kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 13.04.2018

Kun se huitelee omilla teillään

Teksti
Karoliina Pentikäinen
13 kommenttia

Istuin maanantai-iltapäivänä junassa matkalla Riihimäeltä kotiin. Puhelin soi, se oli A.

”Niin monelta te olitte tänään oikein sopineet, että F:n pitäisi olla kotona?

”Neljältä. No nyt. Siis piti olla jo 15 min sitten. Eikö ole tullut?”

”Ei.”

”No soititko sille?”

”Joo. Neljä kertaa. Ei vastaa.”

Huoli alkoi puristaa kurkkua. Tajusin kyllä, ettei vartti ole vielä aika, eikä mikään. Mutta siitä huolimatta mieleen alkoi tulvia samoin tein kaiken maailman ajatuksia. Mitä jos tyttö on yksinkertaisesti vaan lähtenyt harhailemaan yli sovittujen rajojen? Kadonnut? Ja miksi helvetissä se ei vastaan nyt siihen puhelimeensa, jota muuten haluaisi pitää koko ajan äänillä?

Minä soitin ip-kerhoon (oliko F ylipäätään edes lähtenyt kävelemään oikeaan aikaan) ja A lähti etsimään tyttöä lähikaduilta. Ja sieltähän se ihan hetken päästä löytyi. Juoksentelemasta kavereidensa kanssa. Ilman huolen häivää. Ei siinä vaiheessa ollut tullut mieleen, että reilun puolen tunnin päästä tytön pitäisi olla kaupungin toisessa päässä jo toisen kaverin synttärijuhlissa. Aika oli mennyt, miten lapsilla se usein menee. Aikaa ajattelematta.

A:n ensimmäisen puhelun ja tytön löytymisen välisen ehdin olla hetken aika ahdistunut. Sitä ei ole kovin mediaseksikästä myöntää, mutta niin vaan olin. Peloissani. Olisi hienoa sanoa tähän väliin, että lapsen pitää antaa olla lapsi ja kulkea pitkin ojanpohjia, tippua puusta ja tutkia maailmaa, mutta näin äidin näkökulmasta tuo kaikki kauhistuttaa ihan sairaan paljon. Ei siinä hetkessä, kun pelkää lapselleen sattuneen jotain, paljon auta se, että joku tulee – kuten näissä keskusteluissa usein tulee – kertomaan siitä, miten meidän lapsuudessa sitä sai rymytä vapaasti metsissä, uiskennella uimarannoilla ja vieläpä ilman kännyköitä. Että kyllä nykyvanhempi on ylisuojeleva.

Olen tietysti itsekin sitä mieltä, että lapsen kuuluu oppia asioita yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja monta kertaa, jos joku ulkopuolinen toteaa, pitäisikö lasten vähän rauhoittua, saatan tokaista: ”Luultavasti ne henkiin tuosta kuitenkin jäävät.” En siis myönnä olevani silottelijavanhempi tai sellainen, joka varoittelisi koko ajan vaaroista.

Kun F itse vähän epäröi mennä ulos yksistään, kannustan häntä. Oikein tuupin menemään aina vaan vähän pidemmän matkaa yksin ja rohkaisen sanomalla, ettei ulkona ole mitään pelättävää. Mutta kun ovi hänen jälkeensä pamahtaa kiinni, alan usein kuitenkin itse pelätä. Vähän ristiriitaista, mutta totta. Vaikka yrittäisin rauhoitella itseänikin samoin sanoin kun lasta hetki aikaisemmin, huomaan, että oloni on silti usein levoton näiden hänen omien reissujensa aikana. Tulee mieleen romahtaneet lumilinnatunnelit, kaasuttelevat autot ja namusedät.

Ehkä peloista tekeekin hankalan sen, että niitä päin on mentävä koko ajan. Ja mentävä vieläpä niin, ettei voi olla varma siitä, selviääkö lapsi niistä. Että onko hän sittenkään tarpeeksi kypsä tulkitsemaan tienylityspaikkojen vaarat tai arvioimaan omat kykynsä kieppitangolla? Ja ennen kaikkea: Enhän itse ole yli- ta aliarvioinut lapsen kykyjä? Moni (lapsuuden) taito kun tuppaa olemaan sellainen, että niitä oppii vasta tekemällä. Ja silloin on vaan luotettava siihen, että aikaisemmat opit auttavat selviämään uusista haasteista myös – ja erityisesti – silloin, kun aikuisia ei ole katsomassa perään. ”Joskus nämäkin taidot on opeteltava”, yritän ajatella. 

En todellakaan aio lopettaa tätä tekstiä sellaisella ahaa-elämyksellä, jossa kerron, kuinka tästä eteenpäin otan rennosti edellisen kaltaiset tilanteet. Silti yritän oppia – itsekin – kaikesta tästä. Ja toivon, että saan hallittua, hillittyä ja käsiteltyä omat pelkoni niin, että voin opettaa F:lle sen, kuinka ihanaa elämä on silloin, kun sen ottaa vastaan avoimin mielin. Niin, että suhtautuu suureen tuntemattomaan innokkaasi ja uteliaasti. Lähtee tutkimaan sitä ja löytää oman polun. Ihan kirjaimellisesti nyt, mutta laajemmin sitten, kun on aika kokeilla vielä isommin omia siipiään.

Koska jos mietin omaa elämääni, parhaat asiat on tapahtunut silloin, kun olen mennyt pelottomasti kohti sellaista, josta en ole entuudestaan tiennyt mitään. Silloin, kun uusi polku on vähän jännittänyt aluksi.

-Karoliina-

Kommentit (13)

Niin tuttu tunne tämä pelko, kun lapsi alkaa itsenäistyä ja liikkua omin päin :/

Käytännöm vinkkinä suosittelen sijaintiappseja, joilla näkee missä lapsi on. Tai lapsen puhelin, jos se on päällä…. Meillä on käytössä Life360 ja helpottaa vähän äifin tuskaa, kun voi tsekata missä tyttäret menee 🙂

Mä luulen, että kyllä ne meidänkin äidit ja isät oli huolissaan, kun 80- ja 90- luvuilla viiletettiin menemään ja tuhlattiin kilsan koulumatkaan kolme tuntia (matkalla nyt vaan oli kaikenlaista jännittävää!). Se pelko omasta lapsesta taitaa olla aika pitkälti koodattuna jokaiseen vanhempaan.
Ja samalla pitäis silti kannustaa sitä pientä ihmistä menemään ja tutkimaan asioita itse ja ohjata ja tuuppia laajentamaan reviiriään.

Enemmän mua järkyttää vanhemmat, jotka ei piittaa siitä missä lapsi huitelee. Tai ne, joiden mielestä on typerää näyttää huolestumistaan. Huolestuminen on välittämistä ja rakkautta. Ja sitähän ne lapset tarvii.

Ajatteleeko joku oikeasti niin, että on typerää näyttää huolestumistaan? Itse en ole sellaisia vanhempia kohdannut.

Pienet lapset ovat ihania, koska he pysyvät siinä missä tahdot.
Lapsen kasvaessa kaikki muuttuu. Maailma kasvaa ja reviiri laajenee.
Huolta sinulta ei saa kukaan pois, ei edes paikannuslaite.
Kasvatus ja välittäminen.
Lapsen tiedon lisääminen.
Ei huutaminen eikä pelottelu, mutta riittävä lapsen mukainen informaatio.
Rakkaudesta reaktiosi kertoo, rakkaudesta.
Kukaan ei pysty mitään takamaan, mutta pääsääntöisesti ihmiset ovat luotettavia ja hyviä. Suurimmaksi osaksi kaikki menee kuitenkin hyvin.

Ja sehän on hyvä myös tosiaan muistaa, että ei se, että tietää missä lapsi on, poista vaaroja. Taannoin lapseni koulu evakuoitiin pommiuhkauksen vuoksi. Olin vain vajaan kilometrin päässä lapsesta, lapsella puhelin mukana, itselläni viestiyhteys paikalla oleviin aikuisiin jne. Silti tuntui kuin olisin ollut valovuoden päässä ketjuilla köytettynä betoniin ja pahimmassa tapauksessa mitä vain olisi voinut sattua. 

Mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset noista paikannussovelluksista. Itse en ole lapsille sellaisia laittanut, enkä usko, että laittaisin myöhemminkään. Mitäs sitten, kun se kiusaus tuleekin mennä sallittujen rajojen ulkopuolelle? Jättääkö lapsi/teini puhelimen kaverille, että ei jää kiinni? Minusta on ehkä parempi olla siellä luvattomilla teillä puhelimen kanssa kuin ilman.

Muistatteko itse, kun olette tikkoneet rajoja lapsena ja teininä?

Maailma on vaaroja täynnä. Itse muistutan itseäni aina panikointihetkillä, että auton alle voi jäädä ihan tuossa sadan metrin koulumatkallakin. Mitä vaan voi sattua ja missä vain. Paras keino on antaa lapselle mahdollisimman hyvä ohjeet ja neuvot ja vaan toivoa, että kaikki menee hyvin.

Joo mulle tuli paikannussovelluksista heti mieleen se yks Black Mirrorin jakso 😀 Vaikkei noi nykyiset versiot ihan niin karmivia olekaan vielä.

Mulla on lapset sen verran pieniä, että ainakin vielä ollut ihan ok, että äiti voi nähdä missä menee. Itselle tästä on mielenrauhaa ja myös apua, että voi nähdä missä hajamielinen esikoinen on tulossa/menossa.

Meillä molemmat toki tietää mistä appsissa on kyse ja miksi se on käytössä. Jos joskus tulee tarve olla näkymätön, niin veikkaan lasten osaavan laittaa seurannan pois päältä, ennemmin kuin jättävän puhelimen pois.

Koen myös että iän myötä kontrollin tarve vähenee. Ei minun tarvii enää teiniä seurata, mutta itsenäisyyttä opettelevia eka- ja tokaluokkalaisia kyllä.

No just tämä! Ikä on ratkaisevaa tässäkin.

Kiinnostava pointti. Ihan vielä en näe tuota meillä todennäköisenä, kuitenkin sen verran pieni lapsi kyseessä ja tuosta sovelluksesta en tiedä, mutta Google mapsin käyttöön tarvitaan molempien osapuolten suostumus. Eli toisin sanoen lapsi voi koska vain estää vanhempaa näkemästä sijaintiaan. Veikkaan sitä todennäköisemmäksi kuin puhelimen jättämistä mihinkään, koska kyllä se puhelin on tuolle lapselle aika tärkeä ihan omista henkilökohtaisista syistään.

Olen suurilta osin samaa mieltä kommenttien kanssa, mutta kasvatuspsykologian ammattilaisena ajattelin silti kantaa korteni kekoon. Valitettavasti on fakta, että se alue millä lapset saavat nykyään liikkua on pienentynyt ihan tajuttomasti viimeisen 50 vuoden aikana. Suomessa asiat on vielä ihan ok (lasten esim. annetaan pyöräillä kouluun), mutta asuinmaassani Englannissa asiat on jo ihan oikeasti huolestuttavalla tasolla. Lapset ei saa usein pyöräillä yksin ennen yläastetta, ja on ihan normaalia että yläasteella puolet lapsista ei edes osaa pyöräillä. Jos jättää lapsen yksin puistoon leikkimään kavereiden kanssa voi pahimmassa tapauksessa saada sosiaalipuolen niskaansa. Utah.an oli ensimmäisen USA:n osavaltio joka tässä kuussa LAILLISTI sen että vanhemmat saa antaa lasten leikkiä yksin pihalla tai kadulla. Ja tällä on oikeasti vaikutusta, koska sekä lasten että äitien (myös isien, mutta äitien suurimmassa määrin) ahdistuneisuushäiriödiagnoosit on ihan taivaissa. Nykyajan lapset ihan oikeasti saa kokea vähemmän riskejä, joita tarvitaan. Ahdistuneisuus valitettavasti myös siirtyy usein vanhemmalta lapselle, ja pian maailmasta tulee todella pelottava paikka pienelle. Tietenkään me ei voida mennä ajassa taaksepäin, enkä todellakaan syyllistäisi ketään vanhempaa vaikkapa puhelimen tai Google Mapsin käytöstä, mutta halusin vain näyttää vähän erilaista perspektiiviä ja huomauttaa että Suomessa ollaan (onneksi) vielä ihan siinä vapaimmassa ääripäässä koko maailmassa. Koulussa jossa työskentelen Englannissa monen vanhempi tulee hakemaan lapsen koulusta ja saattaa ajaa kotiin 1km koulumatkan koska kyläteillä (jalkakäytävällä) on liian vaarallista kävellä yksin. Maailmassa ON vaaroja, ja itseänikin hirvittää ajatella niitä, mutta on hyvä aina myös käyttää tervettä järkeä, mikä mielestäni tämän postauksen ajatuksistakin tuli hyvin esille.

No allekirjoitan ihan täysin ja häpeilemättä. Kyllä tässä maailmassa saa vähän pelätäkin, etenkin omien lasten puolesta. Meillä on systeeminä, että poika soittaa aina kun on lähdössä koulun pihasta. Silloin saan muistutettua äänistä. Mulla saattaa tulla asiaa muutenkin kuin ”pistäkääs vauhtia”, koska kuskaan keskimmäistä lasta välillä samaan aikaan toisaalle ja en välttämättä ole kotona kun lapsi kotiutuu. Siinä voi tulla kaikenlaista asiaa. Google Maps käytössä myös, että näkee missä menee. En pidä näitä ylisuojelemisena vaan ihan terveenä huolenpitona ja ennakointina. En tee omista peloistani numeroa lapselle, vaan korostan juuri tätä ”jos tulee asiaa” tai on muuta menoa ja pitää hoputtaa. Yksin tulee kyllä nopeasti, mutta kavereiden kanssa vajaa kilsan matkaan voi hujahtaa parikin tuntia 🙂 se on ihan OK, kun tiedän, että jaa tuolla lammikossa ne vaan meuhkaa.

Ja väitän, että mikäli nämä puhelimet ja muut olisivat olleet jo silloin ”ennen vanhaan”, ihan varmasti olisivat silloiset vanhemmat käyttäneet niitä. Ihan samalla tavalla kuin turvaistuimia alettiin käyttää, kun joku ne keksi ja totesi lisäävän turvallisuutta. Ei tässä ihan sattumalta olla vain ylihuolehtivaisia tai pullamössösukupolvea. Kehitys vain on tehnyt mahdolliseksi lisätä turvallisuutta, miksi se olisi jotenkin väärin? Eri asia, jos menee ihan överiksi, mutta siihen on jo ihan oma rajansa.

Niin tuttua! Etenkin nyt, kun pienet koululaiset ovat ottaneet pyörät alleen ja laajentaneet elinpiiriään huomattavasti.

Meilläkin luotetaan tuohon Life360 sovellukseen. Lapsi ei meinaa mitenkään muistaa laittaa puhelimeen ääniä eikä sitten myöskään vastaa siihen. Hän tai kaverinsa eivät aina tiedä kaverin osoitetta, josta lapsi pitäisi hakea kotiin. Kerran tai kaksi viikossa joudunkin tarkistamaan, missä lapsi menee. Lapsi siis tietää itsekin, että näen hänen puhelimensa sijainnin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X