Juliaihminen kirjoitti vähän aikaa sitten (näin vapaasti tiivistettynä) siitä, kuinka kateus on toiminut tietynlaisena buustina hänen (työ)elämässään. Kun on ollut vähän kateellinen vaikka ystävälle urasta, on myös itse tehnyt valintoja, jotta itse saavuttaisi jotain yhtä mahtavaa ja kateutta ei enää tarvittaisi. Paitsi tietysti silloin, kun täytyy taas hetken kuunnella ”kateellista mulkvistiä eukkoa sisimmässään”, joka johdattaa taas uusille urille.
Juliaihmisen teksti sai minut miettimään omaa suhdettani kateuteen. Perusluonteeltani en taida olla juurikaan kateellinen. Kateus on minusta ihailun ja fanituksen rumempi pikkusisko, ja jos ei lasketa Hanson-fanitusta 6.luokalla, en ole myöskään elämässäni fanittanut yhtään ketään. Minusta joku laulaja tai kirjoittaja on voinut olla todella hyvä, mutta fanituksesti sitä ei ole voinut enää Hanson-ajan jälkeen kutsua.
Ehkä kateuden ja toisaalta fanituksen puute kertovatkin aika paljon asenteestani elämään. Olen aikalailla keskittynyt koko elämäni omaan tekemiseeni niin, ettei ole ollut oikein mahdollisuutta tai aikaa miettiä, mitä ne muut (ja tarkoitan tässä tapauksessa siis ei-lähipiiriläiseni) – hyvällä tai pahalla ajateltuna – tekevät. On ollut niin kiire tehdä omia juttuja, että ei ole jäänyt aikaa toisaalta miettiä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat, mutta toisaalta en ole myöskään peilannut omia valintojani sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät aidosti valintoihini liity.
Jottei kuitenkin menisi nyt liian epäinhimilliseksi tämä kirjoitus, täytyy kuitenkin kertoa, että muistan elämästäni kuitenkin kaksi ajanjaksoa, jolloin olen ollut kateellinen. En mitenkään suuressa mittakaavassa, mutta niin, että nuo hetket voin nimetä ja muistan, miltä minusta silloin tuntui. Molemmilla kerroilla kateuden kohteenani on ollut tyttö, jonka olen tuntenut, mutta joka ei ole ollut ystäväni (ainakaan tuossa vaiheessa). Olen siis ollut kateellinen tavalliselle tyypille, en kenellekään glamour-julkkikselle. Toinen näistä tytöistä oli yläasteellani ja toisen kaksikymppisen elämäni alusta.. Naisilla – tai siis tytöillä, koska olimme vielä niin nuoria – oli hirmuisen huomattavia taitoja. He olivat jumalaisen kauniita, omasivat uskomattoman tyylitajun (ainakin Hankasalmen -99 mittakaavassa) ja he olivat ihmisiä, joita niin tytöt kuin pohjatkin ihailivat.
Se, että noiden tyttöjen olemassaolo olisi buustannut minua paremmaksi versioksi itsestäni – kuten Juliaihmisellä oli selvästi monta kertaa käynyt – minä aloin mennä aivan väärään suuntaan. Noiden kateuskohteiden olemassaolo ei siis kannustanut minua tekemään omia juttujani paremmin, vaan nimenomaa asioita, joita nuo kateuden kohteeni tekivät (ja joissa itse en varsinaisesti loistanut). Ja kun katson varsinkin kaksikymppisen kateusjaksoni aikaan otettuja kuvia, oikein hävettää. Minun tyylini on (totaalisen huono) kopio ihailemani naisen tyylistä. En näytä kuvissa itselleni, eivätkä vaatteet todellakaan sovi minulle. Vaikka kuvat kertovatkin vain ulkoisesta habituksestani, kertovat ne minulle myös paljon sisäisestä tilastani juuri tuolloin. Kateus oli sokaissut minut niin, että olin unohtanut, kuka minä olin ja ennen kaikkea sen, mitkä olivat omat vahvuuteni. Ja voin sanoa, että minun vahvuuteni ei varsinaisesti ole olla konservatiivinen, sievästi ja hiljaisesti käyttäytyvä helmikorvakorunainen.
Kun edelleen kateus alkaa joskus vielä tälläkin iällä hiipiä puseroon, yritän keskeyttää sen matkan heti alkuunsa. Kysyn itseltäni ihan konkreettisesti, mitä kadehdittavaa ihmisessä on? Isken ikään kuin kateuden palasiksi ja samalla katkaisen siltä selän. Tässä vaiheessa yleensä tajuan myös sen, että parempi olla oma itsensä, pukeutua oman tyylinsä mukaan, tehdä omat elämänsä tavoitteet ja kilvoitella (ihana uskonnollinen termi!) oman elämänsä osa-alueissa. Se on älyttömän vapauttava tunne: Tajuta – näin jääkiekkotermein – että tärkeintä on keskittyä omaan peliin siitäkin huolimatta, että kaukalossa heiluu jos jonkinmoista tähtihyökkääjää ja laitaan junttaavaa järkälepuolustajaa.
Kun kuvasimme Nooran kanssa näitä kuvia ja luin paitani tekstin, tajusin, että siinä taisi komeilla oman elämäni mantra. Be your own muse kun kannustaa menemään omaa hiihtoa, keskittymään omiin vahvuuksiinsa ja unohtamaan kateuden. Koska ainakin minusta tulee kaikkein vahvin, iloisin, onnellisin, ystävällisin ja energisin, kun tajuaa – tähän ikää tullessa yhä useammin – että parasta on olla vain tyytyväinen siihen, kuka on. Kun ei täällä maailmassa oikeasti voi kukaan muu ollakaan.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: ByEmka (hametta lukuunottamatta kuvauslainaa)
Kommentit (9)
Hyvä kirjoitus kiinnostavasta aiheesta! Kiitos Karoliina! En ole itsekään kateuteen taipuvainen, enkä fanita ketään, mutta sinä olet minulle se etäinen hahmo jota katson ylöspäin. Ihailen suunnattomasti tapaa jolla olet ottanut oman elämän haltuusi ja sitä että jokainen päiväsi kuulostaa siltä että elät! Tarkoitan sitä, että olet järjestellyt elämän perusasiat siten, että jokaisesta päivästä löytyy paljon hyvää ja että mikään yksittäinen asia ei liikaa vie energiaa ja iloa pois toisista elämän osa-alueista. Erityisesti ihailen tapaa jolla olet ottanut omaan hallintaasi työelämän(työelämästä kertovia tekstejä luen suurin piirtein kyynelehtien), sekä kuunnellut sisimpääsi tehdessäsi elämänmuutoksia. Niistä on voimauttavaa lukea. Minulle nämä ihailun ja kateudenkin tunteet sinua kohtaan ovat auttaneet paljastamaan sitä mitä itse haluaisin. Kateudella käsitteenä ymmärrän sisältäpäin syövän tunteen, joka samalla ikään kuin haluaa kadehtimiaan asioita toiselta pois. Nämä minun kateuden tunteeni sinua kohtaan ovat toisenlaisia. Olen todella iloinen sinun puolestasi ja pyrin itse elämässäni pääsemään samankaltaiseen tilanteeseen, jossa voisin olla sinut tekemieni asioiden ja valintojen kanssa. Kliseisesti sanottuna siten, että sitten kun viimeiset hetket ovat käsillä voisin katsella taaksepäin hyvillä mielin.
Kiitos siitä että kirjoitat ja olet sellainen rohkea nainen kuin olet! Olisi ihana joskus kuulla sinun kirjoittavan aiheesta pelot. Minusta tuntuu että omaa elämääni erilaiset pelot varjostavat liikaakin ja estävät kulkemasta omaa polkuani pitkin. Miltä sinusta tuntuu? Kuinka paljon olet joutunut tsemppaamaan ja mitä ajatuksia olet käyttänyt apunasi että uskallat olla sellainen kuin olet ja tehdä noita rohkeita ratkaisuja?
Mukavaa syksyä!!!!!!!
Erittäin hyvä postaus.
Voisi kuvitella, että monikin voisi olla kateellinen juuri sinulle siitä, miten ”helposti” näin blogimaailmassa katsottuna ”uusi elämäsi” on asettunut uomiinsa. Toivon, että joskus löydät rohkeutta puhua siitä rohkeudesta, kuinka uskalsit ”luoda uuden elämäsi” ja miten se johti siihen, että löysit uuden rakkauden elämääsi.
Plus kai häitäsi kuullaan myös täällä blogissasi.
Tosi hyvä postaus Karoliina! 🙂
Joo, kateushan tuntuu ihan karselata, siitä ei pääse mihinkään. Tekee mieli alkaa pikkumaisesti haukkua kateuden kohdetta tai vähätellä sitä, vaikka joskus totuus on se, että itse haluaisi samaa. Tai sitten ei. Mutta kateuteen juuri kyllä auttaa se kelailu, että mistä tässä nyt ollaan kateellisia!
Juurikin niin: Kateus tekee ilkeäksi. Kiitos inspiraatiosta.
Minulle kateuden tunne kertoo ennen kaikkea tyytymättömyydestä ja pettymyksestä omaan elämään. En ole kateellista sorttia koska olen saanut elämässä ihan sopivasti onnistumisia, toki paljon vastoinkäymisiäkin, mutta kokonaisuutena voin ajatella että olen tehnyt oikeita valintoja ja elämä on pääosin tosi kivaa. Ainoa missä olen epäonnistunut on parisuhde, ja huomaan että kateus nostaa päätään kun näen muiden kivoja kuvia yhteisiltä reissuilta jne. Tunne ei ole niinkään että haluaisin onnen pois muilta vaan syvää pettymystä ja surua omaan tilanteeseen. Sinänsä tunteelle on varmaan paikkansa vaikka se tosi inhottava onkin. Se sysää miettimään että omalle tilanteelle pitäisi tehdä jotain.
Tiedän hyvin, mitä tarkoitat. Juuri se oma ”heikko kohta” on helposti myös se, johon kateus iskee.
Hyvä kirjoitus kiinnostavasta aiheesta! On mielenkiintoista kuulla miten ihmiset kokevat kateuden ja mitä he tekevät sen kohdatessaan. Itse olen saanut melkein aina kateuden tunteen loppumaan tai edes himmenemään sillä, että mietin olisinko valmis vaihtamaan koko elämäni kateuden kohteen kanssa, niine hyvine ja huonoine puolineen. Koskaan en ole vielä ollut.
Mukavaa joulunaikaa! 🙂
Hyvä pointti: Yksittäisiä asioita on helppo kadehtia, mutta koko elämää harva haluaisi itselleen.
Voi apua! Minun piti lukea tämä teksti ihan kahteen otteeseen, että pystyin sisäistämään kaikki ne kauniit ja hämmästyttävätkin asiat, joista kirjoitit.
Tuntuu ihan hassulle, että olen saanut sinulle aikaan tuollaisen buustin elää omannäköistäsi elämää. Ja ennen kaikkea: Kuinka mahtavaa! Parasta palautetta, jota tästä työstä voi ikinä saada!
Voin kyllä sanoa, ettei omannäköisen elämän rakentaminen ole aina helppoa. Eikä se todella tapahdu nopeasti, muttei sellaisen saavuttaminen silti mahdotonta ole. On aika ihana tunne ajatella, että palaset ovat kohdallaan. Toivon, että sullekin käy niin!
Pelot on todella hyvä aihe. Mun suurin pelko – nyt kun vihdoin kaikki on tosiaan kohdallaan – on se, että ”liika” ilo päättyy suruksi. Mutta tästä siis piiiiitkän postauksen aihe. Kiitos vinkistä.
Mahtavaa alkavaa joulukuuta ja rohkeutta tavoitella unelmia <3