Niin se vuosi 2018 vaan meni. Samalla tapaa nopeasti kuin niin monet vuodet lähiaikoina muutenkin. Tasan kaksi vuotta sitten me menimme A:n kanssa kihloihin, tasan vuosi sitten otettiin uutta vuotta vastaan lapsiperheystävien voimien täällä Tampereella. Molemmat tapahtuvat tuntuvat sille kuin ne olisivat olleet aivan äsken.
Mulle syksy on ollut aina se hetki, kun olen pistänyt elämää ikään kuin pakettiin ja kohdannut katseen tulevaan. Se on johtunut siitä, että oppilaana, opiskelijana ja sen jälkeen opettajana uusi lukuvuosi on ollut aina uuden alku. Nyt olen huomannut, että kun opetyöt ovat jääneet, on myös suhteeni aikaan muuttunut. Jo kolmatta kertaa tämä vuoden vaihtuminen on ollut merkityksellisempi kuin elokuu. On aika oppia menneestä ja ladata toiveet ja haaveet tulevaan.
Jos mä mietin vuotta 2018, on mulle jäänyt päällimmäiseksi seuraavat ajatukset ja hetket:
ASETTUMINEN. Olemme pian asuneet Tampereella kaksi vuotta. Ja vaikka Tampere edelleen yllättää ja on monella tavalla uusi kotikaupunki, on näistä huudeista – varsinkin kodin lähiympäristöstä – tullut tämän vuoden aikana ihan oikea koti. Uskoisin, että meille kaikille. Kun menee ulos, näkee ystäviä. Jää juttelemaan kaupan jonossa, törmää naapureihin leikkipuistossa ja roskia viedessä. Vanhempainillassa istuu tuttujen naamojen viereen ja tyttären joulujuhlasta tulee ystäväperhe lomanalkajaispitsalle. Suunnitellaan yhteisiä matkoja ja käydään yhteisillä brunsseilla. Jollakin käsittämättömällä tavalla asettuminen Tampereelle on käynyt hirveän luontevasti. Olenkin sanonut A:lle, että jos asuntojen neliöhinnat pysyvät sellaisina, että voimme asua täällä, haluaisin asua tässä kohdassa kaupunkia mummoksi asti.
HÄÄT. Me menimme naimisiin toukokuussa. Ja vaikka en oikeasti miettinyt häitä juuri ennen h-hetkeä, enkä ollut ladannut päivään oikeastaan mitään tarkkoja suunnitelmia, oli häät kyllä vuoden kohokohta. En ymmärrä, miten yhteen päivään saattoi mahtua niin paljon iloa, itkua, naurua, hymyä, ystäviä, yllätyksiä ja rakkautta. On ihan kliseistä sanoa, mutta silti en voi kun todeta, että hääpäivä oli yksi elämäni parhaista päivistä. Mulle tuli suorastaan ihan sellainen häähaikeus, kun mietin yhtenä päivänä, että nyt ne kemut on ohi. Ehkä täytyy järjestää vuosien päästä vaikka vihkivalojen uusiminen, jotta voi iloita ystävien kanssa vielä uudemman kerran. Vai menisikö joku rakkaista ystävistä pian naisimiin?
TYÖT. Tajusin ennen joulua, että on kulunut tasan 10 vuotta siitä, kun valmistuin maisteriksi. Ja kuinka paljon elämä on myös töiden puolesta sinä aikana muuttunut? Olin jo silloin koulussa opettajan, ja kun sain paperit, kuvittelin, että teen niitä töitä eläkeikään asti. Kun katselen paria viime vuotta – erityisesti tätä kulunutta vuotta 2018 – täytyy todeta, että miten mahtavaa, ettei tulevasta aina tiedä. Havahduin ihan yhtenä päivänä tajuamaan sen, että en ole enää kenenkään palkkakirjoilla, vaan olen todellakin oman leipäni ja onneni seppä. Miten minusta, joka ei koskaan haaveillut yrittäjyydestä, tuli kuitenkin tällaista sillisalaattiduunia painava nainen, joka ei ole vastuussa lopulta tekemisistään kenellekään muulle kuin itselleen? Yhtä aikaa tuo vapaus on parasta, mitä työrintamalla minulle on koskaan käynyt. Ja samalla se luo paineita: Tästä duunista kukaan ei maksa työterveyttä, sairauslomia tai palkkaa sijaisia. Nyt on pakko pysyä työkykyisenä ja -tehoisena.
ÄITIYS JA NAISEUS. Mä täytän pian 34 vuotta. En ole enää tyttö, en edes nuori äiti. Lapsi kasvaa kohisten. Kysyy vaikeita, mutta on koko ajan vaan arkisissa toimissaan helpompi. Jos minun olisin pitänyt 20-vuotiaana povata elämäni kulku, olisin ihan varmasti ajatellut, että olisin uutena vuotena 2019 vähintään kolmen lapsen äiti. Ydinperheellinen omakotitaloasuja lapsiperhelähiöstä. Mutta enpä ole. Ja vaikka elämä kerrostalon ylimmässä kerroksessa, yhden lapsen ja vasta aikuisena löydetyn aviomiehen kanssa onkin parempaa, kun osasin koskaan kuvitella, iskee aina välillä silti sellainen paine niistä odotuksista, jotka itselleni joskus annoin. Pitäisikö nyt elämän olla toisin? Voidaanko ajatella, että elämä on nyt kokonainen?
Samalla, kun elämä on kulkenut omaa rataansa, olen yrittänyt alkaa suhtautua itseeni arvostavammin. Paino siis sanalla yrittänyt. Se, missä olin koko nuoruuteeni se täydellisyyksiin pyrkivä ”kympin tyttö”, ei ole iän myötä kadonnut minnekään, vaan huomaan edelleen yrittäväni suoriutua kaikista elämän osa-alueista kympin naisena. Tässä iässä olen kuitenkin alkanut tajuta sen, ettei kaikesta voi – varsinkaan yksityiselämässä – mennä jatkuvasti ilman virheitä. On pakko alkaa hyväksyä myös omat heikkoutensa niin, että ne on osa minua.
ITSENSÄ VOITTAAMINEN. Edelliseen aiheeseen liittyen olen alkanut tietoisesti tehdä asioita, joita en osaa. Tie ei ole ollut mitään iloista positiivishenkistä kilvoittelua hymyssä suin, vaan välillä hampaat irvessä kiroilleen vetämistä eteenpäin. Mä olen ollut aina todella huono epäonnistumisessa, enkä ole oikein kestänyt sitä, jos olen ollut jossain todella huono. Ja jos olen tiennyt jo etukäteen olevani huono, en ole tehnyt sellaisia asioita lainkaan. Viime vuonna olen tietoisesti mennyt pois mukavuusalueeltani. Olen opetellut luistelemaan, vaikka edelleen jäällä olo vituttaa ja ahdistaa ajoittain. Silti olen halunnut tehdä sen. Olla välillä kaatuileva ja nolo. Saattaa kuulostaa hassulle, että joku luistelu on mulle niin iso juttu, mutta se on ollut.
Toisekseen olen opetellut ajamaan autoa uudelleen. Nyt kun hurautin meidän perheen joulunviettoon Rautavaaralle ja olin ratissa miltei 5 tuntia, oli olo kyllä aivan mahtava! Mä olen opetellut tekemään jotain, mitä olen vihannut ja pelännyt. Mihin kaikkialle voikaan elämässä mennä, kun uskallan hypätä tällä sisulla muihinkin haasteisiin.
Sellaisia oivalluksia ja hetkiä! Uuden vuoden lupaukset ja toiveet ja haaveet myöhemmin tällä viikolla. Mitä vuodesta 2018 jäi sulle käteen?
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (20)
Ihania asioita! Onnellista uutta vuotta Karoliina. <3
”Mutta enpä ole. Ja vaikka elämä kerrostalon ylimmässä kerroksessa, yhden lapsen ja vasta aikuisena löydetyn aviomiehen kanssa onkin parempaa, kun osasin koskaan kuvitella, iskee aina välillä silti sellainen paine niistä odotuksista, jotka itselleni joskus annoin. Pitäisikö nyt elämän olla toisin? Voidaanko ajatella, että elämä on nyt kokonainen?”
Tämä kohta antaa kyllä selityksen sille, miksi sinulla on niin hirveän kova tarve selitellä nykyistä asumismuotoanne ydinperhemuotoon. Eli puhutella uutta miestäsi lapsesi vanhemmaksi ja teitä perheeksi. Taisit käyttää teistä perhe-nimitystä
blogissa jo silloin, kun miehesi vielä asui Saksassa, ette olleet asuneet päivääkään yhdessä ja tyttäresi oli tavannut miehesi muutaman (?) kerran.
Olen kovasti ihmetellyt tätä tarvetta mutta tämä kyllä selittää sen / sitä. Inhimillinen tekijä löytyi siis näidenkin kummallisuuksien takaa 🙂
No mikäs muu se on kuin perhe??? En kyllä tajunnut tätä kommenttia yhtään…. hyväntahtoisesti näyttää jollakin tuo uusi vuosi kuitenkin alkaneen.
Kahteen edelliseen: Kiitos tulkinnoista ja näkemyksistänne. Ihanaa uutta vuotta 🙂
Vielä edelliseen lisäyksenä että tarkan yksityiskohtaisesti ja pitkän aikaa on joku jaksanut seurata kirjoittajan elämää ja sen tapahtumia ihan vain ilkeilläkseen. Ihmiset saavat siis tyydytystä eri asioista 🙂
Samaa olen ihmetellyt, miten joillain riittää aikaa ja energiaa ilkeillä blogikommenteissa? Koska sitähän tuo oli, vaikka vähän oli yritystä vääntää paskasta konvehtia. Itselleni vapaaehtoistyö on tuonut sisältöä ja positiivisuutta vapaa-aikaan, suosittelen sitä bloggaajista provosoituville vaihtoehdoksi kommenttiboxissa kettuilulle <3
Miten tylsää kommentointia. Ei mitään sisältöä, pelkkä kiitos kommentista on niin lattea. Kai sillä ollaan olevinaan niin aikuismaisia.
Eihän tuo toteamus perhetermin käyttämisestä ollut mitenkään tyly. Sehän oli juttu, jonka varmasti moni ajattelee olevan juuri noin.
Toki kiitos on tapa ohittaa ikävät kommentit ja olla muka ystävällinen.
Eikä tämä siis liity ainoastaan perheeseen liittyviin postauksiin, vaan kaikkiin, joissa saat eriäviä mielipiteitä. Ennen ohitit ne ja teit selittelypostauksen, nykyään kiität!
Tylsää hommaa.
Eikä tuollaisten asoiden mieleenjäämiseen tarvitse mitenkään kytätä toisten elämää. Tämä ylläolevalle.
Kiitos mielipiteestäsi. Mielellään luen kommentit ja opin niistä. Edelliseen minulla ei ole sen enempää kommentoitavaa. Kiva viikkoa!
Minusta se kommentti ei ollut mitään muuta kuin tyly. Käsittämätön tarve joillain ihmisillä määritellä ulkopuolelta, mitä perhe joillekin muille tarkoittaa. Itselleni ainakin riittää, että tiedän, miten oman perheeni näen.
Olen alkuperäinen kommentoija ja pointtini oli juuri tämä – jokaiselle pitäisi riittää se miten itse perheensä näkee. Ja perheekseen voi nimittää toki mitä tahansa ”sakkia”. Kuitenkin se, että pitää korostaa teksti toisensa jälkeen sitä, miten uusi mieheni on lapseni vanhempi ja miten olemme perhe, ei anna kuvaa siitä, että kirjoittajalle riittäisi se, miten itse perheensä näkee.
Ja muille kommentoijille – kyllä, jotkut lukijat ovat seuranneet tätä blogia ja blogeja ylipäätään pitkään. Erityisen tarkkana ei mielestäni tarvitse edes olla, että muistaa suurinpiirtein mitä bloggaaja on kirjoittanut aiemmin. Eikös kirjoitusten tarkoituksenakin ole aiheuttaa reaktioita ja jäädä mieleen? Ja jokainen toki valitsee itse, miten käyttää vapaa-aikaansa. Blogit ovat nykyajan viihdettä siinä missä esimerkiksi aikakausilehdet. Mielestäni esimerkiksi vapaaehtoistyön tekeminen ei sulje pois blogien lukemista tai päinvastoin. Molempia mahtuu kyllä elämään, mikäli niin haluaa. Itse en oikein ymmärrä sitä, miksi blogeja ei saisi kommentoida (myös kyseenalaistavaan sävyyn) tai miksi siihen kulunut aika pitäisi käyttää johonkin muuhun. Valintoja ovat 🙂
Ihania asioita ja oivalluksia! Omassa elämässä on ollut paljon samoja ajatuksia. Paljon inspiraatiota olen sun kirjoituksista vuonna 2018 saanut. Kiitos Karoliina.
Voi ihana kuulla <3 Tuo on parasta kuultavaa korvilleni. Kivaa alkanutta vuotta 🙂
Hei, voisitko tehdä postauksen yhden lapsen perheestä? Ollaan puhuttu ääneen puolison kanssa, että haaveissa olisi ehkä sittenkin vaik yksi lapsi. Lähipiiristä on tullu paljon kritiikkiä, mit
…kritiikkiä siitä, että se olisi lapselle jotenkin ”rangaistus, jollei saa sisarusta”. Voitko kertoa ajatuksiasi siitä, miksi olet tyytyväinen yhden lapsen äitinä? Miksi yhden lapsen kanssa on ihanaa?
Kiitos juttuideasta 🙂
Vuosi 2018 meni jotenkin nopeasti! Justiinsa vasta vietettiin kesälomaa perheen kanssa Budapestissa ja nyt jo vuosi vaihtui.
Hyvää uutta vuotta!
Kysyit joululahjapostauksessa elokuvasuosituksia. Vinkkaan nyt tähän sellaista kuin: Ailo – Pienen poron suuri seikkailu.
Sopii koko perheelle. Elokuva on Metsän tarina ja Järven tarina -elokuvien tuottajalta. Jos siis luontoseikkailu kiinnostaa, niin suosittelen!
Ja kohta onkin sitten jo uusi kesä! Iiks <3
Kiitos leffaideasta. Mukavaa uutta vuotta!
Hauskaa oli lukea tätä, koska jos minulta olisi parikymppisenä kysytty (tai vieläkin) en olisi ikinä halunnut omakotitaloon. Ja se on edelleen elämäni suurin virhe. Ja lapsia meille ei pitänyt tulla ikinä. Mutta onneksi yllättäen tulikin ja elämästä on tullut hyvää. <3 Ja ehdittiin vuosia asua siellä ulkomaillakin, minne piti jäädä. 🙂
Ja hei, minäkin kammoan luistelua, mutta kiitos lasten luistelin ekaa kertaa 16 vuoden tauon jälkeen jouluna. Sehän oli huippua!
Kivaa uutta vuotta!
Minä taas haaveilen ulkomaista <3 Ihanaa uutta vuotta teille!
Samoin teille, ihana <3