Levottoman zen-tila?
Istuskelin eilen aamulla kotosalla. Päivä oli saanut yllätyskäänteen, kun päivälle buukatut kuvaukset siirtyivätkin perjantaille kuvaajan sairastuttua, enkä oikein aluksi tiennyt, miten päivä tulisi rakentaa.
Hetken kahvikupin kanssa haahuiltuani päätin jäädä ihan vaan kotiin. Tehdä yöppärissä töitä ja olla ihan omassa hiljaisuudessani. Hissutella menemään ja kerätä voimia viikon tuleviin sosiaalisiin tilanteisiin.
Kun siinä riisipuuroaamupalan, ikkunalaudalle ennen kahdeksaa aamulla sytytettyjen kynttilöiden, viltin ja avatun läppärin ääressä vilkaisin ympärilleni, aloin pohtia, olenko VIIMEINKIN löytänyt sellaisen rauhan työntekoon ja arkeen, mitä olin monta vuotta jo tavoitellut. Sen, minkä vuoksi luovuin aikanaan myös opetöistäni, kun tuntui, ettei yksi nainen vaan voi revetä niin moneen suuntaan.
Tulin siihen tulokseen, että ehkä olin sinä joulukuisena aamupäivänä juuri niin rauhainen ja vähästressinen, kun täällä luonteella ja elämällä pystyi olemaan. Tottakai työkalenteri oli buukattu aatonaattoon asti. Ja tietysti oli edessä viikoittain pinnistelyjä, jotka jännitti, keräsi paineita ja välillä jopa ketuttikin. Mutta yhtä lailla huomasin, että elämästä on askel askeleelta alkanut poistua se suurin aikataulupaine, joka oli varmasti pahimmillaan ennen burn outia 2017. Nyt sentään jokainen päivän minuutti ei ollut tupaten täynnä. Ja mikä tärkeintä: Olen alkanut saada kiksejä myös töistä kieltäytymisestä entisen töiden haalimisen sijaan! (Uusi asiakas saattoi olla hieman kummissaan alkuviikosta, kun pidin kattavan puheen alkuviikolla puhelimessa siitä, miksi mun blogi EI olisi hänelle sopiva kanava. Jonka jälkeen luettelin kasapäin muiden vaikuttajien nimiä, joihin kannattaisi ottaa yhteys.)
Saman zen-pohdintani aikana mieleeni juolahti keskustelu, jonka kävin pari viikkoa sitten siskoni kanssa lounaalla. Hän sanoi minulle jotenkin näin: ”Lilli (lempinimi lapsuudenkodissani), sun on vaan hyväksyttävä se, että sä olet rauhaton sielu”. Vaikka tuossa tilanteessa kommentti naurattikin mahtipontisuudessaan, oli sisko ihan varmasti osin oikeassa. Musta ei varmasti koskaan tule sellaista ihmistä, joka ei rimpuilisi – vähintään sisäisesti – jonnekin uusiin suuntiin. Ja vaikka kuinka rakastan ja ehkä jopa tarvitsenkin perusturvaa – perustuloa, perhettä ja omaa luottojengiäni – on yksi mun suurimmista ahdistuksen kohteistani jämähtäminen. Nimittäin jos mua ei innostaisi tai pelottaisi mikään. Jos uutiset eivät saisi tunteita pintaan tai jos en etsisi tulevaisuudesta enää uusia haasteita, voisin yhtä hyvin sanoa, etten ole enää minä. (Ja sellaisenkin tilanteen elämäni aikana kokeneena voin sanoa, että se jos mikä on tila, joka ei todellakaan ole minulle hyväksi.)
Lopuksi siitä, miltä se rauhattoman – vaikkakin mielellään omiin oloihinsa vetäytyvän – ihmisen zen-tila sitten tuntuu? Se on sitä, kun saa nukuttua. Kun ei tunnu jatkuvasti sille, että kropan sisällä jyskyttää höyryjuna. Sille, kun asiat ei unohdu päästä (muista esimerkiksi sen, onko syönyt aamupalan tai mikä on sen huonekalun nimi, jolla istutaan olohuoneessa). Sille, että pinna on pidempi ja sanat pehmeämpiä. Voi kun tämä olisi myös vuoden 2019 teema näin yksilötasolla täällä osoitteessa.
Kuvissa minä. Ja tuo mies, joka maadoittaa hyvin tätä sinkoilevaa sielua. Yllä höyhenenkevyttä, jotta jaloilla on mahdollisuus nousta himppusen maanpinnasta ilmaan. Kyseessä Joutsenen Aarni, unisex-takki.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Takit: Joutsen (kuvauslainassa)
Kommentit (1)
Hei!
Samaistuin monelta kohdin tekstiisi! Ihana huomata, että joku muukin kuvailee kumppanin rauhoittavaa vaikutusta sanalla maadoittua. Omalla puolisollani on tapana istua viereeni ja ottaa kädestä kiinni. Siloin koen ”maadoittuvani” paremmin olemaan läsnä hetkessä 🙂