Minä täytän parin kuukauden päästä kolmekymmentäkolme. Olen ihan oikeasti kolmekymppinen, en vain rimaa hipoen sellainen. Olen aikuinen ihminen, joka tajuaa monien nuoruushullutustensa olevan 15(!) vuoden takaa, joka on tuntenut vanhimmat kaverinsa yli kolme vuosikymmentä ja joka on maksanut jo veroja niin paljon, että oikein kauhistuttaa.
Toisaalta olen sitä mieltä, että en ole perusluonteeltani muuttunut mihinkään vuosien saatossa. Ne luonteen palaset kun ovat pysyneet tuulessa ja tuiverruksessa tiukasti kiinni.
Mutta moneltakin osin olen kyllä eri ihminen kuin vaikka kaksikymmentävuotiaana, 13 vuotta sitten. On ollut itse asiassa ihana huomata, että kypsyminen, elämänkokemus, vanhemmuus ja vuodet ovat tehneet minusta tyytyväisen aikuisen. Sellaisen, jonka ei tarvitse rimpuilla väkisin takaisin nuoruuteen tai haikailla kaksikymppisvuosien perään, vaan joka tuntee olonsa hyväksi, vaikka vuosia tuleekin koko ajan lisää.
Aikuistumisen yksi mahtavia puolia onkin ollut huomata, että aikuinen voi olla niin monella tavalla. Että ei aikuisuus olekaan mikään kirosana, vaikka niin saattoi nuorempana ajatella. Jollekin aikuisuutta on elää joogaretriitissä Balille, toiselle aikuisuutta on omakotitalo ja viisi lasta. Jos olisin pohtinut parikymppisenä, mitä aikuisuus minulle tarkoittaa, olisin varmasti ajatellut paljon kapeakatseisemmin. Nyt olen ymmärtänyt, että ikä ei aina automaattisesti tee ihmisestä tietynlaista. Ja se, pitääkö jalassaan tennareita vai nahkakenkiä ei kerro myöskään todellisesta aikuisuustasosta mitään. Meitä kun tuntuu olevan niin monenlaisia, monessa eri paketissa.
En koe, että minulla olisi ollut juurikaan varsinaista kolmenkympin kriisiä, vaikka toki ikä on saanut ajattelemaan joitakin asioita eri tavalla. Kriisejä toki kyllä on ollut, mutta ne eivät ole varsinaisesti liittyneet ikään. Jos jokin asia on kuitenkin alkanut viime vuosina kiinnostaa – ja sen lasken iän syyksi – on intoni lukea elämäntapaoppaita ja pohdiskella omaa käytöstäni. Viime viikolla vinkkasin teille tästä kirjasta, tällä hetkellä BookBeatin kuulokkeistani kuuluu puolestaan Elina Tanskasen Onnellisesti yhdessä, opas rakastavaan parisuhteeseen -teos, jossa annetaan vinkkejä ja ennen kaikkea ajateltavaa hyvään parisuhteeseen. Aivan loistava opas ihan jokaiselle parisuhteelliselle tai sellaiseksi halajavaksi.
Nuo elämäntapaoppaat ovat siinä mielessä muuten kummallisia, että vaikka niissä usein jauhetaankin miljoona kertaa kuultuja teemoja, saavat ne usein ajattelemaan asioita silti aivan uudella tavalla. Tanskasen kirjassa teema minusta yksinkertaistettuna on ”tee toisille, mitä toivoisit itsellesi tehtävän”. Kuulostaa aika tutulle, vai kuinka? Hän on kuitenkin paketoinut ajatuksensa niin herättelevään pakettiin, että minä olen ihan oikeasti kokenut aikamoisia oivalluksia. Tärkeimmät vapaasti referoituna tässä:
- Tunne ei ole väärin. Saa tuntea. Mutta toiminnan ei ole oltava suora seuraus tunteesta. Voi siis toimia fiksummin kuin mitä sisällään tuntee.
Ja toinen:
- Millaisen elämän haluat? Tukeeko toimintasi ja yksittäiset tekosi tätä tavoitetta? Jos ei, muuta toimintaa niin, että se tukee.
Tämmöistä(kin) se kai on olla aikuinen. Lueskella kaiken maailman ihmisyydenkasvukirjoja ja vöyhöttää niistä innoissaan toisille. Taidanpa mennä tästä nyt aivan katsomaan Siltaa, kuten kaikki muutkin ikätoverini, surauttaa miehelleni ja minulle terveelliset smoothiet (koska tässä iässä on pakko ajatella jo kaiken maailman sepelvaltimotauteja) ja mennä nukkumaan villasukat (okei, Sidosteen pörrösukat) jalassa.
Ja hei: On se hassua, miten moni elämän asia ja oivallus vie aikaa. Vuonna 2015, juuri kolmekymmentä täytettyäni, vasta tutustuin life coach -oppaisiin.Mietin, tuleeko minusta tästä syystä hippi ja pohdin, olisiko tämä sitä kuuluisaa ikäkriisiä.
Miten ikä on muuttanut sinua?
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Kommentit (4)
Aikuisuus ei ole ikinä ollut minulle pelottava tai välteltävä ajatus, koska en koe sitä millään lailla rajoittavana tai joitain asioita poissulkevana määreenä ja tuppaan ärsyyntymään suunnattomasti näistä läyhöttäjistä, ketkä suureen ääneen kailottavat etteivät ikinä tule aikuisiksi. Jos ihminen on niin typerä, että tekee käsitteestä aikuistuminen jotain tylsää, ikävää ja ahdistavaa, niin siinä tilanteesa pitää katsoa peiliin ja etsiä vika itsestään. Ei ole olemassa mitään lakia tai taikaa, joka määrittää aikuisuuden raamit, jokainen piirtää ne itse.
Kun ulkoiset muutokset jätetään pois, niin itsetutkiskelu kertoo, että näin viiskymppisenä minusta on tullut ärhäkämpi reagoimaan näihin katutason ärsyttävyyksiin, kun pari-kolmekymppisenä uhosin enempi maailmalaajuisista ongelmista.
Tulisi kommentiksi liiiiiiian pitkä avautuminen, alkaisin perustella, joten tiivistän:
Olen alkanut yhä enemmän ja enemmän ajatella, että isojenkin asioiden muuttaminen on aloitettava yksilötasolta, vähän niinkuin roska-auton kyljessä lukee, ”kierrätys on helppo homma, vaikeampaa on muuttaa asenteita”.
Aluksi edelliseen kommenttiin komppausta: minäkään en ymmärrä mitä pahaa on aikuistumisessa. Hirvittää nelikymppiset jotka uhoavat säilyttävänsä lapsenmielisyyden. Hyvä homma jossain mielessä mutta kyllä esim vastuunotto kuuluu aikuisuuteen. Tämä valitettavasti joiltain puuttuu.
Aikuisuuden hyvä puoli on se että uskaltaa ajatella omilla aivoillaan ja uskaltaa olla jotain mieltä. Ymmärtää myös sen että asiat harvoin ovat mustavalkoisia ja eivät läheskään aina sitä miltä näyttävät. Suvaitsevaisuus ja ymmärrys on kasvanut.
No juuri kirjoitin samaa tuonne ylemmäs ;D
Mun täytyy myöntää, että itseänikin ärsyttää ko.asenne. Ei siksi, ettei saisi olla omanlaisensa tai säilyttää innokasta lapsenmielisyyttä, vaan siksi, että monesti tuollaiset ”haluan olla ikuisesti -nuori” tyypit ovat myös niitä, jotka eivät ota vastuuta tekemisistään/ajattele kanssaihmisiä.
Pakko sanoa, että sanavalintasi ”läyhöttäjät” on ihana. Tulee ihana kotoisa olo 🙂