Olimme F:n kanssa erossa viikon, kun me olimme A:n kanssa häämatkalla ja F puolestaan mummon ja papan kanssa Rhodoksella. Koska tiedossa oli, että F lähtisi jo tänään maanantaina iltapäivällä toisaalle, oli minulle suuret odotukset parille päivälle tyttären kanssa. Tehtäisiin perhejuttuja, halailtaisiin ikävä pois ja tankattaisiin yhdessäoloa. Lapsella oli kuitenkin toiset suunnitelmat.
Toki on myönnettävä, että alku meni suunnitelmien mukaan. Tyttö kyhjötti molempien sylissä, jakeli suukkoja löyhällä kädellä ja kertoi, kuinka ihania oltiin. Arki iski kuitenkin jo muutaman tunnin jälkeen. Voitaisko tehdä jotain? Täällä on tylsää. Voidaanko mennä Särkkään, rannalle, minigolfiin? Voiko X tulla yöksi? Voinko mä mennä niille? Soitatko Y:n äidille, saanko mennä niille trampalle? Te ootte tylsiä.
Joskus sitä oli aika, jolloin toivoi, että omaa aikaa olisi edes joskus. Mutta nyt kun käsille on se aika, jossa lapsi ihan oikeasti ei – ei edes maanittelulla – halua olla kanssasi, alkaa yhtäkkiä tulla kummallisia tuntemuksia. Alkaa huolestuttaa se, onko ihan ok, että lapsi on enemmän kavereiden kanssa kuin meidän. Että tapahtuuko tässä tasapainoista kasvua ja oikeita kesämuistoja, jos vanhemmat vaihtuivatkin kavereihin. Vai meneekö kaikki lopulta juurikin aivan oikein?
Ehkä lapsen kasvaminen ja sitä kauttakaverisuhteet ovatkin asioita, jotka ovat oppimisen paikka taas siihen, ettei perhe-elämä todellisuudessa ole koko ajan sellaista laatuaikaa, mitä sen toivoisi joskus olevan. Että tässä ei olla koko ajan joku yhteen suuntaan menevä yksikkö, vaan ennemmin sakki, jossa jokaisella on myös omat elämät, kuviot ja suunnat. Ja vaikka kuinka haluaisi olla laadukkaasti yhdessä, voi olla, että joku viikko se tarkoittaa ainoastaan läpystä vaihtoja, vain aamun ja illan käänteissä vietettyjä muutamia vartteja.
Toinen opettelun paikka on se, ettei aikataulut ole enää itsestä kiinni. Että jos ennen ajattelin, että meillä on yhteistä perheaikaa silloin, kun minulla siihen oli aikaa, voi lapsellakin olla nykyisin omat aikataulut, jotka vaikuttavat yhdessäoloon. Se tekee perheajan löytämisestä vieläkin haastavampaa.
Nyt fiilistelen tätä aamulla otettua unikuvaa vielä hetken ja ajattelen, että keskiviikkoiltana taas nähdään. Siihen asti voi painaa duunia ja kaikkia aikuishommia juuri niin lujaa, kun huvittaa. Se on yhtä aikaa kivaa ja pelottavaa.
-Karoliina-
Kommentit (2)
Sitä vaan, että mulla ihan samat fiilikset! Esikoinen on F:n ikäinen ja 5-vuotias on veljensä vanavedessä ”kaveristunut” jo nyt. Lomalla olen yrittänyt huonolla menestyksellä pakottaa isot pelaamaan tai leikkimään kanssani kun kuopus on päiväunilla 😀 on tää vanhemmuus kyllä semmosta vuoristorataa, että oksat pois!
Voi itku, sehän tässä tuli. :´) Itselläni on kolmevuotias, jonka kanssa olin juuri pari viikkoa reissussa ja muutenkin neljän viikon kesäloma vietetään aika tiiviisti yhdessä. Viime päivinä se on tuntunut kovin väsyttävältä ja kaipaisin omaa aikaa ja omia menoja, mutta samalla tiedostan, että montaa vuotta näitä tiiviitä, yhteisiä lomia ei enää vietetä. <3 Yhtä tasapainoiluahan tämä vanhemmuus on; iloa, surua, jännittämistä ja riemua, varsinaista tunteiden sekamelskaa. 🙂