Kolmistaan

Miten nykylapset eroavat meistä 80-90 -luvun tenavista?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Muistan ne hetket lapsuudestani, kun kaverin luona kylässä piti vastata, mitä päällisiä haluaisi leipänsä päälle tai joisiko ruuan kanssa mehua, maitoa vai vettä. Vaikka en ollut lapsena(kaan) mitenkään erityisen ujo, nuo tilanteet hämmensivät aina. Odotin aina mieluummin ensin kaverin vastauksen ja vasta sitten pystyin henkäisemään perään, että ottaisin samaa kuin hän.

Kun mietin lapsuuttani muutenkin, taisi tapani toimia olla ihan tyypillinen muillekin lapsukaisille. Näin toimivat nimittäin usein myös ystäväni, kun he tulivat meille kylään: ”Ihan sama. Mä otan samaa kun säkin.”

F:llä on vilkas sosiaalinen elämä ja meillä käy kavereita kylässä ihan joka viikko. Ja olen pistänyt merkille sen, ettei 80-90 -luvulta tuttu kursailu kuulu enää asiaan. Nykylapset uskaltavat sanoa mielipiteensä. Jos kamu ottaa leivän päälle juustoa, on ihan ok itse pyytää kinkkua. Ja mikä hauskinta, lapset ovat myös innokkaita kyselemään perheen säännöistä ja tavoista. Jopa kyseenalaistamaan niitä. Naapurin lapset ehkä jo solahtava meidän kodin sisään ja tietävät monet jutut, mutta vähän harvemmin käyvät kamut haluavat aina tietää, miksi A saa juoda Cokista ruuan kanssa, miksi meillä mennään ulos niillä säännöillä kun mennään, mistä syystä meillä syö koko perhe gluteenitonta pastaa ja monelta meillä vaikkapa aletaan valmistautua iltapuuhiin.

Samaan tyyliin, kun lapset ovat rohkeita mielipiteissään, he uskaltavat myös riidellä keskenään ja olla eri mieltä. Kun minä olin lapsi, ajauduin sanaharkkaan kyllä siskojeni kanssa, mutta en ole varsinaisesti koskaan riidellyt (tähän ikään!) ystävieni kanssa. Toki oli niitä varsinkin tytöille tyypillisiä kaverisählinkejä tai nenän nyrpistelyjä, mutta en todellisuudessa muista historiassani ennen kolmeekymmentä ikävuotta yhtään hetkeä, että olisin rehellisesti ja kasvotusten käynyt väittelyn kaverini kanssa. Sanonut, että ”mulle tuli paha mieli”, ”minusta teit väärin” tai ”nyt olit epäreilu”. Ei! Vaikka joskus ajattelinkin niin, fiilikseni näki jopa naamastani, mutta en todellakaan alkanut asiasta avautua ennen kuin ystävä oli turvallisuuden etäisyyden päässä minusta.

Minä näen suunnanmuutoksen lasten avoimemmassa käyttäytymisessä vain ja ainoastaan positiivisena juttuna. Ainakin meillä ollessaan hyvätkin ystävykset saattavat ottaa yhteen ja toisaalta sopia jo minuutin päästä. Mikä onkaan parempi keino opetella tulevaa elämää ja sen ihmissuhteita varten: Erimielisyyksiä tulee väkisinkin, mutta ne eivät kaada maailmaa, jos ne osataan selvittää järkevästi!

Vaikka olenkin varmasti ihminen, jolla on aina ollut suhteellisen paljon kanttia sanoa mielipiteensä, olen silti ollut joissakin asioissa aivan ujopiimä, ihminen ilman ihmissuhteiden työkaluja. Yksi niistä on varmasti ollut negatiivisten tunteiden ilmaisu. Usein olen  nimittäin vain päätynyt jupisemaan itsekseni tai toisaalta avaamaan sanaisen arkkuni vasta sitten, kun mitta on tullut täyteen jo vuosi sitten. Liittyneeköhän osin tämäkin asia tähän?

Itse asiassa uskon, että moni ystävyyssuhteenikin olisi pelastunut, jos olisi tarpeeksi ajoissa sanonut mieltä painavista asioista. Helpompi on ollut kuitenkin vain kävellä tilanteesta ulos ja jättää murheet selvittämättä. Kun tämän tavan typeryyden olen näin aikuiselämässä ymmärtänyt, olen saanut muutaman entisen sydänystäväni takaisin sydänkäpysteni joukkoon. Voitteko kuvitella? Minulla tosiaan oli entisiä bestiksiä, joista yhden kanssa olin mykkäkoulussa 9(!) vuotta. Kahden muun kanssa kuusi. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä selvittää koukeroita: Tuo kolmikko on  ollut nyt jo useamman vuoden takaisin elämässäni: Pysyvämmin kuin koskaan! Kyllä 80-luvun kakaraksin oppii näemmä uusia kujeita. 

Oletteko te tehneet samat huomiot nykylasten suhteen? Vai onko kokemukseni vain subjektiivinen?

-Karoliina-

Lue myös

X