Kun kaupunkilaislasta kasvatetaan

Kun minä olin lapsi, haaveilin ihan aina, että asuisin kaupungissa. Tai edes kylällä, jossa voisi kipaista rimputtamaan kaverin ovikelloa tai lähteä puistoon hengailemaan. Törmätä kavereihin jopa sattumalta tai nähdä ystävän ikkunasta.

Minä asuin kuitenkin lapsuuteni maalla. Siis kirjaimellisesti keskellä peltoja, ja ensimmäiselle kaverille – sinne kylille – oli matkaa ainakin se viisi kilometriä. Se teki sen, että varsinkin alakoulun ensimmäisillä luokilla tapaamiset piti sopia hyvissä ajoin etukäteen ja vanhempien piti olla kyytimiehinä. Maalla ei kulkenut juuri busseja ja tiekin oli aika vaarallinen ajaa pienelle polkupyöräilijälle. Kevyenliikenteenväylää – josta puhuttiin jo -93 – odotetaan tuolle reitille edelleen.

Kun nyt katson F:n elämää, sitä puolessa vuodessa ihan uudenlaiseksi avautunutta, en voi kun hykerrellä ilosta. Hänellä on nimittäin käsillään kaikki ne kaupunkilapsuuden ilot, joista itse koko lapsuuteni haaveilin. Hän kävelee iltapäiväkerhon jälkeen kavereiden kanssa Ärrälle, leikkarille, kaverin pihaan, koululle tai toiseen puistoon. Välillä käydään yhden kaverin takapihalla trampalla, sitten jädellä ja takaisin puistoon. Kotiin tullaan, kun soitetaan. Ja sitten pyydetään, voisiko vielä mennä hetkeksi pihalle.

Vaikka lapsen oma pyöriminen lähiympäristössä ja ihan joka viikko isommaksi käyvä liikkumisalue pelottavatkin välillä, en voi kun olla iloinen siitä, että hän saa jotain sellaista, mistä itse aina lapsena unelmoin. Ja kun kotiin saapuu iltapalalle aivan kurainen, hikinen ja punaposkinen likka, ei voi kun todeta, että jotkut asiat toisaalta eivät muutu, oli välissä sitten kolmekymmentä vuotta tai satoja kilometrejä. Nimittäin se, että lapsi on suihkutettava lähes painepesurilla ulkoilujen jälkeen, ennen kuin voi ottaa ruokapöytään istumaan. 

-Karoliina-