Tiäksää ny?” Miten ihmeessä aloin puhua tamperetta?
Mä muutin vuonna 2005 Helsinkiin. Moni sukulainen povasi (kauhulla), että alkaisin puhua sihisevää ässää ja hesaa, mutta toisin kävi. Ensin minun korvaani kaikki hesalaiset tyypit kuulostivat tosi leuhkoille ja ylimielisille puhetapansa vuoksi. Kiinnitin aluksi huomioita uusien kavereideni puhetyyliin, kunnes pitkän kesän jälkeen hesalaisuus puheessa ei enää ärsyttänytkään. Suhisevien ässien ja outojen sanojen takaa kun löytyi kuitenkin ne ihan tavalliset, sydämelliset ja aidot ihmiset. Leuhkuus oli ollut vaan oman mieleni luoma ennakkoasenne.
Vaikka hesapuhe ei enää hetken päästä ärsyttänytkään, ei se tarttunut minuun oikeastaan koskaan. Ja joo. Onhan se totta, että käytin (ja käytän edelleen) vaikkapa sanaa ”spora”, mutta se nyt johtuu yksinkertaisesti vain siitä, että Hankasalmella ei juurit sporat kulkeneet, joten sana tuli opeteltua ensikerran vasta Helsingissä.
Mä muutin Helsinkiin aikanaan mun parhaan ystävän kanssa. Me molemmat oltiin Hanksun likkoja, joten meillä oli aika samat lähtökohdat kielellisesti, kun raahattiin kassimme Kamppiin. (Kamppi oli silloin ”vain” kaupunginosa, jonne bussit tulivat. Ei synonyymi kauppakeskukselle).
Kun kuuntelimme pari vuotta sitten samaisen ystäväni kanssa toisillemme lähettämiämme ääniviestejä, tajusimme yllättävän asian. Se, missä mun puheesta kuului edelleen Keski-Suomen pitkään venytetyt sanat – esimerkiksi Jyväääääskylä ja Sokooos – oli kaverini puheesta kaikonnut tämä kokonaan. Hän oli alkanut puhua hesaa.
Mä en ollut tehnyt murteen säilyttämistä mitenkään tahallaan tai tietoisesti, mutta ei mua ole koskaan häirinnytkään se, että mun juuret kuuluva puheesta. Siksi onkin ollut himppusen yllättävää se, mitä Tampereella on tapahtunut.
Kun mä tapasin A:n, mua nauratti sen puhetyyli päivittäin. Tuntui, että jätkä on suoraan kuin jostain Kummelista, kun puhe henki niin Mansea. Kiusasin sitä sanasta sikku (eli siis ”sit ku” – ”sitten kun” ) ja siitä, että hänellä oli vatta. Ei vatsa, eikä maha.
Kun lapseni sitten alkoi aika pian muuton jälkeen viljellä sinne sun tänne Tampere-ilmauksia, ja puhui muun muassa tänäänkin karttakirja lukiessaan naapurimaastamme RuAtsista, oli sekin musta aika ymmärrettävää. Lapset omaksuvat asiat nopeammin ja hänellä nyt luonnostaankin on enemmän aitoja, syntyperäisi tamperelaisia lähiympäristössään.
Mutta. Sitten. Ihan yllättäen Tampere alkoi tarttua minunkin puheeseen. Olin saanut pieniä aavistuksia tartunnasta jo aikaisemmin tänä talvena, mutta viime viikolla se sitten iski tajuntaan, mitä todella oli tapahtunut. Odottelin huoneessaan jumittavaa lasta keittiöön kertomaan iltapalatoiveensa. Olin jo kerran kysynyt, otaako leipää ja muroja. Kun vastausta ei kuulunut, kuulin itseni huutavan ”Otaksää ny mitää?”.
Siis mitä? Missä oli tuttu ”Otatko sä nyt mitään”? Olin alkanut sääksettelemään (tuuksää, otaksaa, tiäksää), pidentänyt sä-persoonapronominin pitkäksi ja kaiken lisäksi tipauttanut nyt-sanan t:n pois. Hiljenin hetkeksi. Olin yhtä aikaa huvittunut ja ihmeissäni. Miten mulle oli käynyt näin? Olin alkanut kuulostaa aivan Umpulle!
Kun avauduin asiasta illalla A:lle, hän oli aivan, kun olisi jo tiennyt asian.”Joo. Oon mää sen huomannut. Sää sanot myös rrrrakastavasi oikein kunnon tamperelaisella ärrällä.” Ahaa.
Ei kai tässä muuta kun rrakastamaan rräpsä kädessä. Tai siis käessä. Koska ei ne mun juuretkaan minnekään katoa, vaikka lisäyksiä settiin ilmaantuukin.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Jaa oma kokemuksesi