Elämää kahden ihmisen kanssa, joille arkiaamut ovat helvettiä
Älkää ymmärtäkö väärin. Nuo kaksi ovat aivan ihania. Mutta hitto kun on välillä vaikeaa elää kahden ihmisen kanssa, jotka eivät ole sitten aamuihmisiä yhtään.
Ei sillä. En minäkään nyt mikään sirkuttava ilopilleri ole aamuisin. Mutta en minä nyt sentään esimerkiksi irvistele perheenjäsenilleni aamulla, suunnittele oppivelvollisuuslain muutoksia tai yksinkertaisesti törmäile seiniin.
Kun kävelin taas eilenaamulla töihin, huokaisin helpotuksesta. Taputtelin itseäni olkapäälle siitä, kuinka olin TAAS KERRAN selvinnyt tunnin ja kaksikymmentäkolme minuuttia pimahtamatta noiden kahden kanssa. Aina en selviä. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että juuri aamuisin raivo ei juuri auta. Tilanne on kotonamme niin sanotusti tulehdusarka.
Kello soi 6.45. Ponkaisen ylös sängystä. Mies makaa apaattisena puhelin kädessä. On kuulemma vaikea nousta, kone ei käynnisty. ”Ihan hirvittävän suuri yllätys”, tekisi mieli sanoa. Silitän varpaasta ja puren hammasta hymyillen.
Herättelen lasta. Silitin poskesta. ”Rakas, pitäisi nousta.” Saan vastaani vihaisen selän käännön. Häntä nukuttaa.
Menen keittiöön. Surautan kahvit. Keitän puuron. Katan kolme lautasta, ripottelen puurolautasen pohjalle jäiset mustikat. Herättelen lasta toimintojeni lomassa kolme kertaa. Suostuu tulemaan sohvalle, jos hänet kannetaan. Peiton kanssa. Ja sitten uudelleen ruokapöytään. Peiton kanssa. Puuro näyttää kuulemma pahalle. Vetoan kuudettakymmenettäviidettä kertaa Aki Hintsan kirjan puuro-osuuteen.
Väistelen pienemmän yksilön perinteisiä ongelmakohtia silotellen tietä todellisen curling-vanhemman tavoin. Silti ehdin olla aamulla tyhmä (ei saa mennä shorteissa kouluun), kiduttaja (kerron, että minä astelen talosta ulos kello 8.00, olipa hän mukana tai ei) ja syypää siihen, että sukat hiertävät. Puolisona curlaan myös niin, että harja heiluu. En esitä vaativia kysymyksiä (”monelta tulet tänään kotiin?”), enkä missään nimessä hermostu, vaikka mies kuppaa vessassa aivan helvetin kauan laittaen tukkaansa, vaikka A) hiukset voi laittaa muuallakin peilin edessä kuinVESSASSA ja B)hänen normaali hiustenlaittonsa puoliminuuttinen venyy miltei viideksi minuutiksi miehen aamuisten refleksien hitauden vuoksi. Ei mulla ollutkaan tavallaan vessahätä ja kiire.
7.45 mies on ovesta ulkona. Ennen sitä kuulen päivän ensimmäisen selvästi korvilla kuultavan lauseen hänen suustaan: ”Hyvää työpäivää, kulta.” Hei kiitos kuule samoin sulle. Ihana nähdä kello 16.00 tässä talossa se henkilö, joka ei näytä massamurhaajalle.
Saamme vielä pienen kriisin tyttären kanssa hississä. MINÄ olen unohtanut hänen kirjastokorttinsa sisälle, vaikka se piti olla mukana koulussa. Kylläpä MINÄ olen ollut huolimaton. Ottaa pannuun, että naapurit kuulevat taas lapsosen äänen kohoavan, vaikka yritän kaikin keinoin vältellä julkista älämölä. Sihisen hampaideni välistä ja palaamme hakemaan kortin takaisin kutoskerroksesta. Astumme ulko-ovesta ulos 8.06, koska en tietenkään lähde kiduttajan tavoin ulos ilman lastani. Kun ulko-ovi on rempaistu auki, demonin tilalla on taas lapseni. Se tarttuu käteeni, sirkuttaa iloisesti ja antaa suukot koulun edessä. Kuulemma rakastaakin, vaikka olen melko varma, että kahdeksan minuuttia sitten uhkasi muuttaa isälleen, koska olemme ”idiootteimmat vanhemmat, jotka tuntee”. Joutui petaamaan sänkynsä.
Jaahas. Taas yksi arkiaamu selätetty. Enää kaksi aamua ennen hidasta lauantaita. Vuonna 2016 meininki ei ollut juuri sen parempi. Silloinkin oli se tavallisen paska aamu.
-Karoliina-
Kommentit (4)
Aivan mieletön teksti!! Nauroin vedet silmissä
Aivan loistava kommentti ystävältäsi tuohon yhteiseen kotiin ja sun lapseen liittyen! näinhän se on, molemmilla on menneisyys. Ja hyvää pohdintaa muutenkin mm tuohon liittyen että kun ei tiedä puolisonsa menneisyydestä kaikkea pilkuntarkasti.
Ihan loistava teksti, samaistuin myös osin. 🙂 Ja itsehän olen myös se, kenelle aamut on puolisoa helpompia.
:D:D:D
Meidän tokaluokkalainen on suoranainen enkeli aamuisin, mikä on aivan käsittämätöntä ottaen huomioon hänen verkkaisen ja ”en halua tehdä mitään”-perusluonteensa. Mitä vähemmän on aikaa, sen nopeampi hän on. Ja stressittömämpi. Eikä todellakaan uskoisi hänestä muuten. Ehkä meistä kukaan ei ole ihan oma itsensä arkiaamuina.
Keskimmäinenkin on suht vaivaton, tosin hänellä on aamuarki vasta alkamassa. Nuorin taas. Hän vetää kaikkien puolesta kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin herneet nenään. Tänään tapeltiin aamulla mm. siitä, että en olisi saanut pestä hänen hampaitaan, en olisi saanut lopettaa hänen hampaiden pesemistä, yöpaita ei missään nimessä olisi saanut vaihtaa, tarjosin pähkinöitä yhden kerrallaan kourallisen sijaan, yritin leikata kaikki kymmenen sormen kynnet (miten niin puolet ei riitä?), en leikannut samoja kynsiä kahdesti jne. Uhma ei ole ihmisen parasta aikaa.