kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 03.06.2018

Paholainen pukeutuu esimieheksi

Teksti
Karoliina Pentikäinen

Minulle tapahtui muutama viikko sitten aika eriskummallinen tilanne. Olin menossa asiakkaana erääseen yritykseen*, jonka kanssa asiat olivat menneet jo vähän alunalkajaankin vähän hassusti. Meillä oli aikaisemin viikolla ollut eri käsitys ajanvaraukseen liittyvistä asioista, mutta luulin jo asioiden selvinneen puhelinkeskustelussa aikaisemmin. Olimme olleet eri mieltä eräästä käytännönasiasta, mutta mielestäni kyse oli ollut nimenomaa asiasta. Ei sellaisesta jutusta, jonka olisi tarvinnut mennä mitenkään tunteisiin tai muodostua muuriksi ihmisten välillä. Olin kuitenkin tulkinnut tilanteen hieman eri tavalla, koska kun astuin liiketilaan sisään, yrittäjä toivotti minut sisään aika jäätävällä vastaanotolla.

Aluksi minulla meni pala kurkkuun. Sitten alkoi verenpaine nousta. Alkoi kiusaannuttaa. Toisaalta olisi tehnyt mieli juosta itkien karkuun. Toisaalta hyökätä vähintään tuplatöykein sanoin takaisin. Näiden kahden tunteen – heikkouden ja kiukun – jälkeen tajuntaani iski kuitenkin järki. Tämä edessäni seisseen yrittäjän herättämä tunne kun ei nimittäin ollut minulle mitenkään uusi minulle. Eikä tuollainen kohtelu valitettavasti myöskään. Sekunnin sadasosassa tunnemuistini vei minut hetkiin historiassani. Sellaisiin tilanteisiin ja olotiloihin, joissa olin kokenut olevani maailman paskin tyyppi. Sellainen, jota saisi nöyryyttää ja haukkua.

Minulla on ollut elämässäni kymmeniä esimiehiä. Ihania, empaattisia, inhimillisiä, hyviä ihmisiä. Mutta varsinkin aikuiselämäni kynnyksellä, juuri niissä huonosti palkatuissa hanttihommissa, myös sellaisia pomoja, joita olin pelännyt ihan tosissani. Sellaisia, jotka saivat minun vatsan pyörähtämään kolme ylimääräistä kierrosta ja poskieni muuttuvan punaisen läikikkääksi pelkästään siitä syystä, että he astuivat huoneeseen. He olivat niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet nuorelle minulle selväksi, että en olisi mitään. Korkeintaan piikki lihassa. Se, joka teki asiat ihan väärin ja oli koko ajan tiellä.

Vaikka tuollaisista kokemuksista on sekä työ- että yksityiselämän puolella jo aikaa, sai parin viikon takainen kohtaaminen minut hetkessä samoihin olotiloihin kuin silloin joskus. Mutta mikä upeinta, tajusin myös – tällä iällä ja kokemuksella – etten ottaisi enää sellaista paskaa niskaan, joka ei sinne kuulu. Ymmärrän kyllä toki, että teen edelleen elämässä ihan sairaasti virheitä ja ansaitsen välillä ihan todellisia palautuksia, jos olen tehnyt jotain hölmöä. Mutta silloin kun en ole tehnyt mitään väärää, en kyllä (enää) halua tuntea, että olisin tehnyt jotain pahaa.

Tuli aika voimakas tunne siitä, että en hermostunut, enkä toisaalta murtunut. Pystyin händläämään tilanteen läpi niin, että pysyin jämäkästi kannassani, mutta silti säilytin normaalin puhetavan, enkä mennyt samoihin henkilökohtaisuuksiin kuin itse yrittäjä. Ja lopulta saavutimme kompromissin, jonka voisin kuvitella, että tyydytti meitä molempia osapuolia.

Pääpointti ei ollut kuitenkaan tilanteen lopputulos. Vaan se, että minusta tuntui todella, että olin ollut tilanteen ja toisen ihmisen törkeyden edessä sillä tavalla yläpuolella, mihin en olisi vielä vaikka muutama vuosi sitten pystynyt.

Ihanaa oli myös se, että huomasin, että tuollainen ihminen ei voinut pilata päivääni. Kai sellainenkin on jotain kypsyyttä, ei anna oman fiiliksensä mennä siitä, että saa itse kohtuutonta kohtelua.

Joskus minulta on kysytty, mitä haluaisin sanoa 20-vuotiaalle itselleni. Silloin kun asiaa on kysytty, en ole oikein osannut vastata tähän mitään. Mutta nyt tiedän. Sanoisin parikymppiselle itselleni, että ensinnäkin minun kannattaisi opetella suhtautumaan kritiikkiin ilman liian suurta vastarintaa. Koska aika usein kritiikissä – varsinkin jos se tulee läheisiltä – on pointtinsa. Ja niistä kannattaa ottaa opikseen, vaikkei se helppoa ja kivaa aina olekaan. Toisaalta haluaisin opettaa myös sen, että jos jonkun ihmisen seurassa tulee niin paha olo, että tekisi mieli oksentaa, täytyisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida. Silloin vika ei nimittäin ole useinkaan enää sinussa.

Valoisaa iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: korvikset, Uhana Design* // Rena-mekko, Ivala Helsinki  (IVALO)* // kengät, Converse

*saatu

*ei mikään yritys, josta olisin täällä/omissa somekanavissani hiljattain kirjoittanut 

Kommentit (1)

Todella hyvä, että kirjoitit aiheesta. Tällaisten aiheiden käsittely ei todella ole helppoa. Itse ainakin pelkäisin. En edes tiedä, mitä! Ehkä työkuvioiden puolesta, vaikkei ole mitään pelättävää. Pelko siis varmasti kumpuaa tarpeettomasti ikävistä pomokokemuksista, vaikka niitä ei onneksi ole sattunut kohdalleni kuin yksi, muut eli noin viisi ovat olleet aivan ihania. Siitä kiitos heille! Oli myös jotenkin ihana saada oikeutus omalle pahalle ololle, joka eräästä menneiden vuosien työstä kumpusi. En ehkä ollutkaan väärässä tuntemusteni kanssa enkä ollut sysisurkea työmyyrä.

Anna, Mediakka // https://mediakka.com/

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X