Kolmistaan

”Olet ihana!” – kehujen kantava voima

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Olin viime viikolla erääseen sisältöyhteistyökampanjaan (näette sitten ensi viikolla) liittyvissä kuvauksissa. Vaikka bloggaajan työ onkin pakottanut olemaan kameran edessä, tilanne oli uusi ja jännittävä. Nyt en seissyt kotinurkilla omissa vaatteissani kaverin kuvaamana (kuten näissä kuvissa), vaan kuvauksia varten tuli matkustaa Helsinkiin asti, istua tovi oikean meikkaajan meikissä, saada ammattilaisen tekemä kampaus ja kaiken lisäksi töröttää vielä kuvissakin niin, että viisi henkilöä hyöri koko ajan ympärillä. Voitte kuvitella, että tilanne oli erikoinen. Ja niin glamourinen, että harvoin sellaista saa tässä omassa blogigenressäni kokea.

Samalla, kun kuvien eteen nähty vaiva kasvoi, kasvoi myös jännitykseni. Nooran kanssa kuvaaminen sujuu jo ihan rutiinilla, enkä useimmiten edes muista jännittää. (Ja jos näytän epäluonnolliselle, Noora täräyttää, että ”tää ei toimi, tee jotain”.) Mutta kampanjakuvaus palautti kuitenkin mieleeni kaikki ne kamerajännitystilanteet, mitä aina ennen koin blogikuvia otettaessa. Seurauksena tästä syntyi tilanne, jossa ajattelin ihan liikaa sitä, miltä näytin. Lopputuloksena värisevä, silmistä iloton, missihymy.

Kuvaaja aisti ehkä tilanteeni, ja alkoi laukoa salamavalojen välskeessä ihania sanoja: ”Oi ihana, ihana hymy, onpa kaunista”. Vaikka tiesinkin, että tämä kuului asiaan – noin kuvaajat aina tekevät – kehut rentouttivat minua. Tuli rennompi olo. Tuntui sille, että minä omana itsenäni riitin kameran eteen, ei tarvinnut jännittää. Loppuosasta kuvauksia voin sanoa jopa nauttineeni.

Mietiskelin kuvaustilannetta vielä uudemman tovin junamatkalla kuvauksista kohti kotiin. Hassua, miten kauniit sanat pystyivät vaikuttamaan – vaikka kuinka ammattiin liittyvällä suulla olikin sanottu – olooni. Jos ihanat adjektiivit rentouttivat minua silminnähden kuvissa, mitä kaikkea hyvillä sanoilla saisi aikaan tosielämässä. Toki silloinkin, kun joku sanoi jotain kaunista kuoresta. Mutta erityisesti silloin, kun toinen yksilö oli nähnyt jotain kaunista sisäisestä, oikeasta, sinusta.

Olen tavallaan hyvä, tavallaan huono sanomaan kehuja muille. Tuntuu, että osaan kehua paitaa, piirustusta, hyvää ruokaa. Sellaisia konkreettisia asioita. Suurten asioiden äärellä saatan kuitenkin olla huono kehujen antaja. On paljon vaikeampi sanoa toiselle – jos kyseessä ei ole oma puoliso tai lapsi – kuinka tärkeä tämä on. Unohtuu sanoa ystävälle, kuinka korvaamatonta hänen tukensa onkaan. Kuinka rakas sisko on, miten parhaan jengin kanssa saa tehdä töitä tai miten ihanaa on, että on saanut tuollaisen anopin. Sellaiset isot ja merkittävät sanat jäävät usein sanomatta. Ihan pöhköä!

Sovelsin kehuperiaatetta muutamana iltana tyttäreen. Kun hänellä oli kiukkuinen tai paha mieli, aloin kertoilla ihania asioita. Aloin kertoa, miten ihanalle tyttö vauvana tuoksui, miten taitava hän olikaan päivällä harrastuksessa, miten kivalle tuntui hänen katamansa pöytä tai se, että vakioriidasta ei tarvinnut tänään riidellä. Vaikkei kehut joka tilanteeseen sovikaan, eikä niitä jaksa aina ladella, on tällä taktiikalla selätetty monta kurjaa mieltä. On käännetty katse hyvään. Meillä molemmilla.

Elämässä pitäisikin joskus olla mukana sellainen oman elämänsä ”kuvaaja”, joka huutelisi edessäpäin kehuja: ”Just noin. Toi on hyvä. Jatka samaan malliin.” Tai vähintäänkin se Ally McBealista tuttu tunnari, jonka tahtiin tuntisi itsensä vähintään loisteliaaksi päähenkilöksi, jos ei jopa supersankariksi.

Mikä olisi muuten sun oman elämän tunnari, voimaa antava biisi? Mulla olisi Anna Puun Nälkäinen sydän, jossa on niin cheekimäistä leijuntaa ja annapuumaista kuplintaa, ettei siitä voi kun kuunnella hymy huulilla.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: tunika, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili) // housut, Zara// tossut, Flattered*

*saatu

Lue myös

X