Älä punnitse, montako kiloa painat! Ja pari muuta oivallusta.
Mä kuivailin itseäni maanantaina Hypoxin jälkeen pukuhuoneessa ja huikkailin kommentteja seinän takana häärivälle Saralle, joka on tullut minulle tutuksi Hypoxi-treeneissä. Mulla oli taustalla kahden viikon Hypoxi-tauko ja käydessäni vaa`alla, huomasin, ettei painossani ollut tapahtunut grammankaan muutosta mihinkään suuntaan siitä, kun olin aloittanut Hypoxin. Iski ahdistus. Voi perse. Olinkohan nyt jotenkin munannut tämän homman. Kirjoitan nyt sentään blogiin Hypoxista ja silti MITÄÄN ei ollut tapahtunut. Pitikin olla flunssassa ja ”tuhlata” sillä tavalla hyvin alkanut treenijakso.
Sara kummasteli turhautumista kysymällä, enkö alun perin ollutkin sanonut, etten halua karistaa kiloja. Jos olisin halunnut laihtua, olisi tehty ruokapäiväkirjat ja muut tukitoimet. Koska olin nimenomaa painottanut muita tavoitteita, ei noita toimenpiteitä ollut tehty. Ja onneksi niin! Musta ei koskaan olisi sellaiseen! Oli myönnettävä, että olin hairahtunut pois valitsemaltani tieltä. Koska sekunnin kestävän tilannekatsauksen jälkeen itseni kanssa tajusin ajattelevani todellisuudessa vieläkin samalla tavalla kuin projektin alussa. Ei minulla ollut mikään tarve laihtua.
Sara jatkoi juttuaan kysellen, eikö mun tavoite ollut selluliittikivun hoito, sekä se, että saisin kropan kuonat liikkeelle. Toisin sanoen itselleni paremman olon. Oli pakko vähän hölmistyneenä myöntää, että juuri nehän ne mun todelliset tavoitteet olivat olleet. Ja jotka olivat alkaneet myös toteutua! Mun olo oli jokaisen Hypoxi-kerran jälkeen vain parempi ja kipu reisistäkin oli lähtenyt jo ennen flunssan rantautumista. Vaikka tulokset olivat olleet jo tähän mennessä juuri sitä, mitä prosessiin ryhtyessä olin tavoitellutkin, koin jostain syystä harmistusta siitä, etten saanut MITATTAVAA tulosta aikaiseksi. Toisin sanoen. Olin mennyt taas siihen ansaan, johon olen vuosien saatossa mennyt aivan liian usein monenkin asian suhteen.
Mä olen ollut sellainen ”kympin tyttö”, joka on tavoitellut ulkoisia onnistumisia: stipendejä, hyviä arvosanoja ja mitaleja. Ja suuri osa mun sisäisistäkin onnistumisentunteista on ollut kiinni jotenkin ulkoisissa mittareissa. Varsinkin nuorempana! Olen kokenut olevani hyvä, jos olen saanut ulkoa tulevan palkkion. Sellainen ”kamppailet vain itsesi kanssa -ajattelu” ei vuosiin kuulunut tavoitteisiini.
Kolmekymppisen elämäni aikana olen tajunnut, ettei ulkoisten palkkioiden saavuttaminen tee minua onnelliseksi. Valmistuin maisteriksi 23-vuotiaana. Pitkälle alle keskiarvoiän. Mutta mitä sitten? Missasin kaikki opiskelijabileet ja en ollut edes kuullutkaan sitseistä ennen kuin siskoni aloitti yliopistossa. Kannattiko ennätysvauhdissa hikutus? No ei todellakaan. Tokihan nopea valmistuminen toi nopean pätevän palkan koulumaailmassa, mutta siihen se sitten jäikin. Olisi sitä voinut kasvaa ja kehittyä aikuiseksi vähän hitaamminkin. Paremmin itseään kuunnellen.
Saran kanssa käyty keskustelu vyörytti mieleeni todellisen ajatuskulun, jota olen pureskellut koko viikon. Vaikka nykyisin monessa asiassa haenkin tasapainoa ja todellista sisäistä hyvinvointia, puskee se kymppejä havitteleva koulutyttö silti aivan liian usein päähäni. Jumaliste mä alan jopa mittaamaan hyvinvointiani ja sisäistä zen-tilaa! Laskemaan treenien määrää, listaamaan kännykättömiä tunteja, tuntemaan syyllisyyttä siitä, etten ole juonut vettä tarpeeksi.
Mä päätinkin, että alan ajatella tästä eteenpäin asioista ihan uudella tavalla. Tiedän, että prosessi ei ole hetkessä ohi ja se vaatii treeniä, mutta mun uusi motto on tehdä asioita niin, että kysyn itseltäni aina seuraavan kysymyksen: ”Tuleeko mulle tästä hyvä olo”. Hyvä olo fyysisesti ja henkisesti, pitkällä tähtäimellä.
Kuulostaa ehkä vähän typerälle, mutta olen tällä mentaliteetilla mennyt tämän viikon ihan konkreettisesti kyselleen itseltäni tuota kysymystä. Mennyt jääkaapille, ja kysynyt, mistä täällä olevasta tuotteesta tulisi hyvä olo. Miettinyt iltaohjelmaa ja pohtinut samaa kysymystä. Näin toimimalla mun olo, joka tosin ei ollut mikään surkea entuudestaankaan, alkoi muuttua silti vielä paremmaksi. En ole kieltänyt itseltäni mitään ja toisaalta asettanut tavoitteita etukäteen. Viikkoa on – niiltä osin kun äiti-ihminen nyt voi asioista itse päättää – mennyt hyvällä ololla. Vatsavaivatkin ovat olleet paremmin hallinnassa kuin puoleentoista kuukauteen.
Tässä vähän esimerkkitilanteita, joihin olen joutunut.
LOUNASAIKA: Vanha minä valitsisi salaattilounaan, koska salaattia KUULUU syödä. Ei sillä. Rakastan erilaisia ruokaisia salaatteja, mutta syön niitä usein – varsinkin ravintolalounaalla – myös osin siksi, että ajattelen, että ne ovat terveellisiä. Ja ihmisen kuuluu pyrkiä terveellisyyteen. Salaateissa on kuitenkin ollut vain se ansa, että huonoon vatsa-aikaan salaatti saa vatsan kipeäksi. Salaatti kun sulaa vatsassa todella huonosti. Tällä viikolla olen kuunnellut kroppaa ja miettinyt, mikä olisi sille siinä hetkessä hyväksi. Ja tällä tavalla olen syönyt lounaaksi grillattua kanaa ,avokadoa ja jogurttia (ihan sellaista sokerillista), thaikkuriisiä katkaravuilla ja jopa leipälounaan kolmella kananmunalla. Ja tiedättekö mitä? Olo on ollut aivan erilainen. Terveempi, vaikkei ruuat olekaan olleet suoraan terveysoppaista. Tällaisten lounaiden jälkeen se koti-illan salaattiruokain on tehnyt hyvää, kun kroppaan ei ole tunkenut yhtä ainesosaa aivan äärilleen.
ILLAN KÄNNYKKÄAIKA: Se, missä ennen olen todella usein miettinyt, että minun tulee rajoittaa puhelimen käyttöä, olen tällä viikolla miettinyt, että tuleeko mulle kännykkäpläräilystä hyvä olo. Yhtenä iltana tuli. Oli todella rentouttavaa istua hetken aivot narikassa. Toisaalta toisena iltana tajusin, että oikeasti mua väsyttää, eikä sininen valo tee hyvää. Sitten laitoin luurin pois ja nukuin 9,5 tunnin unet. Se todella teki hyvää! Muutamana iltana puolestaan tajusin, että tuo mies ja hänen seuransa tekee paljon parempaa kuin puhelimen katselu. Niinpä iskin puhelimen pois ja keskityin meihin. Niissä hetkissä se oli paras valinta.
HIKOILU: Mullahan on viha-rakkaussuhde urheiluun. Johtuu ehkä siitä, että usein kuvittelen, että urheilussa pitää saada tuloksia (siitäkin huolimatta, että olen jo vuosia tajunnut, että paras palkkio on hyvä olo, jonka saan mieleen ja kroppaan). Vaikkei urheilu ole se, jota kiljuen innosta lähden suorittamaan, mä tiedän, että se tekee mulle hyvää. Tällä viikolla olenkin marssinut juoksumatolla asenteella:”Mulle tulee tästä hyvä olo”. En niin, että olen miettinyt, pitäisikö juosta nopeampaa tai pidemmälle.
HERKUT: Ihan samalla tavalla kuin kaikki edelliset kohdat, olen syönyt ja juonut juuri sitä, mitä huvittaa. Tällä kertaa en ole kuitenkaan ajatellut, mitä minun tekisi mieli tai mikä on terveellistä/epäterveellistä. Yhtenä iltana kieltäydyin sipseistä, kun tiesin, että aamulla minulla olisi huono olo siitä sipsin määrästä. Toisaalta perjantaina join after work -viinit, koska tiesin, että se tekisi henkisesti hyvää siihen väliin. Ilman mitään tunnontuskia.
No sitten vielä alkuun. Sinne vaa`alle ja mittauksille. Juuri siksi, että minä – ja aika moni muukin ihminen – on niin orientoitunut ulkoisiin mittareihin, niiden tuijotus pitäisi minimoida. Miksi ihmeessä mulle tulee paska olo, jos paino ei putoa, vaikka A)en halua painonpudotusta B)olo on hyvä näin ja C)peilikuvakin on omasta mielestäni riittävän kiva. En keksi tähän mitään muuta syytä kuin sen, että meidät on piilopainostettu mittaamaan itseämme koko ajan. Numeroin, pokaalein, kiloin, sentein, minuutein ja niin edespäin. Ja juuri minunkaltaiset urpot on juuri otollista maaperää mittauskeskeiseen elämään.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Jaa oma kokemuksesi