kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 17.12.2017

Paska on elämän lannoitetta

Teksti
Karoliina Pentikäinen
13 kommenttia

Olin keskiviikkona Suomen Tekstiili ja Muoti ry:n järjestämällä päivällä, jonka teemana oli ”Mistä tekstiilimme tulevat?”. Kiertelimme akselilla Riihimäki-Helsinki  Joutsenella, Makialla ja Finlaysonilla ja saimme kuulla, minkä arvomaailman pohjalta yritykset toimivat ja miten vaatteiden tuotanto ihan konkreettisesti tapahtuu. Päivä oli minun kannaltani aika mullistava ja sen vaikutukset…ei enempää, eikä vähempää kuin MASSIIVISET.

Tuo aihe ei ole kuitenkaan varsinaisesti tämän postaukseni aihe (vaan lukuisten seuraavien). Tämä postaus liittyy iltaan, jolloin palasin tuolta reissulta kotiin.

Junani piti lähteä Helsingistä 20.28, mutta yhteys olikin peruttu. Ja kun lopulta sain hypättyä seuraavaan junaan Hesasta 22.00 (aikaan, jolloin minun piti olla jo Tampereella), olin jo aika ärtynyt. Puolitoista tuntia Helsingin juna-asemalla kun ei ole mitään juhlaa. Vielä kun tähän epäonniseen matkaan iskettiin yksi riehuja junaan, jonka vuoksi Riihimäen asemalla odoteltiin Poliisia puolisen tuntia, oli aika rähjäinen ja ärtynyt olo, kun juna lopulta saapui Tampereelle puoli yhden aikaan yöllä.

Juoksin juna-aseman tunnelista suoraan taksitolpalle. Tajusin, että tämä hermo katkeaisi, jos joutuisin kaikkien käänteiden lisäksi vielä odottelemaan taksiakin. Bussista nyt puhumatta. Kiskaisin ensimmäisen taksin oven auki ja röhähdin sisään.

”Juna taisi tulla?” taksikuski kysäisi retorisesti.

Selitin ummet ja lammet kotimatkastani ja avauduin siitä, että onneksi taksi oli edes tolpalla odottamassa.

”Niin. Nämä on näitä asennekysymyksiä”, taksikuski totesi, ja minulle tuli välittömästi nolo olo. Tottahan se oli, että tuo parin kolmen tunnin odottelu nyt maata kaatanut.

Taksikuski alkoi kertoilla omasta filosofiastaan ja siitä, kuinka hänen mielestä hyvyys vetää puoleensa hyvää ja huono huonoa. ”Enkä mä siis sitä tarkoita, ettei kaikille sattuisi joskus huonoja juttuja. Pääpointti on se, miten niihin suhtautuu. Elämässä pitää olla paskaa. Ilman lannoitetta ei kukat kasva. Kun vaan osaa haravoida paskat oikeaan kohtaan puutarhaa, niin johan kohta kukkii.”

Istuin takapenkillä ja tuijotin keski-ikäisen stereotyyppisennäköisen taksikuskimiehen selkää ja olin äimistynyt. Hetki sitten ajatukset olivat vielä jumissa ja olo ärtynyt, nyt fiilis oli täysin toinen. Miten joku viiden minuutin taksimatka pystyikään saamaan mielen täyteen oikeita ja tärkeitä ajatuksia?

Taksi kaartoi kotikadulle ja minä hyppäsin siitä pois. Mietin miehen sanoja vielä koko loppuillan ja seuraavan aamunkin ajan – Paskaa pitää olla, muuten kukat ei saa lannoitetta.

Vaikka omaankin ajatusmalliini kuuluu yritys kääntää vastoinkäymiset vahvuudeksi, en ollut koskaan silti ajatellut, että ihminen ihan tarvitsee välillä ankeita aikoja. Mutta asiaa hetken pohdittuani, olin taksikuskin kanssa täysin samaa mieltä.  Jotta kukoistaisimme, täytyy nähdä myös ne synkemmät värit.

On tavallaan vähän kurjakin ajatella, että ihminen tarvitsisi  ankeutta kasvaakseen todelliseksi ihmiseksi, mutta niin se vaan – ainakin minun mielestäni – on. Minusta kun elämänkokemuksen vaan näkee ihmisestä ja hänen aurastaan (jos sellaista sanaa nyt voi tässä yhteydessä käyttää). Ja vaikka en uskokaan täysin tuohon taksikuskin lanseeraamaan ”hyvä vetää puoleensa hyvää, paha pahaa -ajatteluun”, on siinä tietysti pieni pointtinsa. Siihen en usko, että jokainen oma onnettomuus tai eteen sattunut kauheus olisi oman ajattelumallin tai asenteen tulosta, mutta moniin asioihin voi toki asenteella vaikuttaa. Ainakin itse olen huomannut, että kierteet on niin helppo saada aikaiseksi – oli kyseessä sitten hyvän tai huonon kierre.

Ja mitä lannoitteeseen tulee. Ollaan me ihmiset aika epeleitä, kun harvoin tajutaan se ympärillä oleva ilo ja ihanuus vasta, kun sitä ollaan viemässä pois. Että vasta kun iskee syöpä tai potkut, tajuaa, että kaikesta entisestä olisi voinut nauttia paljon enemmän.

Minulla itsellä oli ensin kesällä 2005 paha munuaistulehdus, josta jouduin pitkäksi aikaa sairaalaan ja josta toipuminen vei liki vuoden. Kun sitten sen perään syksyllä 2007 sairastuin aivokalvontulehdukseen ja siitä toipuminen vasta kestikin – hyvä kun ei henki lähtenyt – mullisti nuo kokemukset elämäni melkein täysin. Tajusin, että koska tahansa voi sattua mitä tahansa, ja siksi elämästä tulisi nauttia ja nähdä sen kauneus. Ja minusta tuntuu, että se voima ja oivallus ovat kantaneet läpi aikamoisten käänteiden ja kiemuroiden.

Joten lannoitteet. Hyvä kun niitä on, kunhan ei peitä kokonaan kukkapenkkiä alleen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Paita, Uhana Design // housut, Zara

Kommentit (13)

Hieno motto, tämän otan kyllä myös omaan käyttöön!

Totta. Ilman vastoinkäymisiä?! Mitä opitaan? Nada!!
Viisas mies. Harvinaisuus. Mä luulen että Universumi halus teidän kohtaavan ja järkkäsi tuon ihanan tyypin sun eteen <3
Monesti itelle sattuu näitä myös :))
Mä tosin rakastan myöhästymisiä!!

Tämä on ehdottomasti sun parhaita postauksia koko vuonna! Good job!

Niin samaistuttavaa!! Ensimmäisen tilanteen juna/taxi/väsymys/myöhästymis kiire ja pelihousujen repiminen niinkin mitättömästä asiasta, feel this! Ja taas toisaalta, se valaistumisen (tai nolouden) hetki, kun jokin saa TAAS kerran muistamaan elämän hienouden ja pienestä paskasta valittamisen turhuuden. Oppikaamme.

Ps. vetävä otsikko!

Voi että sä olet kaunis näissä kuvissa. Jotenkin herkkä ja kaunis..

Oi kiitos <3 Nää oli kuule musta niin kauheat kuvat (aamunaama ja palelu niin näkyvää), että en ole oikein viitsinyt edes julkaista, vaikka ollut koneella marraskuusta. Nyt vaan sopi teemaan, niin oli ”pakko”. 

Mulla olisi tässä asiassa NIIN PALJON oppimista. Oon välillä niin negis ja raivo-roosa, ettei mitään järkeä. Ps. Tuo paita! ♥

Kuule varmasti kaikki on joskus.Mutta siitä se lähtee, että homman tunnistaa itsessään 🙂 Paita on kyllä killeri!

Miten mahtava filosofia ja takikuski!! 🙂 Ihana!

Kosketti. Ja nyt itkettää. Ehkä se oman elämän sittenkin ihanuus…

Voi ihana sinä <3

Loistavaa 🙂 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X