Postikortti häämatkalta. Siltä, josta 33-vuotias vaimo kirjoitti.

Kello on kolmea vaille kuusi illalla. Aurinko paistaa harsoverhojen takana. Kännykän lämpömittari näyttää kolmeakymmentäyhtä astetta. Tahmeat sormet tarttuvat näppiksille, aloe vera sotkee tietokoneen ja joka paikan, mihin osuu.

Tuore aviomies nukkuu vieressä. Päivä on mennyt taas altaalla. Sama kaava. Aamulla altaalle, iltapäivälllä takaisin huoneeseen. Pötköilyä, lepoa, suihku ja illalliselle. Ei ole takana päiväretkiä, ei kiertoajeluja. Ainoastaan yhdessäoloa. Pitkiä unia, keskusteluja, kirjoja, noppapelimatseja, drinkkejä ja katseita.

Tänään iski himo kirjoittaa. Niin käy aina, kun olen levännyt tarpeeksi. Unelmoin uudesta kirjasta. ”Sitten joskus”, ajattelin, ja käänsin kylkeä rantatuolissa ja otin videopuhelun tyttärelle Kreikkaan. Oli hymyilevä papu. Ääni pienemmän lapsen kun muistin. Kertoi osaavansa jo paljon enemmän englantia kuin ennen lomaa. 

Katselin äsken itseäni suihkun jälkeen kylpyhuoneen peilistä. Aurinko oli polttanut hiukset toffeen värisiki, kasvoille oli ilmestynyt miljoona pisamaa ja yllä oli kuin valkoiset uikkarit. Tukka oli miljoonassa suolaveden pyörittämässä takussa, kasvoilla valkoisia viiruja alkavista rypyistä ja kulmakarvat rehahtaneet (kuten aina, kun astun Suomen rajojen ulkopuolelle). Oli vähän krapula illalla parvekkeella juoduista viinilasillisista. Vähän jo ikävä kotiin. 

Kaikesta pölähtäneisyydestä huolimatta oli pakko hymyillä omalle peilikuvalleni. Siitäkin huolimatta, että sellainen ele tuntuu ainakin näin kirjoitettuna vähän teennäiselle. Sellaiselle, joka kirjoitetaan romanttisen rakkausromaanin sivuille tai annetaan vinkiksi elämäntaito-oppaassa. Siinä minä nyt kuitenkin tuijotin itseäni hymyillen. Nähden peilistä 33-vuotiaan naisen ilman mitään koristuksia, poseerauksia, ihonheleyttäjiä, meikkejä tai parhaat puoleet esiin tuovia vaatteita. 

Onnellisuudesta on joskus ihan pöljä kirjoittaa. Samoin kuten kauniit päivistä, suukoista, rakkaudesta ja siitä olosta, kun yhteiset hölmöt jutut naurattavat niin paljon, ettei meinaa saada kikatusta loppumaan. Siksi en kirjoitakaan enää tänään enempää. Vedän peiton korviin, kömmin kainaloon ja nukahdan päiväunille iho vielä auringosta lämpimänä. 

-Karoliina-