kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 22.10.2018

Mä jätin opettajan työt. Eikä se ole sattumaa. (Ope-postaus 1/4)

Teksti
Karoliina Pentikäinen
57 kommenttia

Mä jätin opettajan työt 8 vuoden ja 7 kuukauden opettajanurani jälkeen kevättalvella 2017. Pidin tuon jälkeen vielä hetken virastani kiinni virkavapaan turvin, mutta luovuin viime keväänä siitäkin. Samalla katkaisin OAJ:n jäsenyyden ja jätin viimein – ainakin täksi elämänvaiheeksi – hyvästit koulumaailmalle.

Minulle opettajan työ oli tietynlainen kutsumusammatti. Minulla oli jokin tietty visio, kaava ja unelma, jota lähdin nuorena opettajan tavoittelemaan. Ja josta sitten saavutin osia, osia en.

Rakastin ja rakastan edelleen mun oppiainetta. Minusta kun äikkä on se aine, joka opettaa elämää. Se opettaa ajattelua ja se auttaa kaikessa muussa elämässä: Kun osaa ilmaista itseään, on aika moni ovi auki, oli tulevaisuuden haave mikä tahansa.

Oli mulla kovat visiot myös oman opetuksenikin suhteen. Mä olin itse ollut aika haastava teini. Rakastin oppia, mutta angstasin kovin. Moni opettaja oli mun mielestä täysi idiootti ja siksi myös sabotoin lyhytnäköisesti omaa koulu-uraani, kun jumituin siihen, että opettajan naama eturivissä ei miellyttänyt (ei varmasti heitäkään minun vihainen naamani pulpetissa). Mutta ne maikat, jotka osasivat asiansa hyvin, saivat mut innostumaan. Hyvä esimerkki se, että aluksi yläkoulussa mun bilsan numero oli 6. Mutta kun opettaja vaihtui (terveiset Kostille), numero nousi suoraan kymppiin. Kertonee siitä, kuinka kaltaisilleni teineille se opettajan asenne ja tapa opettaa oli kaikki kaikessa.

No tottakai mä sitten ajattelin, että haluan olla samanlainen. Hyvä maikka. Se, joka on selkeä, tarpeeksi tiukka, mutta kuitenkin ymmärtäväinen. Nyt kun mietin opeuraani taaksepäin, tajuan, ettei tuollainen kombo ole ihan yksinkertainen. Tottakai uskon, että joskus ihan onnistuinkin tavoitteissani. Mutta varmasti olin rähmälläni myös ihan yhtä monta kertaa.

Anyway. En mä silti jättänyt opetöitä siksi, että olisin halunnut sieltä väkisin pois tai kokenut, että olen rähmälläni jatkuvasti. Mulla vaikutti lähtöön moni asia: Olin jo kauan tehnyt liikaa töitä, joten toisen työn jättäminen pois oli käytännössä pakko. Toisekseen meidän muutto Tampereelle joudutti asiaa. Kun kirjoitushommia pystyi jatkamaan missä vaan, mutta opetyöt olisi vaatinut rekryprosesseja, oli helpompi vaan jatkaa sitä duunia, joka ei vaatinut lisätoimia.

Mutta. Tottahan se on, että kahden työn välillä valitsin sen, joka ei ollut opetyö. Joten ei se sattumaakaan silti ollut. Yksi oikea syy valintaani oli se, että ajattelin koulun kyllä odottavan minua, mutta somen en. Tartuin siis siihen, jonka mahdollisuudet näin parempana juuri tässä ajassa. Ajattelin niin – ja ajattelen edelleenkin – että kouluun kyllä pääsee vielä joskus sinne halutessaan, mutta tämäntyyppisten sometöiden pariin ehkä en.

Toinen syy oli se, että halusin F:n koulun alkaessa työn, jossa olisi joustoa. Sellaisen duunin, jonka kanssa ei tarvitsisi pähkäillä, voinko saattaa aamulla lapsen kouluun. 

Kolmas syy oli se, että halusin nähdä työelämää koulun ulkopuolellakin. Aloitin opettajan työt vuonna 2008. Ja kun lähdin peruskoulun lehtorin paikalta 2017, oli maailma – ja sitä mukaa koulu – ehtinyt muuttua jo aika rajusti. Vajaat 9 vuotta! Toki minäkin olin muuttunut, mutta niin oli koulukin. Eikä välttämättä minnekään hyvään suuntaan. Enkä ole ainoa, joka tämän muutoksen on huomannut.

Mun sisko – äidinkielen opettaja ja luokanopettaja – jätti viime kevään jälkeen niin ikään koulun ja siirtyi muihin töihin. Kun sisko alkoi laitella tänä syksynä instaan kuvia sieltä uudelta työpaikalta, täyttyi hänen inboxinsa siskon vanhoilta opiskelukavereilta ja muilta opekavereilta saaduista viesteistä. Ja jokaisen viestin sisältö oli sama: Kuinka siskoni onnistui pääsemään pois opettajan töistä?

Kun sisko alkoi sitten kertoilla mulle viesteistään, tajusin, että olin itsekin saanut oikeastaan koko Tampere-aikani ajan tasaisesti viestejä muilta opettajilta opetöiden jättämisestä. Mitä pitäisi opiskella, jotta pääsisi pois koulusta? Miltä harppaus on tuntunut? Mitä töitä he ylipäätään voisivat hakea yliopistokoulutuksellaan? Onpa mua tullut kerran vetämään itselleni täysin tuntematon blogin lukija kaupassa hihastakin kysyen, voitaisiinko me keksiä hälle yhdessä joku muu duuni, koska hän ei halua mennä äitiysloman jälkeen takaisin opettajaksi.

Aloin pohtia, onkohan muilla aloilla samanlainen muuttohimo pois muihin töihin. Ja jos ei, mikä opettajan töissä ja koulussa työntää koulutettua – usein alun perin hyvin motivoitunutta – porukkaa ulos.

Mulla itselläni on parikin visiota aiheesta. Siis sellaista yleistä, ei vaan näitä mun omia henkilökohtaisia syitäni. Haastattelin lisäksi viikonloppuna kolmeatoista muutakin opettajaa. Tuloksista ja mun aatoksista kerron huomisessa, keskiviikon ja torstain postauksessa. Hah! Huomaatte ehkä, että asiaa riittää. Olkoon tämä alkuviikko siis opettajaviikko. Omia havaintoja aiheesta saa myös ehdottomasti jakaa täällä postausten alla! Tuntuu, että nyt vihdoin olen valmis kirjoittelemaan opettajaiheesta, koska koin, että työurani aikana se ei olisi ollut soveliasta monestakaan eri syystä. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: takki, NEUW (saatu) // mekko, Ivana Helsinki // sukkikset, Vogue // kengät, Vamos (saatu)

Kommentit (57)

Hei!

Ihanaa kun kirjoitat tästä! Ollaan mietitty kaverin kanssa, että lähdettäiskö tekemään gradua sammuneista kansankynttilöistä ja siihen johtavista syistä! Jään innolla odottamaan tulevia postauksia. 🙂 Itsellä luokanopettajaopinnot hyvällä mallilla, mutta olen alkanut miettiä psykologin koulutusta tukemaan ja ”backuppaamaan”..

Kiitos näin alkuun siitä, että korjoitat opettajana toimimisesta ja tuot opettajien ääntä kuuluviin. 🙂

Itse viittä vailla valmiina luokanopettajana koen alanvalintani ja opiskeluaikani olleen epäilysten värittämä jo heti alkumetreiltä lähtien. Olen kyllä kokenut vahvaa uskoa siihen, että olisin työssä hyvä ja kokisin sen mielekkäänä, mutta samaan aikaan olen pitänyt oven aina vähän raollaan, jotta voin lähteä ja jättää alan taakseni, jos se osoittautuukin olevan omalle jaksamiselleni liikaa. Jäinkin nyt pohtimaan, mistä tämä pelko ja epävarmuus kumpuaa ennen kuin työelämää on takana päivääkään? Koen, että opettajan työstä välittyy eri tahoilta hyvin kielteinen kuva, olipa sitten kyse esim. mediasta tai opettajien itsensä tavoissa puhua työstään. Saako työn mielekkyys ja palkitsevuus näissä keskusteluissa jalansijaa, vai eikö niitä yksinkertaisesti enää koeta? pohdin usein. Haluaisin uskoa, että tuo kielteinen puoli on vain osa totuutta, mutta valitettavasti se on se puoli, joka leimaa keskustelua ja sitä kautta myös omaa ajatteluani tulevasta työstä. On toki tärkeää puhua siitä, mikä alalla on pielessä ja vaatii kehittämistä, mutta valitettavasti se voi karsia halua hakeutua alalle tai ylipäätään aloittaa työskentely opintojen päätyttyä. Törmäänpä edelleen ”onnea vaan valitsemallasi tiellä, ei oo helppoo..” tuhahduksiin kerrottuani valitsemastani alasta. Kukapa sellaista tahtoisi kuulla, etenkin kun alunperin pyrki alalle, jonka uskoi olevan arvostettu, merkityksellinen ja oppimisen ilon ja ihmettelyn sävyttämä.

Olen toista vuotta opiskelemassa luokanopeksi ja mielessä on käynyt se, että eihän yliopistossa opetus vastaa mielestäni sitä mitä se työ tulevasisuudessa tulee olemaan! Tiedän että olen haastavalle alalle menossa ja haasteista pidän. Kuitenkin voisi olla enemmän sellaista realistista koulutusta, jossa annettaisiin eväitä siihen todellisen koulumaailman haasteisiin. Kiitos jo nyt tulevistakin postauksista jotka tärä aihetta koskevat! Tämä on iso juttu, sillä opettajat ovat tärkeässä asemassa yhteiskunnassamme, tai pitäisi olla. Mihin suuntaan nämä arvot ovat oikein menneet jos opettajien työtä ei arvosteta ja heidän annetaan uupua työn alla:(

Mikä se opettajan huono palkka sitten on? Ymmärrän, että opettajan työ on haastavaa, kun oppilaita on paljon, mutta kyllä minunkin töissä (it) on koko ajan uutta ja kiire, pitää tehdä jos jonkinlaista dokumenttia, selvitystä ja aineistoa sen ”oikean” työn lisäksi, on määräaikaisia työsuhteita, välillä yt:t vähintään vuodessa yms.
Jotakin opettajien työhyvinvoinnille kyllä pitäisi tehdä, koska on huono juttu, jos yhä useampi kunnianhimoinen opettaja uupuu ja vaihtaa työpaikkaa, koska tällaisia opettajiahan oppilaat tarvitsisivat.

Kiitos tästä postauksesta, Karoliina! Odotan innolla seuraavia kirjoituksiasi.

Täällä kirjoittelee 8. opetusvuotta aloitteleva luokanopettaja. Riittämättömyyden tunne ja oma jaksaminen ajoivat minut opiskelemaan toista alaa. Ehkä jonakin päivänä pääsen toisiin hommiin (kamalaa sanoa noin…).

Uusi OPS asetti meille opettajille melkoiset raamit, mutta mitään ei olla valmiita antamaan meille lisää… ei tukea, apua, palkkaa. Monesti olen työpaikalla kysynyt ääneen, että kuinka moni insinööri tmv tekisi ’ilmaiseksi’ töitä illat pitkät. Tapaisi 30 vanhempaa ja kirjoittaisi näistä tapaamisista muistiot Wilmaan… ai niin, eihän me saada valittaa, kun ollaan ”kutsumustyössä” ja ne vaan kuuluu meidän hommiin! Rajansa kaikella.

Onneksi on edelleen opettajia, jotka nauttivat työstään ja jaksavat tehdä sitä

Täällä myös alaa vaihtanut, uupunut ex-ope. Kiitos kun nostit aiheen esille Karoliina, tämä on niiiin tärkeää!

Itse olen edelleen sitä mieltä, että open työ kuulostaa ”paperilla” ja ajatuksen tasolla hyvältä ja kivalta (juurikin esim lomineen ja lyhyine työpäivineen), mutta se työn ihan käytännön tasolla on kaikkien intgroimisten, säästöjen, uuden opsin, digitalisaation, kikyn ja luoja ties minkä kaikkien nippeleiden takia tehty todella raskaaksi. Ja ennen kaikkea se, että kasvatusvastuu valuu niin suuressa määrin kotoa kouluun, vaikka ei esimerkiksi luokanopettajalla vain ole mahdollista kasvattaa yksittäistä oppilasta (kiitos isojen ryhmäkokojen) mitenkään erityisenpaljon yksilötasolla. Arvostan todella paljon heitä, jotka kyseisessä työssä jaksavat, koska oma psyykkeeni ei siihen yksinkertaisesti taipunut.

Joku mainitsikin tuolla myös jo huonon palkan ja kyllä edelleen ihmettelen, miten näin äärimmäisen tärkeästä työstä voidaan maksaa niin huonosti. Se on todellinen sääli ja toivon siihen muutosta, muuten tämä ala tule olemaan vielä ongelmissa (ja toki noista kaikista muistakin syistä).

Täällä myös yksi kieltenope, joka odottaa innolla tulevia postauksia. Opetusalavuosia takana nyt 10 ja välillä olen kyllä pohtinut alan vaihtoa, en niinkään väsymyksen tai työn itsensä vaan ennen kaikkea pätkätyökierteen takia. Mutta kyllä sitä vaan aina opehuoneesta löytää kohtalotoverin, jos avaa suunsa väsymyksestään.

http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.com/2018/08/onkopakkojaksaa.h

Valmistun parin kk päästä luokanopettajaksi ja siirryn suoraan muun alan töihin. Hyvä backuppi on opettaa, jos muita töitä ei joskus löydy.

Mielenkiinnosta kysyn mitä lähdet tekemään? Terv. erkkaope joka miettii uran vaihtoa

Sanon sen, mitä itselleni uraohjauksessa sanottiin. Yliopistohan ei ole ammattikoulu, vaikka saakin opettajankoulutuksessa ne pätevyydet, niin se on myös paljon muuta. Sieltä valmistutaan kasvatustieteiden maisteriksi ja se voi olla hyvinkin laaja käsite, varsinkin sivuaineilla sitä saa muokattu hyvin oman näköiseksi. Humanistisilla aloillaa, kauppatieteellä, miksei vaikka tekniikan opiskelulla. Omien valintojen avulla ja tekemällä harjotteluja muuallakin kuin koulussa luo suhteellisen helposti mahdollisuudet myös muihin tehtäviin, koordinointiin, suunnitteluun tai viestintään vaikkapa. Vapaa-ajan vastuutehtävillä saa myös paljon osaamista.

Opettajankoulutuksessa ei mielestäni tuoda tarpeeksi esille juuri tätä, että vaikka suurin osa valmistuneista päätyykiin koulumaailmaan, antaa koulutus valmiuksia myös muihin työtehtäviin. Muiden työpaikkojen haku vaatii usein vain ajattelutavan kääntämistä ja kykyä esitellä niitä vahvuuksia mitä koulutus on antanut ja miten ne voisivat olla hyödyksi muissa töissä.

Taitaapa vaatia aika paljon muutakin kuin mitä mainitset. Mutta ehkä kuullaan tästäkin näissä postauksissa? Ei todellakaan tapahdu tuosta noin vain siirtyminen uuteen työhön (paitsi puhelinmyyjäksi) sanonpahan vaan.

En viitsi sen tarkemmin sanoa, mutta moneen työhön riittää että on korkeakoulutettu eikä opiskelualalla ole väliä. Toimistotyötä, missä kuitenkin sama palkka kuin luokanopena mutta kuitenkin mahdollisuus edetä (ja kasvattaa palkkaa).

Kahdeksan luokanopevuoden jälkeen olen tilanteessa, että olen syvästi työuupunut ja sairaslomalla. Paluu töihin pelottaa, työtaakka ei siellä kevene mitenkään, luultavasti päin vastoin. Uupumisen alta on vaikea nähdä ja muistaa open työn ihania puolia, jotka ovat mulle niin paljon antaneet ja tuoneet iloa. En halua tehdä tätä työtä lopen väsyneenä ja kyynistyneenä. Kunhan tästä burn outista joskus nousen jälleen jaloilleni, en ole lainkaan varma vievätkö ne jalat mua enää koululle päin. Surullista, että meitä on monia! Open työ on hyvin merkityksellistä ja arvokasta, mutta koen että sillä ei ole sen ansaitsemaa arvostusta.

Erinomainen aihe, jota ei ole laajemmin vielä ymmärretty/haluttu käsitellä tulevan kannalta. Ensimmäinen blogipostaus johon kommentoin ikinä- todella tärkeä aihe!

Mielenkiintoinen aihe 🙂 Itse opiskelen yliopistossa sosiaalityötä. Opintojeni alkuvaiheessa tajusin, että en tule profession saatuani todenäköisesti tekemään sosiaalityöntekijän töitä. Aluksi harmitti se, että varma työ kaupungin virassa ei houkuttele, vaikka ala itsessään kiinnostaa kovasti. Tällähetkellä olen kuitenkin luottavainen tulevaisuuteen olen päässyt opintojen alusta lähtien viemään uraani haluamaani suuntaan. Tällähetkellä työskentelen yrityksessä jossa voin hyödyntää yhteiskuntatieteelisiä/sosiaalityön opintojani. Olen ihan ylpeä itsestäni että olen löytänyt oman polkuni ja paikkani työelämässä 🙂

Sama ilmiö lastentarhanopettajilla. Syyt on selkeät: säästöt laaja-alaisesti lasten ja perheiden elämänpiirissä ja työnkuvan haasteiden sekä vaatimusten kasvu jota ei korreloi paska palkka.

Nyt on kyllä kyseessä sellaiset postaukset, joita oon innolla odottanut tulevaksi jostakin tuutista. Itsehän olen vasta gradua vaille valmis oleva ope ja mietin jo valmiiksi takaporttia, miten tästä oravanpyörästä joskus pääsisi ulos. Perhepiirissä olevilta opettajilta kuuluu samaa viestiä: nekin, jotka ovat vuosikymmenet nauttineet opehommista, ovat viime vuosina alkaneet haaveilla uusista urista tai vanhimmat odotella eläkepäiviä huomattavasti kovaäänisemmin kuin ennen. Useamman kerran olen googlannut opettajaa ja alanvaihtoa, joten ihanaa kuulla sun ajatuksia ja päätelmiä tästä aiheesta!

Mielenkiinnolla odotan mitä tämän viikon postauksesi pitävät sisällään. Viime lukuvuosi oli viisivuotisen opettajaurani ahdistavin ja eksyin jatkuvasti katselemaan avoinna olevia työpaikkoja, koska tuntui, että en minä tämmöistä työtä halua tehdä loppuikääni ilman työuupumusta. Porukka vaihtui ja fiilikset tällä hetkellä ovat valoisammat, mutta en silti näe itseäni tässä ammatissa eläkeikään asti. Välillä tulee väkisinkin mieleen, että mitähän sitä isona sitten tekisi…

Tai siis sitä tarkoitin, että väkisinkin työuupumus jossain kohtaa todennäköisesti iskisi, jos opettajien työnkuvan suunta on tämä.

Heippa!
Olen seurannut blogiasi jo monen monta vuotta ja nyt koin, että mun on pakko kommentoida tätä, sillä aihe koskettaa mua syvästi.

Olen itse kieltenope ja aina rakastanut opettamista ja halunnut kehittyä omassa työssä, jotta saisin kaikki – etenkin myös ne takarivin angstaajatkin – hommaan mukaan ja innostumaan. Opena olen nyt viidettä vuotta ja viimeisen parin vuoden aikana olen surukseni todennut, että työ ei enää ole sitä, mitä se oli edes tuolloin viisi vuotta sitten. On tullut paljon lisää kuormittavia tekijöitä, tuen tarvitsijoiden määrä kasvaa ja raportoinnin määrä kasvaa kasvaessaan. Samalla pitäisi ottaa käyttöön miljoona uutta kikkaa samalla kuin koittaa kasvaa ja kehittyä opena. Aika ja resurssit eivät tunnu riittävän edes kaikkein vähimpään. Uuden opsin myötä arvioinnista on tullut rakettitiedettä ja voin ekaa kertaa myöntää olevani aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti. Töihin meno tuntuu ahdistavalta ja pelottavaltakin ja vapaa-aikaa mulla ei oikeastaan ole, kun kaikki aika menee materiaalin tekemiseen ja tuntien suunnitteluun, jotta ottaisin kaikki oppijat kaikenlaisine tarpeineen huomioon. Tämä tosin varmaan on aika tyypillinen ilmiö meidän kieltenopettajien työsdäsäsä. Koitan koko ajan kuumeisesti keksiä mitä (ihan mitä tahansa) muuta filosofian maisterin koulutuksella voisi tehdä. Sain viran hiljattain ja odottamani onnen tunne asiasta on muuttunut nopeasti ahdistukseksi rinnassa. Tuntuu, että työ on mielessä 24/7 ja omasta elämästä on vaikea nauttia täysin, kun tuntuu elävänsä työlleen. Tällaista en odottanut, kun opemaailmaan sukelsin. Olen pettynyt ja surullinen. Eniten ehkä siksi, että rakastan opettamista ja nuoria, mutta se riittämättämyyden tunne, jota työn muut puolet tarjoavat päivittäin, saa minut vihaamaan tätä työtä ja myös itseäni. Olen alkanut tuntemaan itseni huonoksi, tyhmäksi ja ikäväksi ihmiseksi. Tuntuu, etten enää osaa nauttia siitä, mitä aiemmin olen niin kovasti työsdäni rakastanut.

Odotankin erittäin toiveikkaana postauksiasi tähän opemaailmasta pois loikkaamiseen, joka ei oikeasti tunnu olevan meille opettajille helppoa. Tähän liittyy niin paljon tunteita ja odotuksia omaa itseään kohtaan sekä loputon halu tehdä maailmasta nuorille vähän kivempi ja turvallisempi paikka. Itse keräilen vielä rohkeutta hypätä pois tästä oravanpyörästä. Ihanaa lukea kokemuksiasi tähän liittyen. Se luo uskoa siihen, että ehkä muakin odottaa joku unelmaduuni jossain. Ehkä siinäkin voin koittaa pelastaa edes pienen palan jonkun maailmaa, vaikka sitä en koulussa enää jaksakaan tehdä. Kaikkea hyvää sulle, Karoliina!

Tämä olisi voinut olla minun kynästäni! Toinen kieltenopettaja täällä moi ja 8 vuoden opeuran jälkeen uskaltauduin vihdoin hyppäämään oravanpyörästä ja aloitin tänä syksynä maisteriopinnot kauppakorkeakoulussa. Viime vuonna pänttäsin pääsykokeisiin työn ohessa ja opintovapaalle jääminen tuntui suorastaan lintsaamiselta. Olen kuitenkin rakastanut opiskelua ja kun kahden vuoden kuluttua valmistun henkilöstöjohtamisen ja viestinnän ammattilaiseksi, toivon, että saan tehdä kuten Karoliina ja luopua minua (vielä) odottavasta kieltenopettajan paikasta ja siirtyä koulutusta vastaaviin tehtäviin yritysmaailmaan. Opetyö ei vastannut odotuksia, vei kaiken energian antamatta viimeisinä vuosina enää mitään takaisin ja tämä yhdistettynä pikkulapsiarkeen oli minulle liikaa. Nyt kun vihdoin teen päivittäin sitä, mistä nautin, huomaan palanneeni takaisin siksi iloiseksi ihmiseksi, joka olin ennen kuin työ alkoi minua kyynistää. Uskaltakaa opettajat siis tehdä rohkeita valintoja, jos ahdistaa!

Minulle ei ole vielä tullut tuota tunnetta viiden vuoden opettajuuden aikana vaan edelleen nautin (lähes) joka päivä työstäni alkuopettajana ja ihanista 1-2.luokkalaisista ja heidän oppimisen riemustaan. Tänäänkin sain 10 minuuttia koulupäivän alkamisen jälkeen vastata tiukkaan kysymykseen, että ”milloin meillä oikein on niitä kertolaskuja, kun sinähän lupasit, että ne alkaa syysloman jälkeen”, piti vastata, että malttakaa nyt odottaa ruokailun yli:D Mutta kyllä itseäkin välillä hirvittää koko ajan kasvava paperityön määrä, 26n oppilaan arviointikeskustelut ja kaikki muu sälä, joka ei tekemällä lopu..

Mielenkiintoinen aihe! Juuri opettajan uraa aloittelevana ihmettelen kovasti ilman virkaa olevien opettajien työkuvioita, huh huh. Tuntuu, että opiskelijoitakin kohdellaan reilummin.

Ihan pelkällä sijaistamis-kokemuksella ja aavistuksella veikkaisin, että kun luultavasti aika moni hakeutuu opettajaksi opettamisen takia niin se todellisuus voi tuntua aika toiselta. Opettajien työnkuva sisältää niin paljon kaikkea ”ylimääräistä” ja ehkä se varsinaiselle opetukselle ja sen suunnitteluun varattu aika tuntuukin liian vähältä kaikkeen muuhun sälään nähden. Ehkä sitä väsyy ja turhautuu, kun ei saa riittävästi keskittyä siihen itseensä. Plus kaikki integrointi/inkluusio-systeemit. Pelkkiä arvailuja.

Itse haluan juuri nyt ehdottomasti opettaa. En kuitenkaan näe, että en tulevaisuudessa tekisi mitään muuta. Nykyään on niin paljon mahdollisuuksia tehdä monenlaista ja itsellä intohimoa moneen suuntaan, että tuntuisi hullulta sulkea se kaikki itseltä pois yhden unelman vuoksi. Ehkä se virkistääkin, kun käy välillä muualla.

Kyllä opettajien uupumuksen ymmärtää. Työpäivät 9-14 ja 10 viikkoa lomaa vuodessa. Itse toivon että moni opettaja kokeilisi ns oikeaa työelämää (ei, en laske ”vaikuttamista” oikeaksi työksi), jossa työpäivät on 8-12 tuntisia ja viisi päivää viikossa ei riitä. Lakisääteiset lomat ehtii ehkä pitää, ei niitäkään joka vuosi.

Ja ei, en sano tätä valittaakseni koska nautin työstäni. Mutta pieni reality check olisi paikallaan!

”Kyllä opettajien uupumuksen ymmärtää. Työpäivät 9-14 ja 10 viikkoa lomaa vuodessa. Itse toivon että moni opettaja kokeilisi ns oikeaa työelämää (ei, en laske ”vaikuttamista” oikeaksi työksi), jossa työpäivät on 8-12 tuntisia ja viisi päivää viikossa ei riitä. Lakisääteiset lomat ehtii ehkä pitää, ei niitäkään joka vuosi.

Ja ei, en sano tätä valittaakseni koska nautin työstäni. Mutta pieni reality check olisi paikallaan!”

Onpa tyhmä kommentti. Jos toivotat toiselle reality checkiä, niin kannattaisi ehkä ottaa selvää sen verran että ymmärrät mitä kommentoit. Opettajilla työhön kuuluu muutakin kuin oppilaiden kanssa vietetty aika luokassa.

Varmasti. Mutta silti työpäivät eivät ole saman mittaisia kuin muilla varsinkin kun ottaa huomioon nuo lomat 🙂

Opettajien lomat – ikuinen piikki lihassa! Tiesithän, että opejen kuukausipalkka oli ennen korkeampi, mutta kesälomalta ei maksettu palkkaa, nyy rahat on jaettu tasaisesti koko vuodelle.

Niin? Miten tämä liittyy siihen, että lomaa on vuodessa 10 viikkoa? Tiesithän, että ns. oikeissa töissä vastaava määrä on 4-5 viikkoa? Ja sekin on siis minusta paljon.

Eiku anteeksi – KESÄLLÄ 10 viikkoa! Taitaa kokonaismäärä olla lähempänä 14-15 viikkoa.

Työn rasittavuus ei aina riipu siitä pituudesta tai kuinka ehdit olla tauolla. Itse olen tehnyt pidemäpää päivää kassalla kuin opehommissa, mutta kassa on vähemmän rasittavaa, koska sitten kun sen kassan jättää se työ jää sinne mikään ei seuraa kotiin. Hyvin harvoin jonkun törpön asiakkaan kommentti voi harmittaa jälkeenpäin, mutta se on aika harvinaista. Koulupäivän jälkeen mielessä voi olla se, kun ei onnistunut taaskaan saamaan sitä yhtä oppilasta ymmärtämään tunnin aihetta ja yrität pohtia, miten saisit sen seuraavana päivänä korjattua. Mitkä olisivat tälle oppilaalle oikeat keinot oppia, miten saisit tunnin pidettyä niin, että sitä jaksaa seurata niin se luokan lahjakkain oppilas kuin sekin, jolla oppimisessa on vaikeuksia. Helposti tulee juuri se riittämättömyyden tunne. Varsinkin jos on vähänkään vaativampi luokka, jossa persoonat ei kohtaa tai on paljon erilaisia oppijoita. Sitten vielä mietit niitä lapsia, joilla kotona asiat ei ole niin hyvin, mietit miten vanhemmat saisi kiinnostumaan lapsensa asioista tai onko syytä tehä lasua, auttaisiko se lasta lopulta, onko huonot kotiolot vain väliaikainen tila vai tarvitaanko sitä apua oikeasti. Mietit niiden lasten ja nuorten tulevaisuutta.

Rehellisesti uskon, että jos niiden opetustuntien lisäksi ei tee yhtään töitä niiden jälkeen, niin joko on superihminen onnistuu sen 9-14 aikana tekemään myös nuo kaikki aiemmin luetellut jutut, tuntien suunnittelut, keskustelut, tapaamiset jne. Suunnittelemaan lennosta niin mahtavat tunnit, jotka integroi eri oppiaineita ja innostaa oppilaita ja vastaa OPSiin, ettei rajaa. Ja vielä niinkin onnekas ettei oppilaiden vanhemmilla ole koskaan kysyttävää tai moitittavaa ja lapsetkin niin hyvä osaisia, ettei tarvi huolehtia oppiko kaikki päivän asiat vai ei. Tai sitten vaihtoehtona on välinpitämätön opettaja, joka ei phaemmin viitsi nähdä vaivaa noiden tuntien lisäksi, tekee vaan sen pienimmän mahdollisen työn, käyttää vuodesta toiseen samoja materiaaleja ja tuntisuunnitelmia. Saati pahemmin kiinnosta se, että se yks oppilas tuli tänäänkin kouluun nälkäsenä, eikä ymmärrä vieläkään, miten jakolasku toimii.

Itse olen kasvanut lastentarhanopettjien ympärillä, heitä löytyy myös ystäväpiiristä nyt aikuisena ja opettajien työtä olen päässyt seuraamaan useammassa eri koulussa. Voin sanoa, ettei yksikään niistä oikeasti hyvistä opettajista, joita itselläni on ollut ja joita olen päässyt seuraamaan tee töitä vain yhdeksästä kahteen. Jopa ne kokeneimmat miettivät koko ajan, mitä voisi tehdä toisin, jotta oppiminen olisi mahdollista kaikille ja muovaavat omaa opetusta sen mukaan. Muistan, että eksäni joka työskenteli fyysisemmässä työssä opiskeluaikana ja teki pitkää päivää aina intti, ettei mun työ tule olemaan niin raskasta kuin hänen, koska ei oo fyysisesti yhtä raskasta. Ehkä ei, mutta voin sanoa, että harvoimpa hän työpäivän jälkeen mietti niitä kiviä joiden kanssa oli päivän työskennellyt, kun taas itse töiden jälkeen kuumeisesti pohdin, mitä pitää seuraavaa oppituntia varten tehdä paremmin ja miten puuttua kiusaustapaukseen.

Ja entäs sitten lääkärit, jotka saattavat tehdä myös vain sen 20tuntia viikossa ja nostavat vielä isompaa palkkaa opettajiin verrattuna. Eihän se heidän työnsä ole yhtään rankkaa, kun ei sitä tarvi tehdä välttämättä joka päivä 8-12tuntia ja kun niin hyvän palkankin saavat 🙂 Opettajan palkallahan ei pahemmin rikastu ja tosiaan, kuten aiemmin nostettu esille on myös niitä joilla sopimus on elokuusta kesäkuun alkuun ja kesä-heinäkuu ollaan työttömänä ilman palkkaa, mikä pitää tietenkin sitten muussa elämisessä ottaa huomioon rahojen riittämiseksi.

”Ja entäs sitten ne lääkärit…” niin, koska mistään ammatista ei voida puhua nostamalla esiin LÄÄKÄREITÄ. Miten ihmeessä tämä nyt edes liittyi asiaan? Vai oliko tämä sarkasmia, jota en vain tajunnut? Silti vastaan nyt sinulle, lääkärinä jolla on opettajapuoliso.

”Eihän se heidän työnsä ole yhtään rankkaa, kun ei sitä tarvi tehdä välttämättä joka päivä 8-12 tuntia ja kun niin hyvän palkankin saavat :)”
No harvaa työtä on ”välttämättä” tehtävä 8-12 tuntia. Jos ei ole töissä vain yksityisellä puolella (harva on), ei 40h useimmiten riitä vaikka ei päivystäisikään. Ylitöistä ei makseta. Päivystysvelvollisuuksista en nyt ala edes tähän puhumaan (”ja entäs sitten ne opettajat, joiden ei tarvitse koskaan päivystää??…”). Samalla lailla meille tulee ne teidän ADHD-lapset ja muut oppimisongelmaiset, meillä on vaan aikaa se 20min sen asian selvittämiseksi (ja siis sitten ne kaksi tuntia sen maksetun työajan jälkeen, ainiin, mutta niitä ei lasketa kuin opettajilla). Erikoistuvan sairaalalääkärin (elikkä 6v lääkis + 6v erikoistumiskoulutus) palkka HUS-alueella ilman päivystyksiä on 3300 euroa, voit tarkistaa itse työehtosopimuksesta jos et usko, ja tätä enempää ei makseta vaikka olisit kuinka hyvä.

”Opettajan palkallahan ei pahemmin rikastu ja tosiaan, kuten aiemmin nostettu esille on myös niitä joilla sopimus on elokuusta kesäkuun alkuun ja kesä-heinäkuu ollaan työttömänä ilman palkkaa, mikä pitää tietenkin sitten muussa elämisessä ottaa huomioon rahojen riittämiseksi.” Joo, jos me lääkärit ollaan lomalla kesä tai tehdään tätä sun mainitsemaa lyhyttä päivää, niin me tietty saadaan rahaa ihan täyspäiväisestä työskentelystä eikä tarvii huomioida mitenkään taloudenpidossa. Pöyristyttävää, että teille ei!! :O

Pahoittelut, jos tämä viesti on nyt vähän ärhäkästi kirjoitettu. Ottaa päähän tämä harhakuvitelma siitä, miten lääkärit tekevät 5h työpäiviä ja silti vetävät 5k kuussa. Vedettäispä (ja jos vedettäis, niin säkin voisit kouluttautua tälle alalle). Itse en puhu muista ammattiryhmistä ja heidän palkoistaan ja työaikavaatimuksistaan, jos en hahmota kokonaisuutta vaan pelkät iltapäivälehtien otsikot. Älä säkään tee niin.

Kommenttisi osoittaa, että sinulla ei ole mitään hajua opettajan työstä. Totta on, että minunkin opetusvelvollisuus on 22oppituntia viikossa (+2 ylituntia), mutta todellisuudessa olen töissä joka päivä 8-16, vähintään. Opettajan työ sisältää niin paljon muuta, kun sen opettamisen. Yhteissuunnittelua, vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä, yhteistyötä alueen eri toimijoiden kanssa (esim. Seurakunta, kirjasto, vanhempaintoimikunta, erilaiset harrastusseurat), oman opetuksen suunnittelu, koulun pedagogiikan kehittämistyö, vastuualueensa hoitamista (esim. KeKe, kansainvälinen yhteistyö, teknologiaosaaminen, musiikki- tai liikuntavastaavan työt), pedagogisten asiakirjojen suunnittelu, kirjottaminen ja palaveeraaminen näiden tiimoilta, kasvatuskeskusteluiden pitäminen/ kirjaaminen/ seuraaminen ja moniammatillinen yhteistyö (psykologit, sosiaalitoimi ym.)

En valita, olen kutsumusammatissani. Mutta kun ihmiset, ketkä eivät ole päivääkään olleet tämän päivän peruskoulussa töissä, tulevat sanomaan tällaisia kommentteja, niin menee tunteisiin. Väitän, että saat näissä ”oikeissa töissäsi” pitää esimerkiksi päivän aikana ruoka tai edes kahvitauon. Näitä meillä opettajilla ei ole (ellei käy hyvä tuuri ja joku välitunti ei ole sovittu tapaamista/selvittelyä/kasvatuskeskustelua/puhelua vanhempien kanssa). Väitän myös, että sinulle näissä ”oikeissa töissä” maksetaan ylitunneista. Meille ei. Tuohon kaikkeen minkä yläpuolelle listasin tulisi riittää kolme tuntia viikossa. Ei riitä. Väitän, että tämä jos mikä aiheuttaa tuskaa opettajille. Oma työ halutaan tehdä mahdollisimman hyvin, mutta kun joskus kymmenenkään tuntia päivässä ei meinaa riittää ja koetaan ettei todellista korvausta työstänsä edes saa, ajaudutaan uupumiseen. Jos seuraat opettajan työaikakeskustelua, ymmärrät taas vähän enemmän.

Peruskoulun opetus on julkista, tervetuloa seuraamaan meidän työpäiviämme.

I rest my case.

Lähipiirissäni on opettajia. Menevät töihin 8-9 ja pääsevät 13-14. Eivät tee töitä iltaisin tai viikonloppuisin.

Ehdin joskus pitää lounastauon, joskus en. Riippuu päivästä. Joskus syön lounaan työpisteellä, joskus syön eväitä kahviossa (15 min). Opettajat tietääkseni saavat kyllä syödä työpäivän aikana ja tietääkseni koulussa on myös välitunteja 🙂

Minulla ei ole työaikaa joten ei, en saa palkkaa ”ylitöistä”, koska niitä ei ole. Työt on tehtävä riippumatta siitä, miten kauan niihin menee aikaa.

Muutama kommentti näihin jokseenkin epärealistisiin näkemyksiisi opettajan ammatista.

Opettajan ruokatauko on valvonta-ateria, jolloin opettaja oman ruokailunsa yhteydessä valvoo parhaimmillaan kymmenien oppilaiden ruuan ottamisen, ruokailun, auttaa jos maitolasi kaatuu tai tarjotin putoaa.. Omassa luokassani 28 oppilasta, ruokailuaika tasan 15 min jotta seuraavat mahtuvat syömään. Siitä on rauhallinen ”ruokatunti” kaukana. Välitunnilla palaveeraan erityisopettajan kanssa, selvitän oppilaiden riitoja (paljon), vastaan vanhempien viesteihin (näitäkin kyllä riittää), valmistan seuraavan tunnin materiaaleja, putsaan oppilaiden haavoja (terveydenhoitaja paikalla kerran viikossa), valvon välituntia ulkona… opettajanhuoneessa saatan hyvänä päivänä käydä kääntymässä 5-10 minuuttia koko päivän aikana.

Koulun kaikki toiminta perustuu opetussuunnitelmaan. Mitään ei ”heitetä hatusta” vaan opetus tulee suunnitella opetussuunnitelman pohjalta. Suunnittelun ja toteutuksen lisäksi kaikki koulussa tapahtuva toiminta myös arvioidaan ja mielellään mahdollisimman paljon myös dokumentoidaan. Minulle maksetaan 24+2 oppitunnin verran palkkaa viikossa, todellisuudessa työtunteja kertyy vähintään 40-50. Opettajalle ei makseta muusta kuin kertyneistä opetustunneista.

Tervetuloa viikoksi minun luokkaan kokeilemaan ja ”lorvimaan” mikäli oma työ tuntuu liian kiireilestä 🙂

Ei tunnu oma työ liian kiireiseltä, vaan juuri sopivalta 🙂 Mielestäni vaan opettajat eivät aivan ymmärrä sitä, millaista työelämä esimerkiksi yksityisellä sektorilla konsulttialalla tai vastaavalla todella paineistetulla asiantuntija-alalla on. Todella harvassa työssä on nykyään aikaa ”kunnon taukoihin” – kahvi juodaan työn lomassa ja lounas syödään silloin, kun ehditään, jos ehditään. Tämä on vaan realiteetti nykyään monella alalla – sanoisin että useimmilla.

Viestini pointti oli se, että pieni reality check olisi paikallaan.

Hei!

Olen ammatinvaihtaja. Nykyisin yläkoulun ope. Entinen konsultti, suunnittelupäällikkö ja esimies.

Kyllä. Yritysmaailmassa ei ehdi joka päivä käydä syömässä. Kahvi juodaan välillä (usein!) töiden lomassa. Tunnit kirjataan. Pitkiä päiviä tehdään. Viimeinenkin mehu puristetaan työntekijästä.

Mutta ajatelepa sellainen työpäivä, että olet asiakastapaamisessa koko päivän. Joka ikinen päivä. Esittelemässä projektia. Pissalle pääset, jos asiakas ei tauon aikana tule kysymään apua ongelmaansa. Syömään pääset, jos ei tule tietokoneongelmaa, toinen asiakas ei ole soittanut kymmentä kertaa tunnin aikana tai jotain muuta sellaista.

Jossain kohtaa päivää huomaat, että oma lapsesi/miehesi on soittanut sinulle 8 kertaa. Et ole huomannut, koska puhelin on äänettömällä ja laukussa. Koko päivän.

Asiakastapaamisen jälkeen suunnittelet seuraavan päivän palaverit, minuutti minuutilta. Mietit, miten selität saman asian asiakas a:lle ja asiakas b:lle, he kun puhuvat eri kieltä. Toinen ymmärtää jo puolesta sanasta, toiselle kaikki on hepreaa. Raportoit palaverin sujumisen pomolle ja työkavereille, joka ikisen henkilön osalta. Asiakas A osallistui keskusteluun. B tuijotti koko palaverin puhelintaan. C oli liekeissä! D kirosi ja paiskoi papereita, soitettiin aviomiehelle ja päätettiin jutella asiasta seuraavalla viikolla. Vastaat kollegan kysymyksiin hänen asiakkaistaan. Mikä toimii, miten ei kannata lähestyä. Korjaat kopiokoneen/tilaat toimistotarvikkeita/vastaat sähköposteihin/käyt ostamassa irtokarkkeja seuraavan viikon taukokioskille/organisoit mokkapalojen leipomisen iltatilaisuuteen/peset koko toimiston työvaatteet/jne jne.

Olet siis yhtä aikaa johtaja, tiedottaja, psykologi, sairaanhoitaja, sihteeri, rivityöntekijä, keittäjä, siivooja…

Kesäloman kolme ekaa viikkoa menee palautuessa. Työtunteja tulee viikossa noin 30-70. Ei niitä kukaan jaksa laskea, koska ei plussatunteja makseta eikä niitä saa vapaana.

Yritysmaailma on kuluttavaa, kyllä. Mutta opehommiin verrattuna ihan pala kakkua.

P.S. En mistään maailman rahasta palaisi yritysmaailmaan. Mielummin väännän murrosikäisten kanssa kuin keski-ikäisten ukkojen.

Oi, kerro heti missä tällainen unelmakoulu on! Oman opettajakokemukseni mukaan työaika oli ennemminkin tyyliä ”sunnuntaisin ehkä ehtii hiukan rentoutua jos on ne edeltävät kuusi päivää painanut täysillä hommia”. Vaikka siis yritin mennä sieltä missä rima on matalin.

Tässä hyvä esimerkki sellaisesta ihmisestä, joka ei tunne läheisesti yhtään opettajaa ja on täten aivan täysin tietämätön siitä, millainen on koulun todellisuus nykypäivänä.

Peruskoulussahan kouluhan ei ala ja lopu opettajalla samaan aikaan kun oppilailla, tiesitkös? Opetustuntien päälle tuntien valmistelut (kaikkine eri eriyttämisineen eritasoisille oppijoille, kun inkluusion hengessä kaikki erityislapsetkin samassa luokassa), kokeiden valmistamiset ja korjaamiset, tukiopetukset, jälki-istunnot, vanhempainillat ja henkilökohtaiset tapaamiset, muut kiusaamis-tms.kokoukset ja selvittelyt kouluajan ulkopuolella, työpajat, opekokoukset, joulu- ja kevätjuhlat, paperityöt, HOPSit ja HOJKsit ja WILMA-viestintä ja ne puhelut ja tekstarit kotiin, mitä vanhemmat lähettää ja olettaa saavansa vastauksen minkälaisena tahansa vuorokauden aikana. Mitähän unohdin?
Ainiin, työajoista. Lastentarhanopettajat ovat vielä huonommassa asemassa kun peruskoulun ope. Kyllä siellä tehdään ihan niitä +8h päiviä, aamuvuoroo ja iltavuoroo ja yövuoroo. Ja siihen se suunnittelu ja muu päälle. Harmillisesti lastentarhanopettajat vielä joutuu ehkä eniten kärsimään siitä, että heidän työtään ei arvosteta eikä ymmärretä, miksi pedagogiikkaa muka tarvitaan lastentarhassa. Siellä se on kuitenkin kaikista tärkeintä.

Toisekseen, aika moni opettaja on pätkätyöllistettyjä, jolloin kesäajan ollaan työttömänä ja ei saada palkkaa. Osa onnekkaista on kesäajan työsuhteessa ja nauttivat lomasta. Kyllä, mutta opettajan palkkahan on sellainen, että se palkka tulee yhdeksän kuukauden työstä. Ja se palkka jaetaan 12 kuukaudelle. Ja lähes jokainen opettaja varmaan voi sanoa, että ilman sitä kesän taukoa ei sitä ammattia jaksaisi kukaan.

”Itse toivon että moni opettaja kokeilisi ns oikeaa työelämää” <- Jokaikinen opettaja, kenen kanssa asiasta olen puhunut, joka on vaihtanut opettajuudesta muuhun hommaan, on ollut tyytyväinen muutokseen.

Itse toivon että moni koulun todellisuudesta vieraantunut kokeilisi ns oikeaa opettajan työtä. Jos kerran on helpot päivät ja lomat, mikset ala opettajaksi? Pätevistä opettajista on pulaa. Tervemenoa opettajankouluun!

Toivottavasti Karoliinan juttusarja avaa opettajan elämää sinunlaisillesi ”en-mä-kateellinen-ole-mutta-eihän-opettajan-työ-oikeaa-työtä-ole-kun-ne-lomat-ja-kaikki” -henkilöille, joilla ei ole mitään hajua siitä mitä ne puhuvat.

Olen koulupsykologi ja miettinyt opettajien uupumusta paljon. Monet opettajista ovat entisiä kympin tai vähintään ysin tyttöjä, jotka ovat vaativia etenkin itseään kohtaan. Opettajan työ, kuten kaikki ihmisten kanssa tehtävä työ, on kuitenkin sellaista, että sitä ei voi tehdä täydellisesti eikä aina välttämättä kovin hyvinkään. Useimmiten riittäisi se, että tehdään työ edes suunnilleen riittävän hyvin, mutta moni ope ei siihen ajatukseen taivu, koska se on niin vahvasti heidän persoonaansa vastaan. Moni kirjoittikin, että tuntien suunnitteluun menee tosi paljon aikaa. Ymmärrän sen hyvin, mutta joidenkin opejen toimintaa kun katsoo, niin vähemmänkin aikaa voisi käyttää, kaiken ei tarvitse olla vimpan päälle kunnossa…

Toinen haaste saattaa olla se, että aletaan opeksi kutsumuksesta, halutaan vaikuttaa lasten ja nuorten elämään ja auttaa heitä. Todellisuus kuitenkin on, että siihen voi olla hyvin pienet mahikset. Pettymys voi olla kova kun tajuaa, että ei tämä nyt ihan sitä auttamista sitten ollutkaan, oppilaat voivat miten voivat open yrityksistä huolimatta.

Loppuun poliittisesti epäkorrekti, epäsuosittu mielipide. Minunkin mielestäni opettajilla usein on vääristynyt käsitys siitä, miten paljon rankempaa heillä on verrattuna muihin aloihin. Usein he minullekin sitä valittavat. Eivät kuitenkaan tule ajatelleeksi, että minä ja kuraattori ollaan myös koululla paikalla n. klo 7.45-16.30, ja lähes joka oppitunti meillä on joku oppilas tai ollaan itse pitämässä tuntia. Iltapäivällä sitten huoltajapalaverit, jotka ovat lähtökohtaisesti aina haastavia. Emme myöskään useinkaan työskentele muiden kuin haastavien oppilaiden kanssa. Eli työpäivät vähintään yhtä rankkoja. Usein myös joudumme soittamaan ne kaikkein paskamaisimmat puhelut huoltajille, jos lapsi on meidän asiakkaana. Ja lomaa on se viisi viikkoa vuodessa, ellei pidä palkatonta.

HIenoa, että toit esille oman työsi osan koulun arjesta. Lasten kanssa ei työskentele yksin opettaja, ympärillä on monta tekijää; terapeutit, kuraattori, psykologi, hoitotaho, ja ennen kaikkea vanhemmat!

Itse vanhemapna olen huomannut, että osa opettajista tekee ammattiylpeytensä vuoksi työstään todella hankalaa ja haastavaa. Ei olla valmiita vastaanottamaan uusia toimintatapoja, oma ammattiylpeys estää. Syyllistetään lapsi, vanhemmat ja ympäristö koska oma ammattitaito ei riitä mutta sitä ei voi myöntää. 

Minulla ja  lapseni terapeuteilla olisi valmiutta yhteystyöhön, monella opella ei. Mutta niillä joilla on ollut niin tuloskset ovat olleet selkeät, olemme ihastelleet niitä yhdessä ja jokaisen opettajan joka on kehut ansainnut olen antanut sen kuulla ja kokea. 

Erityislapseni on revitty koulussa rikki, erikoissairaanhoito korjaa nyt jälkiä. Paperia ja lausuntoja on metri tolkulla. Rehtori pyysi anteeksi (esimiehensä pakottamana), täysin merkityksetöntä meille, ollaan jo rikki revittyjä. 

Mutta olemme kohdanneet opettajia jotka ovat eheyttäneet, korjanneet ja tehneet työtä josta ei voi antaa tarpeeksi kiitosta. Olen ollut tekemisissä myös yhden koulun kuraattorin kanssa, siinä koulussa ainoa josta oikeasti oli apua lapsen tilanteeseen. Teki työtä johon muut eivät oleet valmiita. 

Kuraattoreille varmasti kasautuu paljon ja työnne jää varjoon. Korjaatte paljon riittämättömien tukitoimien ja jääräpäisten opettajien jälkiä. 

Kiitos sinulle, että jaksat!

Tuo onkin hyvä pointti tuo ”muutosvalmius”! Joskus on jopa surkuhupaisaa, kun ope pyytää apua (osin itselleen, osin oppilaalle) jonkun lapsen asiassa, mutta konsultoinnin ja hyvinkin konkreettisten vinkkien jälkeen eivät ole itse valmiita muuttamaan toimintaansa. En tiedä onko se juurikin tuo ammattiylpeys, mikä sen estää. Onneksi nämä opettajat ovat kuitenkin vähemmistössä!

T. Sama koulupsykologi

Siis yhden koulupsykologin JA yhden kuraattorin kanssa 😉

 

”Opettajat ovat useassa artikkelissa tuoneet esille uupumustaan ja opetustyön mahdottomuutta. OAJ on huolissaan opettajien jaksamisesta.

Jos suuri joukko opettajia uupuu ja ovat tyytymättömiä, se ei voi olla heijastumatta arkeen. Lapsiin. Meidän kaikkien lapsiin. Miten jaksaa panostaa siihen lapseen, jolla on haasteita, kun väsyttää jo ajatuskin töihin menemistä? Resursseja on liian vähän. Vanhemmat tuntuvat rasitteilta, jotka eivät huolehdi lapsistaan. Ja työpaikalleen päästyään pahimmillaan opettaja huomaa naapuri luokkaa opettavan kollegan sairastuneen ja saa tälle päivää kaksi ryhmää opetettavakseen. Kun sijaista ei saatu. Ehkä sille toiselle luokalle irrotetaan kouluavustaja jostain ryhmästä?

Nykyresursseilla ja asenteillakin, koulu tuntuu olevan suunnattu kauniisti paikoillaan istuville reippaille ja omatoimisille tyttölapsille, jotka innokkaasti osallistuvat opetukseen, sisäistävät ohjeet heti ja oppivat hetkessä. Niille preerian Laura Ingallseille, jotka hillitsevät tunteensa ja jättävät kyseenalaistamisen muille.

Koska siellä Laurojen seassa käy koulua myös Vaahteramäen Eemelit ja Pitkätossun Pepit, on asialle tehtävä jotain. Jotain muuta kuin säästötoimia.

Koska kalleimman hinnan maksavat lapset.”

Näin kirjoitin joku aika sitten miettiessäni koulujen nykymenoa. Ajatuksen nosti pintaa Elina Tuomi joka ryhtyi uupuneiden opettajien äänitorveksi.

Meno on huolestuttavaa, niin opettajien, avustajien kuin etenkin lasten näkökulmasta. Itse tarkastelen kouluasiaa pitkälti erityislasten näkökulmasta jolloin kyyti on usein kovaa ja kylmää. Puuttuvia tukitoimia, asenteita ja liian vähän tietoa. Ennen kaikkea liian vähän resursseja. Runsaasti säästötoimia.

Säästöillä joita tehdään koulujen resursseista sekä arkipäivistä ja uuvutetaan opettajat liitutaulun eteen, tullaan maksamaan kalliisti. Maksaminen on itseasiassa jo alkanut.

Täälläkin entinen kieltenope, joka väsyi lopullisesti työn aiheuttamaan ahdistukseen ja varsinkin surkeaan työtilanteeseen viime vuosina. Harvassa on nykyään ne opet, jotka oikeasti saisivat ansaitsemansa palkan koko vuodelta, ja jotka ihan oikeasti saisi sen pitkän palkallisen kesäloman. IT-alaa myös läheltä seuranneena tiedän, että ainakin tuolla alalla palkka, työsuhde-edut ja muut “bonukset” on opetusalalla ihan utopiaa, vaikka it-alallakin toki kiirettä ja pitkiä työpäiviä riittää. Itse siirryin nyt täysipäiväisesti opiskelemaan ihan eri alaa ja uutta tutkintoa, kun pätevälle opettajalle ei vain tuntunut löytyvän muuta kuin osa-aikaisia pätkätöitä surkeilla työehdoilla. Itselläni ei esim. viimeisten vuosien aikana ollut päivääkään lomaa eikä edes sairaana mahdollisuutta sairaslomaan, vaan palkkaa sai vai pidetyistä oppitunneista ja jos sairauden takia joku tunti jäi pitämättä, piti se myöhemmin omalla ajalla korvata kokonaisuudessaan.

Hei! Mielenkiintoinen aihe, jään seuraamaan tätä. Itselläni on opekavereita, jotka kokevat niin eri lailla tämän asian. Alakoulun luokanope kokee päivät pitkiksi, jos joskus joutuu olemaan lähelle klo 16 töissä. Hän sanoo, ettei valmisteluun tms. käytä enää juuri aikaa kerran sen tehtyään. Siis ns. omaa aikaa. Tuntien ulkopuolisen työn(kö?) moni sitten kokee aikaavieväksi? Lukionopettaja-kaverini sanovat samaa. Kokeita korjailevat kyllä iltaisin, mutta omasta tahdostaan -saman ehtisi tekemään päiväsaikaan, jos haluaisi tehdä normaalin mittaisia työpäiviä. He eivät halua ja työjärjestely on toimiva. (Pieniä lapsia kotona). Itse olen ollut koulussa eri alan harjoittelussa ja olin aina koululla ekana ja vikana. Itselleni siis työ näyttäytyi helppona aikojen puolesta, sillä teen mieluummin päivän työt nimenomaan päivällä. Kaikkia ope-tuttuja ja ystäviäni yhdistää (minusta) ajatus siitä, että työ on toisaalta rankempaa kuin moni muu työ (varmasti totta) josta saa parempaa palkkaa, mutta toisaalta myös työn tulisi pystyä tekemään suht. vähässä ajassa.

Tällä hetkellä pienten lasten äitinä nimenomaan lomat olisi asia joka opettajaksi voisi houkutella (miten niin tämä ei ehkä riitä alanvaihtoon, hehe). Niiden hillitöntä pituutta ei varmaan näe jos niihin tottuu? Serkkuni juuri heinäkuun puolivälissä totesi tuntevansa, että kohta alkaa työt painaa päälle. Täysin utopistinen ajatus, kun itse vasta aloitin lomiani tuolloin ja palasimme töihin silti samaan aikaan. 😀 Samoin kuin tämä syysloma, joka oli niin odotettu, koska johan tässä on painettu. (?! öhh, niin on muillakin aloilla, mutta lomia ei heru).

Työ on tärkeää ja luen kommentteja alanvaihdosta suurella mielenkiinnolla! Joka alalla uutta vaatimusta tulee koko ajan (vrt. Wilmat yms), joten onko se tämä aika joka vaan ajaa meidät työntekijät ahtaalle?

Lomista vielä sen verran, että niiltä saa palkan vain jos on virassa. Muuten kesät on työttömyysjaksoja.

Ei välttämättä. Entinen poikaystäväni valitsi työpaikan sillä perusteella, että missä koulussa maksettiin palkka kesältäkin. Kyse oli siis vuoden määräaikaisuudesta, eikä hän ollut vielä edes pätevä erkkaope.

Täällä peruskoulun kieltenope, joka rakastaa työtään. Ihan kuten Karoliina kirjoitit, minäkin rakastan opettamiani aineita, ja rakastan myös sitä vuorovaikutusta teinien kanssa, jonka ehkä moni kokee haastavana ja kuormittavana. Toki on päiviä, jolloin kaikki ei mene putkeen, mutta missäpä ammatissa ei olisi. Joka aamu viimeistään luokkaan kävellessä ja ”good morning teacher”-huudahduksia kuunnellessa tulee olo että hitto kun mulla on hieno työ. Ja on tässä painettu jo, vuonna 2000 valmistuin, ja äitiyslomaa lukuunottamatta olen ollut koko ajan töissä.

Työ on kieltämättä erilaista nykyään kun silloin kun aloitin, juurikin nämä integraatiot ja oppilaiden valtavat tasoerot tuovat lisähommaa. Kuitenkin sen ajatuksen voimalla jaksaa, että kun jokaiselle teinille luokassa miettii hänen omalla tasollaan olevaa hommaa, niin yleensä sen oppimisen ilon saa syttymään, ja hommat rullaavat vähän kuin itsestään. Myös sellainen ”yhdessä tässä ollaan, sä hoidat omat hommasi ja minä omani”-fiilis kantaa pitkälle. Jos luokassa on hyvä fiilis työskennellä, se kantaa kotona vielä korjaamattoman koepinonkin kanssa.

Liputan siis vahvasti sen puolesta, että opehomma on mahtavaa, enkä tahtoisi muille aloille siirtyä. Palkkaa tosin minäkin mielelläni nostaisin koulutusta vastaavaksi.

Tärkeä aihe! Odotan innolla tulevia postauksia.

Viisi vuotta jaksoin innokkaana tehdä parhaani opettajan töissä, mutta lapsen saatuani työn teko on käynyt liian raskaaksi. Työpäivän jälkeen kun on ihan rättiväsynyt, eikä jaksa olla ollenkaan vuorovaikutuksessa. Toimi vielä miehen kanssa, mutta lapsi tarvitsee enemmän huomiota.

Nyt olen onneksi saanut lisätehtävän, jossa saan tehdä kaksi päivää viikossa toimistotyötä ja opettaa vain kolme. Tämä auttaa jaksamaan ne kolme opetuspäivää ja 8h toimistopäivien jälkeen energiaa riittää kotiinkin.

Aion jatkaa opettajan työssä sen aikaa kun lapsi on pieni, kesäloma on kuitenkin niin mahtava juttu ja siitä en halua luopua vielä. Kun lapsi on isompi, aion siirtyä opetusalan hallinnollisiin tehtäviin. Muutama kollegani on tehnyt näin ja he eivät enää vaihtaisi takaisin, vaikka kesälomaa onkin vähemmän.

Uskon, että töissä, joissa ei tarvitse olla 100% läsnä, valmiustilassa, skarppina ja vuorovaikutuksessa koko työaikaa, voisi palautua ihan työpäivän jälkeenkin eikä ainoastaan lomilla.

Ihanaa Karoliina kun vihdoinkin kirjoitat tästä aiheesta! Olen kaksoispätevä luokan- ja musiikinopettaja, 13 vuotta uraa takana, ja olen kamppaillut urakriisin kourissa jo useamman vuoden. Opiskelen töiden ohessa avoimessa yliopistossa erkkapedaa ja psykologiaa, haaveena ehkäpä psykologin ura. Opintojeni kautta olen oppinut ymmärtämään paremmin erilaisia oppimis- ja tunne-elämän vaikeuksia ja opinnot ovat hyödyttäneet minua tosi paljon työssäni. Silti mielessä kytee ajatus, mitäs sitä tekisi isona?! Pakko tunnustaa, että ainoat syyt jatkaa töiden tekoa ovat tällä hetkellä ne kaksi tärkeintä, kesä- ja heinäkuu. Elokuuhan on nykyään jo ihan täysi työkuukausi. Olen valmis ”menettämään” toisen lomakuukauteni, jos saan tehdä töitä vähemmän stressaavalla alalla, rauhallisemmalla työtahdilla!

Harmittavan paljon uupuneita opettajia näyttää ja vaikuttaa olevan. Minulla ei ole antaa mitään ratkaisua siihen, miten tuota taakkaa voisi helpottaa (paitsi tietysti rakenteelliset ratkaisut: luokkakoot, palkka, resurssit jne).

Halusin vaan tulla kertomaan kommentteja lukeville opettajaopiskelijoille ja opettajan työstä haaveileville, että kyllä meitä omaa työtään rakastavia opettajia vielä löytyy. Tietysti työ on raskasta (niin kuin moni muukin työ) mutta joka päivä pikkuoppilaiden kanssa touhutessani olen onnellinen, että olen valinnut tämän työn. En keksi mitään toista työtä, joka voisi antaa näin paljon iloa ja perspektiiviä maailmaan kuin pienten ihmisten parissa työskentely.

Jos unohdetaan kaikki suunnittelu ja oheissälä, niin osaatteko kritisoijat yhtään kuvitella, minkälaista on viettää päivässä se kuusi tuntia oikeasti siellä luokassa? Että menet vain paikalle, kerrot mitä tehdään, oppilaat tekee tehtävät ja sitten se on siinä? Sijaisena minulla ei ole velvollisuutta tehdä oikeastaan muuta kuin tuo, jos tiedän etukäteen sijaisuudesta, valmistelen ja valmistelen, mutta yleensä soitto tulee lyhyellä varoitusajalla ja mahdollisesti oma opettaja on antanut jonkinlaisen ohjeet. Helppoa vai mitä? Ei ole. Voin kertoa, että välillä sen neljänkin tunnin jälkeen on totaalisen puhki siitä kaikesta hälystä, komentamisesta, työrauhan ylläpitämisestä, ohjaamisesta, keskustelusta jne. Aivan jatkuva vuorovaikutus on paljon raskaampaa kuin tajuakaan.

Väitän, että lähtökohtaisesti useimmat opettajat mielellään jakaisivat palkan lisäksi myös työkuorman tasaisemmin koko vuodelle. Se sama duuni, jonka muut tekee 11 kuukauden aikana, opettajat tekevät yhdeksässä.

Saa kysellä ja ihmetellä, se on tervetulluttakin, mutta ärsyttää toden teolla tuollainen tietämättömien viisastelu. En minäkään käy tuhahtelemaan, että kyllä on helppoa tietyöläisillä, kun siellä vaan seisoskelevat ja katsovat kun yksi levittää asvalttia. Tai insinöörillä, joka istua tönöttää pöytänsä äärellä ja painuu kotiinsa kun kahdeksan tuntia tulee täyteen. Enhän minä tiedä yhtään mitään niistä töistä! Jos niin kadehdittavalta tuntuu, tervetuloa kokeilemaan. Koulutus kyllä jo varmasti kertoo, mikä esimerkiksi opettajan työssä on pelkästään pedagogisesti haastavaa. Sijaiseksi sen sijaan ei välttämättä edes tarvitse hirveästi kouluttautua, joten heti vaan ilmoittautumaan. Niin helppoa ja rentoa se on!

Kyllä tähänkin ammattikuntaan mahtuu kaikenlaisia tekijöitä, totta kai on hajontaa siinä kuinka kuormittavaksi kukin työnsä kokee, mutta annetaan jokaiselle oikeus omaan kokemukseensa.

Miksi niin moni uupuu tässä ammatissa?! Ehkä hieman huolestuttaa oma tulevaisuus…
T. Luokanopettajaopiskelija

Toivottavasti tulevissa postauksissa tulis esille myös niitä opena olon hyviä ja antoisia puolia 🙂

Mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoinen keskustelu.Itse (opekoulutuksen saanut minäkin) ajattelen asiasta myös niin,että harva ihminen nykypäivänä(vrt meidän 30-40v.vanhemmat ja isovanhemmat) enää tekee töitä samassa työpaikassa koko työuraansa,harva edes samoissa työtehtävissä,koulutusta hankitaan eri aloilta,työpaikan vaihto ei ole mikään iso juttu,”eläkevirasta” lähteminen ihan normaalia jne. Koska opettajia on paljon,tämä ilmiö näkyy entistä enemmän myös heidän keskuudessaan.Työelämän vaatimukset ovat tänä päivänä lähes kaikilla aloilla aikamoiset ja työpaikoilla joustoa löytyy melko vähän ja sitä joustoahan me ruuhkavuosissa rämpivät juuri kaivattaisiin arkeamme helpottamaan.Ajattelen itse,että enemmän kuin pelkästään opetustyön kuormittavuuden kasvusta,kyse on laajemmasta ilmiöstä,jossa työelämä ylipäätään kuormittaa ihmisiä entistä enemmän.
Sen verran täytyy kyllä sanoa niille kommentoijille,jotka elävät siinä uskossa,ettei muilla aloilla suostuttaisi tekemään töitä samalla kuormittavuudella ja ajankäytöllä kuin opetyössä:suosittelen kokeilemaan ihan esimerkiksi insinöörin hommia️Työkuorma on usein valtava,10h töitä päivässä on vähän,jokaikisen työpäivänä on oltava maksimaalisen tehokas,aikataulut ovat todella tiukkoja, ja sanktiot kovia,ylitöistä ei makseta ja lomat ovat sitä perustasoa 4vkoa kesällä,viikko talvella,mitään ylimääräisiä vapaita ei ole,aikatauluissa pysyäksesi teet töitä usein myös viikonloppuisin. Tämä nyt näin yhtenä esimerkkinä,myös ihan kaupan kassan työn kuormittavuus saattaa yllättää,mikäli kovin syvältä omasta kuplasta asioita tarkastelee.

Tärkeä aihe, jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavia postauksia! Koen kyllä useimmiten olevani hyvä ope (toki tunnollinen ope myös jatkuvasti miettii ja epäilee, yltääkö uuden opsin, vanhempien yms odotuksiin) ja koen työn myös tosi merkitykselliseksi, mutta jotenkin tuntuu että siitä on kyllä tehty aika raskasta ja uuden opsin suunta nimenomaan tekee työn raskaammaksi. Mm. arviointi on todella sekavaa (saman kaupungin eri kouluissa erilaisia käytäntöjä; arviointijanoja, sanallisia arviointeja, itsearviointeja, arviointitaloja ja -junia ja pylpyröitä ja ties mitä).

Joku yllä mainitsikin, että kasvatusvastuu tuntuu valuneen kodeista kouluihin, ja se on varmasti yksi syy opettajien uupumiselle. Oppilaat vaativat yhä enemmän ihan peruskasvatusta (miten ollaan muiden ihmisten kanssa, miten keskitytään tekemiseen, miten jutellaan ystävällisesti, kuunnellaan jne) ja siihen ei isoissa ryhmissä vaan rahkeet riitä.

Opettajilta vaan vaaditaan aika paljon, ja yksi proffa sanoikin opiskeluaikoinani, että kun yhteiskunnassa on joku ongelma, katse käännetään aina kouluun, ja sieltä pitäisi löytyä ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Tästä aiheesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta ehkä sen vielä haluan sanoa, että opettajan työ on mielettömän arvokasta ja tärkeää ihan yhteiskunnan näkökulmasta! Toivon, ettemme ajaudu samaan tilanteeseen kuin esim. Ruotsissa, jossa opekouluun pääsee kuka vain, koska ammatin arvostus on lähellä nollaa. Se taas johtaa huonoihin oppimistuloksiin, sivistyksen laskuun, syrjäytymiseen, eriarvoisuuden kasvuun jne.

PS. Joku kysyi opettajan palkasta, itselläni Helsingissä se on n. 2800€/kk bruttona. Olen kaksoispätevä opettaja (eli luokan- ja aineenope), mikä nostaa palkkaa hieman. Olen työurani alussa, eli ikälisiä ei vielä ole. Lisäksi esim. viime kesän olin ilman palkkaa, sillä työsuhteeni alkoi elokuussa (kun koulut alkoivat, ei kuun alusta, eli elokuun palkkakin oli vajaa) ja päättyi touko-kesäkuun vaihteeseen. Työuran alussa useimmat opet tekevät joitakin vuosia pätkätöitä, ennen kuin virka toivottavasti löytyy.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X