kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 04.02.2018

Onko bloggaaja tilivelvollinen koko elämästään?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
96 kommenttia
  • Oletko kenties raskaana, kun et ole julkaissut kuvia itsestäsi pitkään aikaan?
  • Paljonks sä tienaat?
  • Maksaako sun mies siis sun elämän? Hyvä kauppa. 
  • Pakko kysyä,että oothan sä valmis maksamaan kuvittajalle/valokuvaajalle heidän työstään?
  • Onko 10e totta?!
  • Haloo, vastauksia kaivataan. 
  • Miksi? Eikö asioita saanut mitenkään korjattua? Miten arki tästä eteenpäin? Asuuko lapsi viikon äidillä ja viikon isällä vastedes? Jatkatteko ystävinä?
  • Ihan älytöntä, taas näin kuten nykymaaimassa toimitaan.. Ihan kaikkenneko oikeasti yrititte ja mitään ei olisi voinut?
  • Kenelle nyt valitat Karoliina? 
  • Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten tyttären isi tämän otti ?
  • Montaa päivää ehtinyt lapsesi tutustua fyysisesti uuteen poikaystävääsi ennekuin pääsi muuttamaan samana katon alle?
  • Olisiko miehesi lapsettomana voinut muuttaa uuden perheensä perään, eikä toisinpäin? 
  • Miten sun työnantaja suhtautuu sun reissuihin?
  • Onko häät peruttu vai miten?
  • Onko lapsesi isä tosiaan hyväksynyt tällaisen?
  • Onko teillä yhteishuoltajuus?
  • Kuinka usein lapsi näkee isäänsä?
  • Kauan luulet, että teidän suhde todella kestää?

Bloggaaminen on työtä, jossa oman elämän palasia tuodaan esille tekstin kautta. Jollekin bloggaajalle nuo palaset ovat oman kodin sisustus, toisille pakaralihastreenin salat, kolmannelle päänsisäinen maailman. Yhtä melkein kaikessa bloggaamisessa on kuitenkin se, että tekstin keskellä ja tekstitarinoiden keskiössä on ihminen. Blogipostaus ei ole anonyymisti tehty uutisteksti, eikä neutraali tiedote. Blogipostaus on enemmän kiinni elämässä ja ihmisessä siinä. Jopa silloin, kun postauksessa jaetaan vain kakkuresepti, vaatevinkki tai alekoodi viikonlopun ystävämyynteihin.

Minä olen kirjoittanut työni puolesta – kuten aika moni nykyihminen – tekstejä eri tarkoituksiin ja erilaisilla näkökulmilla. Silti se minulle kaikkein ominaisin tapa kirjoittaa on blogikirjoittaminen. Minusta on ihanaa avata aamulla kone, katsoa tyhjä näyttöä ja alkaa näpytellä juuri siitä aiheesta, mitä kulloisenakin päivänä haluan kirjoittaa. Mikä etuoikeus päästä purkamaan omia ajatuksiaan, pohdintojaan ja kysymyksiään työaikana sanoiksi. Voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan työtäni.

Se, että bloggaamisessa – väkisinkin – yhdistyy oma yksityiselämä ja työ, tuottaa se joskus päänvaivaa.

Minulle omien yksityisyysrajojen pitäminen on ollut koko blogiurani ajan hirveän tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etten kertoisi itsestäni mitään aitoa ja oikeaa. Se on yksinkertaisesti vain jokin sellainen päänsisäinen rima, jota en halua ylittää. Koen, että säilytän itsekunnioitukseni, kun tiedän, missä menee minun rajani.

Se, että ajauduin aikanaan bloggaajaksi – ja myöhemmin tein päätöksen olla sitä – tein samalla myös siirron, joka johti siihen, että osasesta omaa yksityiselämääni  tuli minimittakaavassa julkista. Se on minulle ollut suurimmaksi osaksi aivan fine. Se, mitä olen kirjoittanut ja toisaalta jättänyt kirjoittamatta, on tullut minulta aivan luonnostaan. Yhtäkään postausta tai kommenttiani en ole jälkikäteen katunut, joten kontrolli on säilynyt sellaisena kuin olen sen halunnutkin olevan.

Julkista työtä tekevänä on kuitenkin se puoli, että julkisuuttaan ei voi hallita. Kuten kirjoitin jo aikaisemmin viime vuonna, sitä ei voi valita, haluaako joku naurettava juorulehti painaa nimesi hiljaisen päivän otsikkoon vai ei. Sillekään ei voi mitään, että ihmiset kysyvät – somessa varmasti rohkeammin kuin naamatusten kysyisivät – mitä yksityisimpiä kysymyksiä. Ja kysymistä ei toki voi estää. Mutta se, että hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin halutaan julkinen vastaus – joka näkyy tismalleen yhtä monelle lukijalle kuin itse postauskin – jo vähän herättää suojausmekanismeja.

Minun on ollut vaikea keksiä mitään fiksua ratkaisua tämäntyyppisiin tilanteisiin. Minä uskon rehellisyyteen, läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. Olen sitä mieltä, että jos elää, kuten kirjoittaa, ei pitäisi olla mitään salattavaa. Toisaalta kuitenkin ajattelen niin, että vaikka kuinka joku pitäisi minua epäkypsänä pelkurina, kun en ole heti tilittämässä elämäni koko kirjoa yleiseen lukuun, koen oikeudekseni olla myös vastaamatta. Minusta lapsen huoltajuus, parisuhteen status, menneet ja tulleet palkat ja kaikki oma on omaa – ja saa olla omaa – kunnes itse päätän toisin. (Puhumattakaan siitä, että pitäisi vastata jonkin toisen ihmisen – puolison, lapsen, ystävän, työkaverin, kenen tahansa – elämään liittyviin kysymyksiin.)Ja toisaalta, jos kysyjä itse ei edes omaa nimeään ole valmis tuomaan julki, en koe, että minunkaan olisi velvollisuus avata elämääni enempää kuin postauksessa tuotujen argumenttien verran.

Pakko tähän lisätä yksi ajatus viime viikolta. Kirjoitin postauksen kehujen voimasta ja sain samalla postauksen ekaksi kommentiksi muutaman lauseen siitä, kuinka aurinkopuuterini on huonosti ja kuinka ikääntyminen on alkanut näkyä kasvoillani. Kommentti pahoitti hetkeksi mieleni, koska tiesin itsekin, että näytin kyseisissä kuvissa aika kauhealle. Sitten kuitenkin tajusin, kuinka hemmetin virkistävä ja ihana tuo kommentti olikaan. Nuo sanat kirjoittanut henkilö oli laittanut kommentin julki omalla nimellään. Ei minään diideliduudelina, anonyyminä tai Vierailijana, vaan omalla etu- ja sukunimellään niilläkin seurauksilla, että sai toisilta lukijoilta välittömästi lynkkaukset päälleen. Arvostan tätä naista suuresti. Näin toimitaan, kun ollaan omien – hyvien ja ei-kauniiden sanojen – takana.

Postauksen alussa oli muutama lainaus kysymyksistä, jotka olen viime vuosien aikana blogiini saanut. Toisiin niistä olen vastannut, joihinkin ympäripyöreämmin, toisiin en lainkaan. Joskus olen vähän tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, etten osaa/voi/halua vastata kaikkiin kysymyksiin. Nyt olen tullut niihin aatoksiin, ettei kaikkiin ehkä edes tarvitsekaan vastata.

Joskus julkisessa työssä olevien ihmisten saamia epäkohteliaita kysymyksiä ja sanoja perustellaan sillä, että ”itsepähän ovat ammattinsa valinneet”. Minä ajattelen tästä toisin: Aivan sama, kun kadulla voisi huudella kenelle vain, mitä vain ihan vaan sillä perustellaa, että ”ompahan on vikansa, kun kotoa ulos astui”. Miltä sekin näyttäisi, jos lihottuasi muutaman kilon työkaverisi voisi kutsua koko konsernin neuvotteluhuoneeseen kysyäkseen ainoastaan sinulta, oleteko raskaana. Parisuhteesi laatua epäiltäisiin ja porukalla edessäsi tehtäisiin vetoja siitä, koska suhteesi päätyy eroon. Ja kun joku päivä kaatuisit työpaikan käytävillä – vertauskuvallisesti tai konkreettisesti – olisi rivi työkavereita jo odottelemassa popparit kourassa, jotta pääsisivät katsomaan tätä hupia. Veikkaan, että kokemus silloin inhimillisestä käytöksestä voisi muuttua. 

Lopuksi kuuluukin kysymys: Mikä sinun mielestäsi – lukijan näkökulmasta – on se raja, mihin asti bloggarin on avattava elämäänsä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili)  // paita, Makia* (kotimainen tekstiili) // farkut, Dr.Denim // kengät, Timberland // laukku, LUMI* 

*saatu 

Kommentit (96)

Vain siihen asti kuin kukin bloggaaja itse haluaa. Yhtään enempää ei tarvitse kertoa yhtään mistään.

”Ihan älytöntä, taas näin kuten nykymaaimassa toimitaan.. Ihan kaikkenneko oikeasti yrititte ja mitään ei olisi voinut?” Tämä kysymys oli aivan älyttömän hauska ja typerä. Luin monesti ja joka kerta nauratti.

Vaikka aurinkopuuterikommentti toi sulle huonon mielen, osasit kuitenkin vastata kommentoijalle hyvin ja asiallisesti! Ja todellakaan bloggaajan ei tarvitse vastata niihin yksityiselämän kysymyksiin, mitä ei halua. Jokainen vetää rajansa mihin haluaa. Vaikka joku toinen alkaisi selittelemään epäilykseen totuutta, että onko vai eikö raskaana, niin on kyllä oikeus olla vastaamatta siihen yhtään mitään.

Kiva kuulla, jos tuntui sille. Koen, että voin olla eri mieltä blogissa kommentoivien ihmisten kanssa ja myös lisäperustella oman kantani. Kyllä mä silti pyrin, että sanon vaan asioita, joiden takana voin olla. 

Kiva kuulla, jos tuntui sille. Koen, että voin olla eri mieltä blogissa kommentoivien ihmisten kanssa ja myös lisäperustella oman kantani. Kyllä mä silti pyrin, että sanon vaan asioita, joiden takana voin olla. 

Muut noista kysymyksistä on musta ihan turhaa yksityisyyden utelua, mutta tota kysymystä valokuvauksesta ja siitä kuinka paljon siitä maksat en ihan ymmärrä? Musta ihan hyvä , relevantti kysymys bloggaajalle.

Toivottavasti myöhemmin viikolla tullut postaus selvensi asiaa 🙂 

Itse määrittelet rajat ja olet tehnytkin sen minusta äärettömän hyvin. Tottakai on ihmisiä jotka haluaisivat päästä tonkimaan toisen elämästä aivan kaiken ja usein pahansuovassa mielessä valitettavasti, mutta sillehän ei mitään voi. Jatka omalla linjallasi, se on osoittanut sinun olevan monen paskanjauhajan, lukijoiden kosiskelijan ja toisaalta törkyjen heittäjän yläpuolella.

Kiitos <3 Ja kiitos myös siitä, että olet nähnyt sen taakse, mitä olenkin yrittänyt omalla linjanvedollani myös tehdä:En halua lukijoita sillä, että suostun itse toimimaan kuin iltapäivälehdet, tungen jokaisen suhdekiekurani koko lukijakunnan katseltavaksi tai teen lapsen elämästä muiden viihdettä. Haluan, että tekstejäni luetaan tekstien vuosi. Ei siksi, että ne täyttäisivät ehdoin tahdoin juorunnälkää. 

Bloggaaja päättää tietysti itse, kuinka paljon elämästään kertoo.

Nämä muutamat viime aikojen postaukset, joissa on ollut jos jonkinmoista kommenttia ovat näyttäytyneet osin välinpitämättömyytenä. Joukossa on kuitenkin useimmiten ollut ihan asiallisia kommentteja, joihin uskoisin suurimman osan lukijoista odottavan vastauksia.
Menee hieman mielenkiinto kommentointiin, jos vastaus jää usein uupumaan.

Itse ainakin odotan, että ammatikseen bloggaava vastaa kommentteihin useammin kuin ihan ”tavisbloggari ”.

Minä en kyllä nyt tätä kommenttia (=moitetta) ymmärtänyt. Minusta Karoliina on vastannut erittäin hyvin ja pitkästikin kommentteihin, enkä minä en ainakaan odota että hän illat pitkät kyttäisi kommenetteja ja vastaisi heti kun niitä luukkuun kilahtaa, vaan minusta ammattitaitoa on myös odottaa hiukan kommentteja, koska niissä on usein samoja kysymyksiä ja teemoja, joihin on mahdollista vastata myös useaan kommenttiin yhtä aikaa. Tämä tuottaa hyviä vastauksia ja synnyttää juuri sitä kaivattua keskustelua, ei vain ylimalkaista ”kiitos mielipiteestäsi”- tai hymynaama-kuittausta. Samoin on meidän lukijoiden kyllä ymmärrettävä se, että myös bloggaajalla on oltava vapaa-aikaa ja esim. viikonloppuvapaa. Hänellä kun nähdäkseni on myös ihan normaalia perheenäidin elämää. Et sinäkään peikkonen varmaan koko ajan töissä ole?
Katsoin juuri, että kommentoimatta ovat 2.2. ja 3.2. postaukset eli juuri viikonlopun kommentit, mihin varmaan saamme vastauksen lähipäivinä.Jos joku kommentoi viikon vanhaan postaukseen ja on loukkaantunut jäädessään ilman vastausta, niin ei auta kuin olla nopeampi. Jos postaa seitsemän postauksen viikkotahtia, ei varmaankaan ehdi kovin monta päivää vanhoja juttuja enää vatvoa.

Tuo ei nyt varsinaisesti ollut edes moite.

Odotinko minä, että Karoliina vastailisi tauotta kolmessa vuorossa? En. Joten sinänsä heitto omasta työssäolostani oli hieman tylsä.
Viime aikojen postauksissa esim. Erottaako 500 euron päiväpeitto tosiaan bloggaajan lukijastaan? On kommentteja, jotka on kirjoitettu päivän vanhaan juttuun. Näihin vastauksen odottaminen ei voi olla turhaa.
Itse en loukkaannu, jos kommenttiini ei vastata. Yleisesti kommenttiosion lukeminen on mielenkiintoista ja mielestäni hyviin kysymyksiin on kiva saada bloggaajan vastaus.

Kolmeen edelliseen: Kurja, jos koet, että vastaamaton kommentti on väliinpitämättömyyttä. Itse tosiaan pyrin vastaamaan (ja jos en vastaa, se on silkka vahinko) kommentteihin pari kertaa viikossa. Silloin luen kaikki kommentit läpi, jotka olen viikon aikana siihen mennessä saanut. Jos esim. tällä tavalla maanantaina luen läpi vastamaattomat perjantain, lauantain ja sunnuntai postausten kommentit, voi toki olla, että kun tämän kommenttiurakkani jälkeen esim eiliseen postaukseen tulee lisää kommentteja, en enää vastaa niihin. On ollut pakko tehdä tämmöinen linjanveto, koska muuten aika ei jäisi ihan kaikkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kommenttia arvostettaisi/sitä olisi kiva saada. Postaan kuitenkin joka ikinen päivä, ja vaikka kiva onkin, että joku postaus herättää ajatuksia päivienkin päästä, itselläni ei ole mahdollista jäädä kovinkaan moneksi päiväksi sinne jumiin. 

Ei ole! Mutta ehkä sun pitää muistaa myös se, että olet itse (vapaaehtoisesti) tuonut elämäsi julkiseksi tv-ohjelmassa ja saanut blogiisi nostetta sen kautta(?). Jotenkin näen, että lukijoita vaan janottaa ja haluavat edelleen saada sille ohjelmalle jatkoa blogin kautta. Ja olet kuitenkin blogissa avannut paljon elämääsi senkin jälkeen. (Olisitko ammattibloggaaja ilman ko. ohjelmaa? (tähän kenelläkään ei taida olla vastausta, pelkkää arvailua)). Ajattelen myös raadollisesti, että julkisuuden hyvät ja huonot puolet on ymmärrettävä ja hyväksyttävä kun siihen leikkiin lähtee, ei ole ilmaisia lounaita. Oletko ajatellut sitä, että kun blogissa kuvaat itseäsi edestä ja takaa se saattaa ärsyttää joitakin ja kirvoittaa myös happamia kommentteja? Itsekin välillä mietin mikä niiden pointti on (olet kyllä mielestäni kaunis ja vaatteet usein kivoja) – en pääse useinkaan kiinni miten blogin kulloinenkin aihe ja omakuvat liittyvät toisiinsa. Jos haluat testata blogin oikeaa markkina-arvoa niin tee testi: postaa 1kk kirjoituksia jotka eivät liippaa sun yksityiselämää lainkaan ja 0 omakuvaa. Mikä vaikutus klikkauksiin? Pointti tässä se, että kiinnostaako lukijoita aidosti sun tekstit vai onko se tirkistelyn halu sun elämään, mikä saa ihmiset palaamaan päivästä toiseen – jos tänään tulisi joku postaus ’mehukkaasta’ aiheesta? Jos nimittäin suurin osa on kiinnostunut tietämään sun yksityiselämästä, mikä ei kenellekään kuulu, niin ehkä kannattaa miettiä todella selkeä rajanveto miten ja mitä kirjoitat vai kirjoitatko lainkaan. Ns. pienet paljastukset ovat vaan lisää bensaa liekeille ja saat jälleen miljardi käsittämätöntä kommenttia ja kysymystä… ja kierre senkun jatkuu.

Minusta monet postausaiheet ovat olleet itsessään kiinnostavia eikä niihin välttämättä tarvitsisi paljoakaan tai ollenkaan niitä omakohtaisia kokemuksia. Minua blogeissa kiinnostaa ensisijaisesti postausaiheet eikä niinkään kyseisen bloggaajan yksityiselämä. Se voi tekstinä tietenkin olla vähän erilaista kirjoittaa, jos on tottunut liittämään teksteihin aina oman elämänsä.

Minusta blogissa on myös todella paljon kerrottu henkkohtaisia asioita, joten en ihmettele, että joillakin lukijoilla menee sekaisin mitä on soveliasta kysyä. Sellaisiin kysymyksiin voisi joka kerta vastata, että näin yksityinen asia ei kuulu blogiin ja sillä tavalla muistutella näille utelijoille rajoista. Eihän bloggaajalla ole miten velvollisuutta vastata kysymyksiin, joihin ei halua vastata. Erilaiset vihjailut ja sivulauseet tietenkin herättävät kysymyksiä, joten omia julkaisuja voi joskus yrittää katsoa ulkopuolisen ja uteliaan ihmisen silmin. 😉

Kahteen edelliseen kommenttiin:

Huh! Olipa ekassa kommentissa monta kysymystä (ja nyt vastatessa en tietysti enää näe niitä). Mutta: Mä en usko, että kenenkään bloggaajan tarvitsee testata markkina-arvoaan millään tempuilla. Ainakin itse kirjoitan siksi, että tämä on mun unelma-ammatti. Uskon myös, että blogien idea – vähän kuin tuolla postauksessa kirjoitinkin – on nimenomaa kuvata elämää. Ja tuoda jotain elämän osa-aluetta lähemmäksi lukijoita: Siihen omat kokemukset, kuvat ja jne on omiaan. Toki voi olla, että mun kuvat ärsyttää ihmisiä. Mutta toisaalta: Voiko mitään työtä tehdä, jos suurin tavoite on vältellä ärsyttämästä. 

Ihana ehdotus tuo liian lähelle menevien kommenttien vastaamistaktiikka. Alan ehkä noudattaa vinkkiäsi! 

Vaikeaa lienee kirjoittaa perheblogia ilman että kirjoittaa yksityiselämää tai kotia koskevista aiheista 🙂 joten ehdotus oli aikalailla huonosti sopiva.

Palataanpa taas alkuperäiseen bloggaajan esittämään kysymykseen: missä lukijan mielestä kulkee yksityiselämän raja jota ei tarvitse ylittää? Minusta se on kirjoittajan ratkaistavissa. Ainakaan tämä bloggaaja ei hae lukijoita miehensä ja lapsensa esittelemisellä, siitä pisteet! He vilahtavat harvoin jossain kuvan reunassa tai ohimennen mainittuna tekstissä. Siinä ehkä se raja kulkeekin eli että vain itse on ”tulilinjalla”. Toki tällaisen blogin kyseessä ollessa tärkeimmät perhe-elämän tapahtumat varmaan tuodaan jollain lailla tietoon. Siitähän sitten seuraa iloinen onnitteluryöppy kuten on joskus nähty ;);)

Ihana, että olet ymmärtänyt sen, mitä olen itse (jopa vahingossa) ajatellut, kun olen rajannut muut perheenjäseneni selvästi kauemmas blogin keskiöstä kuin itseni. Ajattelen, että koska tämä on mun ammatti ja mun valinta, en halua satuttaa sillä rakkaitani. Mutta nyt on pakko todeta, että hassua, miten osa tästä prosessista on tapahtunut vahingossa. Esimerkiksi sen päätöksen tein tietoisesti 11/2017, ettei tyttäreni kasvot enää näy blogissa…mutta harvoimpa hän enää näkyy muuteenkaan. Sellainen ”rajaus” on tullut kyllä puolestaan jo ihan vahingossa. 

Vaikeaa lienee kirjoittaa perheblogia ilman että kirjoittaa yksityiselämää tai kotia koskevista aiheista 🙂 joten ehdotus oli aikalailla huonosti sopiva.

Palataanpa taas alkuperäiseen bloggaajan esittämään kysymykseen: missä lukijan mielestä kulkee yksityiselämän raja jota ei tarvitse ylittää? Minusta se on kirjoittajan ratkaistavissa. Ainakaan tämä bloggaaja ei hae lukijoita miehensä ja lapsensa esittelemisellä, siitä pisteet! He vilahtavat harvoin jossain kuvan reunassa tai ohimennen mainittuna tekstissä. Siinä ehkä se raja kulkeekin eli että vain itse on ”tulilinjalla”. Toki tällaisen blogin kyseessä ollessa tärkeimmät perhe-elämän tapahtumat varmaan tuodaan jollain lailla tietoon. Siitähän sitten seuraa iloinen onnitteluryöppy kuten on joskus nähty ;);)

Jokainen bloggaaja ja ylipäätään kuka tahansa päättää itse mitä itsestään kertoo, ja on loogista jatkaa samalla linjalla, ettei katu-uskottavuus kärsi. Nähdäkseni täällä viime aikoina jyllännyt negatiivinen lukijahenki on kaiketi peräisin siitä, että ennen hyvinkin avoimet aiheet(lapsi, parisuhde, kodin joka kohdan tuunaaminen sekä bloggaajan omat vanhemmat ja sisarukset) ovat nyt sulkeutuneet, eli sanoisinko perheblogin peruspolttoaineet. Ne ovat vaihtuneet tiettyjen oma-arkitekemisten esittelyyn postauksesta toiseen. Se myös, että jossakin vaiheessa kirjoitit esim. Häistäsi ja nyt vastaat niihin esitettyihin kysymyksiin enää vastakysymyksin, aiheuttaa enemmän kuin suuren kysymysmerkin. Bloggaaja on myös kertonut, että kirjoittaa postauksia aikataulutetusti tiettyinä päivinä. Tämä tulee väkisinkin läpi, koska samantien kirjoitettuja ajankohtaisia postauksia ei ole. Blogi tuntuu todella konemaiselta ja niin erilaiselta aiempaan verrattuna kuvat mukaan lukien, jotka eivät useinkaan liity tekstiin aiempaa kommentoijaa kompaten. Katariina: missä olet ja missä on sun raikas tuulahdus ja kepeä kirjoitustyyli? Ehkä kannattaisi tutkiskella vuosien takaisia bloggauksiasi ja katsoa miten niissä homma eteni. Itse henkilökohtaisesti olen jo pitkään harkinnut blogisi seuraamisen lopettamista, koska se ei anna mulle enää sitä mitä blogilta haen: hyvää mieltä ja inspiraatiota arkeen. Ei ne jatkuvat ylisanat tuotteista ja ystävistä sellaista tee. Tai sitten tää on vaan mulle väärä blogi ja mun pitää etsiä itselleni toisenlainen perheblogi seurattavaksi.

Minusta on toki kurja, jos blogin tyyli tuntuu konemaiselle ja sille, mitä siltä ei odoteta. Itse kuitenkin koen, että minun ei – onneksi – tarvitse palata vanhaan. Tein blogia tuolloin siltä pohjalta, mikä tuntui hyvälle ja oikealle. Ja teen niin edelleen! Seitsemässä vuodessa kuitenkin tavat, elämä, kirjoitus ja kaikki muuttuu, enkä voi, enkä halua, apinoida jotain sellaista historiasta, jota en koe enää omaksi. 

Musta olisi kiva kuulla, millaisia (ihan vaikka esimerkit!) postauksia menneestä kaipaat. Ja sitten jokin muu postaus rinnalle nykyhetkestä selittäen, mikä noin lukijan näkökulmasta noiden välillä on muuttunut 🙂 

Tuntuu, että viime aikoina on ollut useampi postaus, joka on jonkinlaista reaktiivista purkautumista siihen, että koet lukijoiden kommentit ahdistavina tai epäreiluina. Ja toki monet esim. Tässä postauksessa esiin nostetut kysymykset ovatkin tunkeilevia. Miksi et siis rajoittaisi kommentointia niin, että vaikka s-postiin tulee Tietoosi? Se varmasti siististi kommentteja. Nyt välittyy fiilis, että tunnet olosi jotenkin lukijoiden uhkaamaksi, ja se näkyy minusta kirjoituksissa.

Toki jotkut kommentit on nimeomaa minusta juuri epäreiluja. En kuitenkaan koe, että olisin ahdistettu. Tai se ei ole syy, miksi nostan kommenttiboksin asioita esille uusien postausten muodossa. Teen sen siksi, että minusta on mielenkiintoinen jatkaa kommenttiboksien juttuja pidemmin kuin täällä boksissa olisi mahdollista. Täytynee oikeasti tarkkailla tapaa, jolla kirjoittaa, etten tuo esille väärää (eli liian negatiivista) kuvaa siitä, miten bloggaamisen/kommentit tms koen.

Minä koen, että kaikilla on (kunhan ei rikolliseksi mene) on oikeus kommentoida! 

Eka kerta kun kommentoin, mutta tuntu että nyt pittää sanua jottain.

Harmittaa millaisia viestejä saat, itteäkin ahdistaa lukea niitä. Ihmisten pittäis muistaa, että kaikki mitä netissä kommentoi ois sellaista minkä sannoisi naamatuksin. Oltais muille ja itselle armollisia.

Ja itte sää vedät rajat, mitä kirjoitat ja mihin kommentteihin vastaat. Tietty henkilökohtaiset blogitekstit on parempia, mutta liian ussein sulle tullu niihin negatiivistä pallautetta, että ymmärtää jos linja tiukentuu.

Toivottavasti kevät aurinko tois parempia fiiliksiä. Kiitti kivasta blogista

Ihana kommentti ja ihanalla murteella 🙂 

Ehkä vähän ohi aiheen, mutta kerron kuitenkin.
Olen pitkäaikainen blogisi lukija. Olen lukenut juttujasi jo paljon ennen Iholla-ohjelmaa tai ennen kuin 7 päivää lehden toimituksessa tuskin edes tiedettiin nimeäsi.
Blogisi oli pitkään lempparini – se blogi, jonka luin aina ensimmäisenä.
Sitten tuli tauko, ei koukuttanut niin enää, kun jokin muuttui.
En oikein itsekään osaa selittää mikä, mutta positiivisuuden sijaan blogin rivien väleihin tuli ahdistava ja puolusteleva tunnelma.

Lähdin tutkimaan mielikuvaani lukemalla vanhoja, vuosien takaisia postauksia. Ja toden totta, niissä paistaa aina aurinko. Ikävämpiäkin aiheita on joukossa, en tarkoita sitä, mutta tekstejä on nautinto lukea ja niistä välittyy fiilis, että niitä on ollut myös kiva kirjoittaa. Ne ovat usein paljon, paljon lyhyempiä, kuin tekstisi nyt, mutta jokin niistä, kuvineen kaikkineen tekee vain aidompia.

En osaa sanoa, annoitko silloin itsestäsi enemmän, kuin nyt. Tai oliko pienemmälle piirille helpompi kirjoittaa. En tiedä. En osaa arvioida sitäkään, oliko kommentit silloin kivempia tai oma yksityisyyden linjasi mieluisampi. En tiedä.
Mutta tunnelma oli toinen ja se koukutti juuri minua lukijana.

Kommenttiboksien lukeminen on, kuten jo edelle joku totesikin, blogien lukemisesta melkein se puoli voittoa. Ikävältä tuntuviin kommentteihin voi tietysti jättää vastaamatta tai ne voi halutessaan jättää vaikka julkaisematta. Toisaalta taas ei mielestäni pidä ajatella, että yksi, hyvä tai huono, kommentti edustaisi koko lukijakuntaa. Itse koen niin, että mitä parempi teksti, sen parempi jälkikeskustelu kommenteissa.

Ylhäällä joku oli kommentoinut hirmu samaan tapaan, joten taisin sinne vastata jo aika paljon omia ajatuksiani siitä, miten koen ”uuden” ja ”vanhan” blogin – vaikken toki itse niitä edes erota. Tämä on kyllä mielenkiintoinen tutkimusmatka, miten eri tavalla tunteet ja ajatukset menee ruudun tällä ja siellä puolella 🙂 

Oon pitkäaikainen lukija mutta en ole useasti kommentoinut. Nyt kuitenkin pitää! Blogisi on tosi kiva, luen sitä edelleen päivittäin. Olen usein asioista kanssasi hiukan eri mieltä mutta siksipä blogisi varmaan koukuttaakin. Kommenttiosion negatiivisuus on mälsää, ja minusta on täysin ok ettet vastaa henkilökohtaisuuksiin meneviin juttuihin. Tuossa ylempänä kommenteissa on musta hyvin perattukin miksi juuri sulta osa odottaa kieli pitkällä avoimempaa linjaa. Mulle käy hyvin tää sun nykyinen linja ja pitkät, pohdiskelevat postaukset. Se miksi kommentoin (ja mistä olin tällä kertaa kanssasi eri mieltä) liittyy tuohon kuvittaja-asiaan. Musta se on aivan eri linjaa kuin nuo muut tungettelevat kysymykset. Se liittyy blogikulttuuriin ja laajemminkin kulttuurikentän arvostukseen ym. Kun kuvittajaa avoimesti blogissasi hait, nämä kysymykset kyllä musta kuuluu asiaan. Saithan niitä avoimesti toiselta bloggariltakin. Myös Lähiömutsi on musta tosi hyvin kirjottanut blogin raha-asioita auki, sellainen avoimuus musta kuuluu ammattimaiseen blogiskeneen. Että sikäli ihmetteken miksi nostit ton kommentin tähän postaukseen, tai pikemminkin että miksi koit sen kommentin tungettelevana.

Mutta oikeasti kiitos blogista jonka taso on vain noussut viime vuosina!

Samat mietteet täällä kuvitusasiasta. Täysin eri kategoriassa kuin henkilökohtaisen elämän urkkiminen.

Tähän postauksen listaan tietysti oli valittu se kaikken töykein ja turhauttavin tapa kysyä asiaa. Huonotapainen mölinä on huonotapaista, oli aihe mikä tahansa. Kuvittajan palkkaamisesta, näkyvyydellä maksamisesta, ym on kuitenkin tullut myös runsaasti täysin asiallista palautetta ja kyselyä, johon ei ole vastauksia kuulunut. Tämä ihmetyttää, sillä aiemmissa kommenteissa Karoliina kyllä näyttää ymmärtävän mikä tuo näkyvyyden ja palkattomuuden dilemma on muille ammateille (kuten hänen omalleen).

Palkkaus ja kuvittajien ”vedättäminen” on iso kysymys alalla. Se ei ole henkilökohtainen kysymys vaan enemmänkin yhteiskunnallinen. Minkälaisista töistä maksetaan? Miksi? Minkä verran? Miksi toiset työt eivät ole maksamisen arvoisia? Tällaisiin asioihin olisi hyvä saada edes jotain vastausta. Karoliinan ei tarvitsisi avata tietenkään kuvittajan kanssa tehdyn sopimuksen yksityiskohtia. Olisi kuitenkin hyvä hieman avata perusteita päätöksenteon takana. Etenkin kun tilanne on ns. livennyt käsistä ja valtaosalle ammattiväestä nyt on jäänyt sellainen kuva että kaikki ei ole mennyt ihan tyydyttävällä tavalla.

Mulle iski jarrut pohjaan tasan siinä vaiheessa, kun itse ne ollut sanonut palkasta mitään, mutta A)oletettiin suoraan etten maksa ja/tai  B)kerrottiin ”tietoa” palkasta. 

Minustakin aihe on tärkeä! Mulle tuli vaan tunne, että jos 80% kommenttiboksista – myös toinen bloggaaja, joka ei sitten kuitenkaan vastannut minun esittämiini lisäkysymyksiin – oli jo VALMIIKSI sitä mieltä, että homman on täynyty PAKOSTA mennä päin persettä, en edes vaivaudu oikomaan asiaa. 

Ja sama linja pätee mulla edelleen. Kulisseissa olen ottanut yhteyttä esimerkiksi kuvittajien oikeuksia puolustaviin tahoihin ja tietysti itsekkuvittajiin (ketään en ole ase ohimolla pakottanut töitä tekemään), mutta luulen – ehkä – että tämä jää minun ja taitelijoiden väliseksi jutuksi. Ihan vaan minun omaa lapsellisuuttani 😀 Vedin niin syvälle herneet nenään siitä negatiivisesta ryöpystä, jonka aihe nostatti ilman, että olin maininnut minkään sortin palkkatasoista tms. 

Kiitos vastauksesta!

Hyvä että olet ollut yhteyksissä yhdistyksiin ja muihin virallisiin tahoihin.

Graafisena suunnittelijana voin ehkä vähän avata sitä mikä kirjoittamassasi työpaikkailmoituksessa herätti epäilystä (myös minussa). Tietenkään et ole tahallasi tehnyt ”epäilyttävää ilmoitusta”, mutta ei tarvitse kovinkaan kauaa olla alalla kun skippaa automaattisesti kaikki työpaikkailmoitukset, joissa palkkaa ei mainita ollenkaan. Valitettavasti 99% ajasta jos palkkaa ei ole mainittu ilmoituksessa, sitä ei myöskään olla tarjoamassa. Yleensä ensimmäisten keskustelujen jälkeen alkaa puheet näkyvyydestä, maineesta ja kunniasta sekä ”mahdollisista tulevista töistä, joista sitten maksetaan” (Niitä ei ikinä tule). Se tekee ihmisestä helposti vähän ärtyisän kantturan. Kammottavaa, mutta totta. Jossain vaihessa se vain turhauttaa kun ihan suotta käyttää resursseja, lähettää portfolioita ja myy itseään. Sekä tietysti tuntuu kurjalta kun omaa ammattitaitoa tai alaa yleensäkään ei arvosteta.

Kiitos vastauksesta! Mä en lukenut sitä kuvittajakeissiä ihan samalla tavalla. Ajattelin vaan, että kun et maininnut mitään kuvittajaan liittyvistä raha-asioista, monella nousi mieleen ne valitettavan tutut ongelmat blogiskenestä. Luulen, että jollain pienelläkin viittauksella postauksessa näihin kuvioihin olis kommenttiryöppy jäänyt tulematta. Ei tietenkään välttämättä, pahanilmanlintuja on aina. Kuitenkaan en tunnista kuvailemaasi oletusta, vaan toivetta että nämä jutut varsinkin ammatikseen bloggaavien kohdalla menisivät jo nykyään automaattisesti oikein (eli avoimuuden kautta).

Tosi kiva kuulla että kuvittajahommat hoituvat hyvin. Silti pakko myöntää että tällaisesta vastauksesta mielestäni varsin asialliseen kommenttiini jää hiukan huono maku suuhun. Tarkoitan siis asennettasi, että joidenkin tivaavien kommenttien takia jätät näiden kuvioiden avaamiseen kokonaan, vaikka olisi loistava paikka vastuun tuntevana bloggaamisen ammattilaisena luoda osaltaan suuntaviivoja koko kuvittajaskenelle blogeissa. Harva blogi jota itse luen käyttää kuvittajaa, ja ajattelen että kuvituksen käyttö on sinulta tosi hyvä idea. Siksikin aihepiiri kiinnostaa.

Vedit jarrut pohjaan kyllä jo heti siinä vaiheessa, kun asiasta vasta asiallisesti kysyttiin. Ja hiljeneminen yleensä on myöntymisen merkki, siksi itseäkin alkoi suututtaa koko homma. Mun kalloon ei vaan mahdu, miksi pelkän ’kymppi palkasta ei ole totta, pidän summat itseni ja taiteilijan välisinä.’ -kommentin antaminen on niin vaikeaa, sillä varmasti olis moni saanut päätöksen asialle.

Mutta itsehän sen jo sanoit – lapsellista.

Olet ihan oikeassa siinä, että saamasi ryöpytys asiasta oli täysin epäreilua. Suorastaan harmittaa puolestasi. Kuitenkin mielestäni olisi viisasta olla laskeutumatta näiden ryöpyttäjien (lapselliselle) tasolle, sillä siitä tulee vain lisää pahaa mieltä ja mahdollisesti jopa epäluottamusta sinun ja lukijoidesi, myös sinua tavallisesti tsemppaavassa hengessä lukevien henkilöiden välille. Esimerkiksi itse olin varma, että tottakai maksat kuvittajille reilua palkkaa, mutta koska varsin pitkään jätit kaikki aiheeseen liittyvät kommentit täysin huomiotta, aloin miettiä, onko siinä sittenkin jotain salattavaa. Ja tottakai tämän ajatuksen ja siitä seuranneen epäluottamuksen muodostuminen vaikuttavat – ikävä kyllä – siihen, mitkä lasit päässä tällä hetkellä luen blogiasi.

Mielestäni on hyvä ajatus pyrkiä vastaamaan kysyviin kommentteihin jotain. Vastaus voi erittäin hyvin myös olla muotoa ”asia on liian henkilökohtainen enkä käsittele tätä asiaa blogissani”. Se on kuitenkin jo parempi kuin vastaamatta jättäminen.

Lisäksi olen samaa mieltä jonkun edellisen kommentoijan kanssa siitä, että kysymykset kuvauksen palkkaajasta eivät kyllä samalla lailla luontevasti lukeudu henkilökohtaisten asioiden joukkoon kuten esimerkiksi omasta lapsesta puhuminen. Itselleni olisi kuitenkin riittänyt sen luokan vastausta että ”maksan kuvittajille kohtuullista palkkaa, lisätietoja en valitettavasti avaa”.

Mukavaa viikkoa Karoliina!

PS. Yritin kommentoida nimimerkillä, mutta 3 vakkariani olivat jo varattuja, joten luovutin. 😀

Hei,

Olet ammattiblogaaja, joten elä vedä herneitä nenään, eihän niin toimita muissakaan ammateissa, jos tilanteet haluaa hoitaa ammattitaitoisesti. Hengitä syvää ja ota etäisyyttä, huili hetki. Tämän keissin hoitaminen meni nyt aika tavalla metsään ja tästä jää tosi outo maku nyt. Ja mollaajat saa bensaa liekkeihin. Viestinnän ammattilaisena taidat tietää kuinka tärkeää nämä jutut on hoitaa tyylikkäästi.

Me ammattilaisetkin – alalla kun alalla – ollaan ihmisiä. Ja välillä menee tunteisiin, vaikka niin väärin onkin. Tässä tuli munattua. Olisi pitänyt heti vastata selkeämmin, jolloin huhut ei olisi saanut siipiä. Ensi kerralla fiksummin.

En voi työssäni vetää herneitä nenään, enkä mokata…että kaikkiin ammatteihin se ei vaan kuulu. Tai ainakin ne herneet on vaikka nieleskeltävä kaikessa hiljaisuudessa niin ettei nieleskelykään näy naamasta 🙂

No bloggaajan ammatissa se tuskin nyt on kovin vaarallista, jos menee tunteisiin…Aika armotonta meininkiä tämä. Musta tuntuu, että Karoliinasta halutaan oikein tahallaan etsiä virheitä, että pääsee lynkkausosasto vauhtiin. Ei ihmiset näin…Missä solidaarisuus, empatia? Ahistavia ihmisiä netti täynnä.

Aikamoinen duuni. Ja aikamoinen pyhimys saat olla, jos et millään tavalla ikinä mokaa töissäsi. Respect.

Jep. Kiitos vaan kunnioituksesta!
Mutta tarkennuksena: en voi vetää herneitä nenään ja mokailla sen takia 🙂

Lukijan on tietenkin vaikea tietää mitä saa kysyä ja mitä ei. Siksi en ihmettele noita sinulle satelevia kysymyksiä. Jos kerrot, että olet menossa naimisiin, on mielestäni ihan luonnollista, että lukijat myöhemmin kyselevät, että joko häät olivat. Etenkin kun instagramissa näytettiin uusi nimesi. Eli suurin osa kysymyksistä varmasti kumpuaa siitä, että kun verhoa raotetaan, totta kai luonnollisesti halutaan tietää lisää.

Ainoa ratkaisu tähän kai on, että ystävällisesti vain vastaat, jos et halua johonkin kysymykseen vastata. Vaikka tokikaan mihinkään törkeyksiin ei tarvitse vastata. Mielestäni kuitenkin suurin osa kysymyksistä on täällä esitetty ihan ystävälliseen sävyyn.

??? Oletko Katariina mennyt naimisiin?

En tiedä miksi mulla on vedätetty olo, mutta Instassa on tosiaan julkaistu kuva tulevan kirjan kannesta, uudella nimellä jo yli kolme kuukautta sitten.

Katariinasta en tiedä, mutta itse en naimisiinmenoasioihin halua vastata 🙂 

Tätä käytöstä en juuri ymmärrä, että ensin puhutaan, myöhemmin vihjaillaan ja sitten yhtäkkiä löydään liinat täysin kiinni. Ymmärtäisin jos et olisi naimisiinmenosta missään vaiheessa puhunutkaan. Tällainen on varmasti juuri se käytös mikä saa lukijat ärtyneeksi.

Tästä kommentissa itselleni tulee mieleen se, että olisin tehnyt blogissa huntuvertailua, kertonut kosinnan yksityiskohdat ja miettinyt häiden teemaa. Todellisuudessa olen kerran sanonut, että häät ei ole kaukana siskojen häistä ja toisessa postauksessa sanonut ihailevani bloggaajaa, joka perusti oikein hääblogin. That’s it. Ehkä kaksi virkettä yhteensä sen jälkeen, kun kihlauksesta kerroin 1/2017.

 

Siksi itse en ymmärrä oikein tätä. Toisaalta en edes ymmärrä, mitä väliä lukijan näkökulmasta on sillä, onko naimisissa vai ei. Voitko avata asiaa?

Täytyy sanoa, että näiden kahden kirjoitetun virkkeen perusteella olen odotellut myöskin, milloin kerrot jotain häistä, vaikkakin vain ajankohdan. Ihminen kun on luonnostaan utelias.

Jossain suhteessa ymmärrän nuo ihmisten utelut, vaikka en itse tuollaisia todellakaan kehtaisi nimettömänä esittää.

En minäkään tajua tuota, että ei voi kertoa vaan yksinkertaisesti, että häät on olleet (ilman mitään tarkempia yksityiskohtia..), jos kosinnastakin pystyit kertomaan blogissa.. Erikoinen rajanveto tuollainen salailu… Ymmärrän tosiaan, ettet halua jakaa kosinnan/häiden yksityiskohtia, mutta tuollainen vihaisesti vastailu uteliaille instagramissa näkyvästä kirjan kannesta uudella nimellä….

Ei sillä olekaan väliä oletko naimisissa vai ei. Mutta kai itsekin ymmärrät, että ihmisiä kiinnostaa se kun itse olet tuonut täällä esiin, että olet mennyt kihloihin (siitä luonnollinen seuraus on naimisiin meno), olet kertonut että häät ovat pian, olet postannut siskojesi häistä jne. Joten tätä taustaa vasten on outoa, että asiasta sitten yhtäkkiä vaietaan kokonaan. Eli saat toki salailla, minua vain ihmetyttää että miksi ja olivatko nämä aiemmat vihjailut sitten vain klikkien kalastelua? Ja tuntuu oudolta, että siskojesi häistä voit puhua, vaikka heidän häänsä kai vähemmän tämän blogin aihepiiriin liittyy kuin omasi.
Lähinnä siis perusteita kaipailisin tälle rajanvedolle 🙂

”Minusta on ihanaa avata aamulla kone, katsoa tyhjä näyttöä ja alkaa näpytellä juuri siitä aiheesta, mitä kulloisenakin päivänä haluan kirjoittaa.”
Ei tämä blogi kyllä ole ollenkaan tällä tavalla rakennettu. Postaukset on monta päivää etukäteen suunniteltuja, pääosin mainoksia johon kuvat on otettu päiväkausia etukäteen tai tilattu kuvittajalta. Ei todellakaan mitään tajunnan virtaa aiheesta joka sattuu kiinnostamaan.

Vaikka postaus olisi kirjoitettu etukäteen, ei se tarkoita, ettei sitä joku aamu silti tarvitse ideoida ja kirjoittaa. Tajunnanvirtaan mä en ole koskaan edes pyrkinyt. Se on ihana kirjoitustapa (jota on joskus hauska lukea), mutta itse en osaa ko.tyyliä lainkaan. Mutta usko tai älä, oli teksti kirjoitettu sitten maanantaina maanantaita varten, tai maanantaina tiistaita varten, aina aihe kiinnostaa kirjoittaa. Koska en mä siitä muuten kirjoittaisi 🙂 Suunnitelmallisuus ei vie pois – minun mielestä – sitä, etteikö teksti voisi olla suoraan sydämestä. 

Hassua, kun monilla lukijoilla tuntuu olevan sellainen ajatus, että bloggaajan pitää antaa ”vastinetta rahoille”, eli että jotain PITÄÄ tehdä. Eihän me lukijat tästä mitään makseta! Ei bloggaaja ole minusta meille velvollinen millään lailla. Jos ei tykkää, ei tarvitse lukea. Aina välillä ihmisillä on niin kovasti ”oikeus” vaikka mihin. (Mulla on oikeus saada sanoa mielipiteeni, mulla on oikeus saada vastaus kysymykseeni, jne.) Mutta ei ole velvollisuutta esim. olla itse ystävällinen.

Vaikka olisi ihana, jos sellainen velvollisuus olisi <3

Tämä. Itsekin miettinyt samaa.

Tämä on fiksuin kommentti hetkeen! Hyvä Pieni Merenneito!

Lukijani tietävät minun olevan naimisissa, ja että meillä on kaksi tytärtä, kissa ja omakotitalo maalla. Voin kertoa reissuistamme, millaista arkemme pyöritys pääpiirteittäin on. Mutta iso osa elämästämme jää pimentoon. Lastemme yksityisasiat, mieheni ja minun yksityisasiat eivät kuulu blogiini. Olen kertonut sairastumisista, mutten liian tarkkaan. Angiinat ja aivovererenvuodot suvussa olen tuonut julki, mutta vain selviytymistarinoina. Vanhojen sukulaissetien hautajaisista jne ei ole blogissa puhuttu!
Omasta ahdistuneisuushäiriöstäni olen kertonut, mutta vain sen mitä olen halunnut. En todellakaan ala terapiakeskusteluistani avautumaan blogissa.

Kukin paljastakoot sen mikä juuri itsestään hyvältä tuntuu.

Olet oikeassa: Se linja, mikä itsestä hyvälle tuntuu!

Hieman asian vierestä, mutta tuonpa tämänkin näkökulman esiin. Ihmiset on ihan hemmetin uteliaita ja itse olen työskennellyt vuosi kaupassa, jossa luodaan henkilökohtaisia ASIAKASSUHTEITA. Asiakkaat usein avaavat omasta elmästään todella yksityskohtaisia juttuja, ja olemme työkavereiden kanssa tulleet siihen tulokseen että olemme ikään kuin fiktiivisiä hahmoja. En ainakaan usko että ihmiset yhtä avoimesti kertovat vaikka naapurille postilaatikolla virtsankarkailustaan, pettämisistään, puolison pettämisistä, lasten ongelmista tai läheisen päihde riippuvuuksita – tämän tasoisia tarinoita kuulee päivittän monia.

Usein nämä asiakkaat sitten luulevat tuntevansa myös minut vaikka en ole heille elämästäni mitään kertonutkaan. Usien tulee suoria kysymyksiä ” missä sä asut”, ” onko tulla omistus asunto”, ”ootko naimisissa”, ” ootko sä raskaana vai lihonut”, ” maksetaanko teille hyvää palkaa” jne.. lista on loputon. Tilanne on hiukan hankala jos/kun ei halua kaikkiin uteluihin vastata, mutta kasvoutsten asiakaspalvelijana on oltava ystävällinen ja mietittävä seuraukset. Jos asiakas esim. hämmentyy kovasti, voi asiakas suhteen jatkaminen olla kiustallista. On minulta tultu baarissa kysymään että missä sun lapses on kun täällä vaan rilluttelet 😮 (en muuten usko että miehille esitetään tälläisiä kysymyksiä).

Ehkä hieman eri mittakaavassa, mutta jännää on se miten ihmiset ei ymmärrä aina että ammatillinen minä ei ole koko minä. Tai vaikka näyttelijä jota pidetään roolihahmonaan myös vapaalla.

Hah 😀 Ei ole totta! Loistava esimerkki sun elämästä. Enpä ole tätäKÄÄN tiennyt kaupassa työskentelystä 🙂 

En ole kovin viisas internet- tai blogimaailman suhteen. Itse kuitenkin ajattelen, että löytyy paljon niitä, jotka mielellään lukevat syvällisiä perhe-arki-parisuhdetekstejä sinulta haluamatta kommentoida niitä ilkeästi. Ilkeimmät kommentit voisivat myös muut kommentoijat jättää arvoonsa ja ne hukkuisivat pois, kun niitä ei kommentoida. Ehkä se riski kannattaisi, kun vaan ei ruokittaisi ilkeyksiä. Olen saanut käsityksen, että olet herkkä ja syvällinen ihminen ja olisi kiva lukea Ihmisen tekstejä. Totta kai hiljaisempia kausia tulee, kun ihmisiä ollaan omine murheineen, mutta minä ainakin toivon, että syvällinen linja jatkuu. Ja samalla ihmiset ruudun toisella puolella puolestaan opettelevat tarvittaessa rakentavan keskustelun. Ehkä tulevaisuudessa nuo nimettömät ilkeydet jäävät hyvin vähemmistöksi, kun niitä ei kukaan huomioi.

Kauniisti ja rohkaisevasti kirjoitettu! Kiitos! 

No mutta. Kirja, jossa tuo uusi nimi on, julkaistaan vasta huhtikuussa. Ehkäpä siihen on vaan jo ennakkoon laitettu uusi sukunimi, ja häät ovatkin vasta nyt keväällä tulossa?
Vähän höpsöä hommaa ihan oikeasti kyllä, että näin arvuuttelet lukijoitasi. Kun riittäis vain toteamus, esim. ”Kyllä, menimme naimisiin.”

Juuri näin 🙂 

Ehkä sulla ei ole enää annetavaa blogille joka päivä? Sinänsä aika vaikea tilanne itsellesi jos olet suunnitellut tästä elinkeinoa, koska lukijat kaikkoavat jos perheblogissa ei enää puhuta perheestä. Eikä oikeastaan mistään muustakaan enää. Mainostuotteista lukeminen ei pidemmän päälle ole mielenkiintoista.

Itse koen, että on. Tämä on ihanaa työtä, jota rakastan tehdä.

Ja jos katsoo lukijamääriä (ja vaikka vanhojen ”hyvien aikojen” lukijamääriä), jostain syystä sisältö edelleen kiinnosta enenevissä määrin. Se itseänikin hieman hämmästyttää, mutta niin se vaan taitaa olla. 

Mutta totta on ehdottomasti se, että lukijoiden – omien työnantajieni – mielipiteitä on viisas kuunnella ja ottaa niistä niiltä osin opikseen, kun ne tuntuvat itsestä hyville 🙂

Täytyy kyllä sanoa, että toi hääutelu naurattaa ihan hulluna 😀 mitä ihmettä ihmiset 😀
Porukka ihan loukkaantuneita, kun joku blogaaja ei kerro onko naimisissa jo 😀

…ja joku bloggaaja ihan hiilenä, kun koku lukija kysyy, onko häät jo pidetty.
Mitä väliä, kummallekaan. Saman kysymyksen voisi hhvin esittää kasvotusten vaikka kaupan kassalla, useimmat meistä on vastaavaan kysymykseen vastannut elämänsä aikana useamman kerran.
Ei tässä nyt kenenkään peräpukamista tai impotenssista tiesustella.

Kahteen edelliseen: Munkin mielestä ihan hassua, kuinka isot mittasuhteet asia on saanut. Jos tämän olisin etukäteen tiennyt, olisi iskenyt päivämäärät kehiin heti kihlauspäivänä 😉 Onneksi tästäKIN voi oppia. Kiitos teidän ajatuksista!

En tiedä olenko koskaan aiemmin tähän blogiin kommentoinut, lukenut kyllä epäsäännöllisen säännöllisesti postauksia. Viime aikoina olen vieraillut blogissa vähemmän, koska tunnelma täällä on selvästi muuttunut. Suurin tunnelman muutos tapahtui mielestäni kertoessasi muutostanne Tampereelle. Moni lukija oli asiasta yllättynyt ja se herätti paljon kysymyksiä lapsen ja isän suhteeseen liittyen. Valintaasi myös kritisoitiin. En tiedä onko se saanut sinut vetämään entistäkin tarkemman rajan yksityisyytesi ympärille, mutta kovasti tunnelma blogissa on mielestäni muuttunut.

Niin kuin moni tuolla jo kirjoitti, jos yksityisyyttään ei perheblogissa pysty juurikaan avaamaan, kannattaa miettiä onko blogi tullut tiensä päähän.

Voin samaistua muihin kommentoijiin siinä, että nykyään monet postaukset tuntuvat käsittelevän lukijoiden kommentteja ja asetat itsesi ja lukijasi ikäänkuin vastakkain. Postauksista ja hyökkäävistä kommenteista tai kommentteihin vastaamatta jättämisestä saa kuvan että et arvosta lukijoitasi.

Tosi ikävä, että ennen niin hyväntuuliselle perheblogille on tapahtunut jotain ja tämä ei tunnu enää samalta. Täällä tuntuu vallitsevan jatkuva negatiivinen ilmapiiri ja kommenttiosio on välillä kuin taistelukenttä.

Olen miettinyt, että nautitko enää blogin kirjoittamisesta? Vai mistä kummasta tulee se tunne, että et pysty vastaanottamaan asiallistakaan kritiikkiä hyökkämättä lukijoita kohtaan. En tiedä oletko itse huomannut tätä asiaa, mutta moni lukija on sitä tuonut esille, eikä varmastikaan ilkeyttään.

Itse ainakin halusin mainita asiasta siksi koska se harmittaa minua ja toivoisin että tilanne muuttuisi ja blogiin palaisi taas se ilo ja avoimuus sopivassa suhteessa.

Mitä naimisiin menoon tulee, niin toki se on jokaisen yksityisasia, mutta kun olet asiasta kuitenkin kertonut blogissa aiemmin, niin nykyinen täysi vastaamattomuus sen osalta kummastuttaa kyllä. Toivottavasti asiat on teillä kaikinpuolin hyvin. Usein olen vaan huomannut että kun bloggari yhtäkkiä hiljenee jostain aiemmin kertomastaan asiasta, ei asiat enää olekaan kunnossa, mutta asiasta ei olla vielä valmiita kertomaan blogissa. Kunnes jossain välissä se totuus on pakko kohdata ja tuoda julki. Toivottavasti tässä nyt ei ole mistään sellaisesta kyse, mutta ymmärrät kai, että asia herättää lukijoissa ihmetystä.

Ai vitsit miten fiksu kommentti! Täysin samaa mieltä kaikesta.

Kahteen edelliseen kommenttiin:

Todella tärkeää, että saan lukea teidän kommentteja blogin suunnasta, koska itse en tietenkään näe tätä ulkopuolisen lukijan silmin. Moni asia on tässä viikon sisällä saanut ”vastauksen”, kun olen saanut lukea teidän ajatuksianne. 

Noihin esittämiinne kysymyksiin olen tainnut vastata jo tämän postauksen muissa kommenteissa. Ja toivottavasti tämän viikon postaukset on myös avannut lisää mm. sitä, miksi vastaan kommentteihin omilla postauksillaan 🙂

Kivaa viikonloppua! 

Miksi ihmeessä sä haluat koko ajan keskustella näistä asioista? Mua itseä lukijana ihmetyttää, minkä takia sä teet näitä postauksia, joissa pohdit sun suhdetta lukijoihin, tapaa tehdä yhteistöitä jne. Ihan jatkuvasti täällä on uusi postaus siitä, miten lukijat on sua kaltoin kohdelleet ja ymmärtäneet väärin.

Mikset vaan kirjoita blogia omalla tavallasi? Jos tulee kysymyksiä, joihin et halua vastata, sanot ”en kommentoi”. Ei ne sun vakiolukijat mihinkään katoa, vaikka pidät omasta yksityisyydestä kiinni.

Mä niin mielelläni lukisin sitä vuoden perheblogia, enkä tätä nykyistä bloggausblogia.

Hyviä pointteja! Kiitos niistä 🙂 

Hmm. Perheblogi, no pakko myöntää että tekohiukset, tekoripset, tekokulmakarvat häiritsevät (kokonaisuudessaan meikkiä kuvissa tosi paljon) koska tekstit ikäänkuin ”puhuvat” omana luonnollisena itsenään olemisesta. Höh, kaunis nainen, et moisia tarvitse ja näin äitinä ajattelen kuitenkin ulkoisen olemuksen esimerkkiä. Kuvat ovat mielestäni blogin ongelma, koska monta kuvaa itse kirjoittajasta, katse yläviistoon, edestä ja takaa.. tsekkaappa postauksesi, samalla kaavalla lähes kaikki kuvat ja aivan VALTAVA määrä. Käyn välillä kurkkaamassa onko meininki muuttunut, mutta ei..

Tätä mä juuri en ymmärrä, miksi pitää laittaa niin monta samaa kuvaa, eikö yksi tai kaksi riittäisi?

Ai että oikea äiti-ihmisen esimerkki on sellainen mamma, joka ei meikkaa eikä löydy pidennyksiä tai meikkiä? Onpahan vaan vanhahtava käsitys äitiydestä. Eiköhän äitiyden esimerkillisyyttä mitata ihan muissa asioissa, kuin ulkoisissa. Eikös annettais kaikkien äitien näyttää ihan sellaiselta kuin haluavat.. ?

Kyllä minäkin meikkaan, (puhuin meikin määrästä) ja ihan normaali lapsia mulla tietääkseni on 🙂 Mutta tässähän minusta tuli hetkessä meikitön hiirulainen, vanhahtavan ajatusmaailman omaava ja vain äitien ulkonäköä arvosteleva tyyppi, jonka perusteella erottelen hyvät äidit huonoista. Nyt kyllä pelastit tämän päivän. Aina oppii itsestään jotain uutta 😉

Neljään edelliseen kommenttiin:

Kiitos ajatuksenvaihdostanne. Näin me ollaan erilaisia ja ajatellaan vaikka äitiydestä/kuvista/meikistä kaikki eri tavalla. Toivotaan, että oma tapa on kaikille se paras, eikä joudu esimerkiksi meikkaamaan yleisen paineen vuoksi. 

Kivaa viikonloppua 🙂 

Olen lukenut blogiasi pitkään ja se on muuttunut mielestäni tosi paljon. Kommentit ovat muuttuneet myös aika raastaviksi ja ihmettelenkin kuinka henkisesti jaksat enää tätä touhua. Vaikka asetat itse itsesi alttiiksi tälle kaikelle, ei se silti huonoa käytöstä kanssaihmisiltä oikeuta.
Mielestäni et voi kuitenkaan verrata tilannettasi ”tavikseen” eli ihmiseen joka ei tarkoituksella kerro blogissa tms. elämästään. Jos mietin kaikkea mitä olet vuosien aikana blogissa kertonut niin edes omat työkaverini eivät tiedä minusta niin paljon kuin moni ihminen tietää sinusta ja perheestäsi/läheisistäsi. Vaikka työyhteisöni on melko tiivis ja avoin, rajoitan sielläkin yksityiselämästäni kertomista aika tarkoin. Vaikka et olisi itse kaikkea täällä blogissa kertonut niin muun ”julkisuuden” (Iholla-sarja, lööpit) ei luulisi olleen sinulle täysi yllätys. Jos olisit kaivannut yksityisyyttä olisit voinut lopettanut blogin kirjoittamisen ainakin hetkeksi.
Olet rohkea. Toivon, että jaksat tätä kovaa peliä henkisesti, etkä liikaa vahingoita itseäsi tai lähimmäisiäsi tämän takia.
On sääli, että blogissasi vallitsee usein negatiivinen kommentointi-ilmapiiri, luulen sen himmentäneen omaa intoani lukea sitä. Seuraan useita muitakin blogeja, mutta niissä henki on parempi.
Kysymys rajaamisesta on vaikea. Itse rajaisin tietenkin kaiken yksityisen pois :), mutta se olisikin kovin tylsää luettavaa. Kommentoinkin raukkamaisesti ”anonyyminä”, koska en halua edes tässä tapauksessa nimeäni näkyviin. Muissakin blogeissa kerrotaan paljon omasta elämästä, mutta rajataan paljon poiskin. Koen, että täällä ongelma on nimenomaan ilkeily. Mistähän se johtuu?

Itse kestän kyllä, mutta ihana, että nostit asian esille <3 Eniten minua huolestuttaa juuri tuo, että blogiin ei tulla kurjan hengen vuoksi. Vaikka muuten haluttaisiinkin sitä lukea.Toivotaan, että voin tehdä asialle jotain ja ilmapiiri on taas sitä, mitä kuuluukin olla!

Alkuperäiseen kysymykseesi viitaten jäin miettimään ”rajoja” niissä blogeissa, joita tällä hetkellä seuraan ja joiden sisällöstä nautin. Kaikkie. Kirjoittajista en tiedä mitään, enkä todellakaan tunnsitaisi heitä, vaikka he kävelisit kadulla minua vastaan.
Jos luen käsityö- tai sisustusblogia, tiedän (tai oletan tietäväni) kirjoittajan sukupuolen. Ikää en osaa arvata kaikilta edes kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden tarkkuudella. Heidän perheistään tai siviiliammateistaan en tiedä mitään. Eikä se haittaa.
Nimittäin:
Näissä blogeissa aihe on rajattu kauniiseen sisustukseen tai taitaviin käsitöihin, ihaniin resepteihin tms.
On siis aidosti asioita, joista kirjoittaa, ilman, että tarvitsee ”salailla tai rajata”. Ja johan se hullua olisi, jos sisustusblokkaaja esittelisi uuden ruokailuryhmänsä, mutta jos joku erehtyisi kyselemään sen alkuperää, toteaisi, että se on yksityisasia.
Perheblogi on siis siitä hankala genre, että siitä perheestäkin pitäisi kirjoittaa. Ehkäpä lukijoita ihan aidosti hämää myös se, että ennen niistä perhejutuista kirjoitettiin ja nykyään enää ei.
Eikä tarvitse kirjoittaakaan, jal ei halua.
Mutta ehkä samalla olisi hyvä miettiä, kannattaako tätä blogia jatkaa enää. Ehkä keksitkin jonkun muun aiheen, josta kirjoittaa? Siemenen uuteen blogiin, jos tämän kuja onkin vain juostu loppuun?

Täsmälleen samoilla linjoilla tämän kommentoijan kanssa.

Kahteen edelliseen kommenttiin:

Hyviä ja miettimään saavia ajatuksia. Kiitos 🙂

No olisiko niin, että ”kirjailijalle” olisi noussut kusi hattuun, kun ei viitsi vastata edes kysyviin kommentteihin ?
Ja tähän kommenttiin en edes kuvittele saavani vastausta.
Ja jos edes vihjailee tulevista häistä, niin kyllä keskivertoälyllä varustettu ”suosittu” bloggaaja ymmärtää myöhemmin muistaa uskollisia lukijoitaan edes maininnalla, että häät on pidetty, eikä loukkaantuneena olla hiljaa asiasta kuin kusi sukassa. Sehän on suoranaista vakilukijoiden halveksuntaa ja aliarvioimista. Mutta tämä bloggaajahan onkin tunnettu mykkyydestään.
Aikaisemmin luin tätä ahkerastikin, mutta enää harvoin nykyään juuri tuon ylimielisyyden vuoksi.
Mutta onnea vaan valitsemallesi tielle Karoliina, tuskin muut blogiasi enää vakkarina seuraavat kuin muut juuri sinunlaisesi bloggaajat, joilta saat nämä kaikki ylistävät kommentit :”Pysy valitsemmallasi tiellä !”

Sinunlaiset ihmiset on kiusaajia. Sinun teksti kertoo sinun omasta ahistuksesta ja surkeasta olosta, tyytymättömyydestä. Hoida oma elämä tasapainoon, niin huomaat ettei aikuisen ihmisen tarvitse todellisuudessa ilkeillä toisille blogien kommenttikentissä saadakseen elämääsä sisältöä.

Kahteen edelliseen:

Kurja huomata, että blogini ja minä saamme aikaan noin negatiivisia ajatuksia. Luulen, että jos blogi herättää noin kurjaa oloa, seuraamisen lopettaminen voisi olla yksi ratkaisu. Mutta tietysti päätös on aina lukijan 🙂 Kivaa viikonloppua teille molemmille, ihana aurinko! 

Nostat usein esille aiheen, jossa arvostelet lukijakuntaasi (en tiedä teetkö sen tarkoituksella vai ymmärretäänkö se aina väärin) ja näin ollen tietysti väittelyä syntyy, sitten postaatkin jo nopeasti uuden kirjoituksen.
Ehkä kannattaisi harkita tarkemmin mistä kannattaa kirjoittaa ja mistä lähteä väittelemään. Ne keskustelut ja niiden henki kun herkästi seuraa mukana niihin seuraaviinkin postauksiin, eivätkä suikaan unohdu, kuten ehkä olet toivonut.

Hyvä pointti sinulta 🙂 

Moni on jo kiteyttänyt ajatukseni. Sanon kuitenkin vielä sen, että mielenkiintoista että lukijoiden välillä törkeitäkin kommentteja perustellaan sillä että ”olet puhunut häistä/kuvia edestä ja takaa eli varmasti joitakin rupeaa ärsyttämään”. Tottakai saa ärsyttää maailmassa vaikka mikä ja kuulukin. Mutta ärsytyksiä menee ja tulee, sehän jo lapsillekin opetetaan. Missä vaiheessa tulee siis oikeutetuksi töksäyttää nämä turhanpäiväiset ärsytykset päin naamaa? Ärsytykset, jotka loukkaa pitää tottakai sanoa esim.”mua ärsyttää ettet koskaan tervehdi töihin tullessa” mutta ärsytys siitä, että joku laittaa paljon kuvia nettiin itsestään, pitää aikuisen ihmisen pystyä käsittelemään itsekseen.
Kivaa viikkoa sulle Karoliina ja kaikille fiksuille lukijoille! 🙂

Hei hyvä pointti. Tunteen ja toiminnan kun ei automaattisesti tarvitse enää aikuisilla ihmisillä mennä syy-seuraussuhteessa. Mutta tokihan inhimillisiä olentoja ollaan, joten tunneryöpyt on ihan ymmärrettäviä 🙂

Ihanaa viikonloppua!

Mulla jäi se kuvituskeskustelun jatko lukematta, unohdin koko keskustelun. Käynpä katsomassa lisäkysymykset kunhan paranen.

Mun tarkoitus ei ollut kysellä henkilökohtaisia, en käsittänyt henkilökohtaiseksi aihetta, kun olet avannut blogissa syitä siihen miksi bloggaajille tulee maksaa palkkaa ja samalla kuitenkin tehnyt töitä avoimesti myös pelkällä tuotepalkalla tarjoten omasta kulutushyödykkeestäsi korvaukseksi näkyvyyttä.

Bloggaajahan on parhaimmillaan myös työnantaja ja kun itse teen kaupallisia kamppiksia, niihin kuuluvasta valokuvauksesta maksetaan pääsääntöisesti aina kuvaajalle palkka. (Esimerkkihinnat Nanso ja Change postaukset 700€ + alv / postaus, Raiski 400+ alv, Tokmanni tarjosi oman kuvaajan käyttöön kahdeksi päiväksi, toisen bloggaajan kuvat n. 200€-300€+ alv jos ei ole kouluttautunut valokuvaaja). Peruspostauksien bloggaajien ottamista kuvista en maksa yleensä palkkaa, sillä en saa klikkauksista itse mitään, nämä menee yleensä ihan vaihtokauppana eli otan myös itse asukuvia yms korvaukseksi näistä.

Hakiessasi kuvittajaa tekstissä ei ollut mainintaa minkäänlaisesta korvauksesta. Yleensä kun työntekijää etsitään, jonkinlainen palkkiomalli on ihan julkinen juttu, joten en arvannut tämän olevan arka tai sopimaton kysymys.

Kieltämättä jäin vähän miettimään myös sitä, että kun ilmaiskuvapankit on kahlattu, eikö edullisempi ratkaisu olisi hankkia ihan maksetut tunnarit johonkin hyvään kuvapankkiin, vai onko kuvittajan hankkiminen edullisempaa/ ilmaista vrt maksullinen kuvapankki.

Täähän oli kuitenkin alaan ja sen toimintamalleihin liittyvä juttu, ei niinkään mikään henkilökohtainen kysymys. Alalla toimivana pidän itse tuntosarvet auki ihan siksi, että pysyn kärryllä millaisia summia/ diilejä muut bloggaajat työvoimansa kanssa tekevät.

Harmi muuten ettei Lilyssä taida olla mahdollisuutta saada meiliä kommentoinnista, että muistaisi jatkaa keskustelua jos omaan kommenttiin tulee vastaus. Siksi edellinenkin kommenttisi jäi lukematta, pitää palata siihen paremmalla ajalla.

Hyviä pointteja, Elsa! Olet toiminut fiksusti maksujesi suhteen 🙂 

Bloggaaja itse vetää tietysti rajat. Se menee siinä, missä itse haluat.

Mitä enemmän avaat asioita, sitä lähemmäs lukijat pääsevät ja sitä mielenkiintoisempi blogi on. Se kuuluisa pintaraapaisu on tosiaan pintaraapaisu myös lukijoille. Bloggaajat, jotka avaavat henkilökohtaisia asioitaan laajasti, ovat kaiketi niitä suosituimpia bloggaajia. Erot ja muut oikean elämän tunnekuohut ovat varmasti ne luetuimmat postaukset, koska ne kiinnostavat ihmisiä ja saavat pohtimaan tärkeitä asioita, herättävät ajatuksia, mielipiteitä, tunteita.

Mielestäni lukijoilla on myös oikeus kysyä myös niitä sinun rajasi ylittäviä kysymyksiä, eiväthän he voi edes tietää, mihin vedät rajat. Sinulla ei kuitenkaan ole velvollisuutta vastata. Sinulla on täysi oikeus vastata tai olla vastaamatta kuten haluat.

Kiitos kommentistasi: Fiksuja mietteitä 🙂

Mä olen ylläolevan kommentoijan kanssa samaa mieltä. Jos perheblogia haluat kirjoittaa, se, ettet sitten kuitenkaan kirjoita oikein mistään muusta kuin teidän perheen aamusmoothieista, ei ole kiinnostavaa. Ymmärrän kyllä halusi pitää yksityisasiat yksityisinä, ja siksi yllä esitettiin minusta aiheellisia kysymyksiä. Onko sinulla annettavaa enää tämän tyyppisessä blogissa, jossa lukijakunta (tai suurin osa siitä) haluaisi lukea mm. häävalmisteluistasi?

Rajanveto on vaikeaa, varsinkin kun on mm. tv-ohjelmien myötä raottanut yksityisyyden verhoa aiemmin ehkä liikaakin. Takaisin päin on aina vaikeampaa tulla, ja yrittää silti pysyä kiinnostavana.

Hyviä ajatuksia. On ollut avartava lukea, kuinka genre vaikuttaa lukijoiden lukukokemukseen ja odotuksiin. Itse en ole ajatellut, että minun tulee ”toteuttaa” perhegenreä, koska en itse (enää) niin ajattele blogia täysin perheblogina. Vaan ehkä perhehenkisenä life stylenä. Mietin myös sitä, onko perheblogi vain silloin, kun perhe on blogissa (eikä niin, että äiti vaan pohtii perhe/vanhemmuusasioita). Vastausta en vielä itsekään tiedä,mutta kiitos kun herätitte pohdiskelemaan asiaa 🙂

Vastaa käyttäjälle Karoliina Sallinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X