kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 14.01.2019

Ystävänikirja: Hipu-sisko

Teksti
Karoliina Pentikäinen

Muistatteko, kun olen tasaisin väliajoin, vaikka en todellakaan kovin usein, julkaissut tänne blogiin Ystävänikirjaa? Sitä, jossa minä ja joku ystävistäni kerromme meistä ystävyksinä. Koska nyt on kulunut hävyttömän pitkä aika viime kerrasta, päätin, että nyt on aika elvyttää tätäkin postaussarjaa. Joten: Olkaa hyvät!

 

Miten tutustuitte?

H: Vaikka minun muistikuvani eivät sinne asti ylety, arvelisin että kohtasimme ensimmäisen kerran synnytyslaitoksella…
Varhaisimmat muistikuvat meistä liittyy siihen, kuinka sä nukuit yläsängyssä ja mä alasängyssä, ja pidettiin turvaksi meidän kerrosten välillä äitin kylpytakin nauhaa.

K: Näin ekan kerran Hipun, kun hän oli muutaman tunnin ikäinen. Heräsin eräänä aamuna äitin ja isin sängystä ja ihmettelin, miksi mummo istui sängynlaidalla. Se katseli ikkunasta ulos ja hyräili jotain (kuten usein). Mä muistan aivan tarkasti, että se kääntyi muhun päin ja sanoi: “Sulle on syntynyt sisko”. Olin ihan että ”mitä kummaa”. Naurattaa edelleen, että tieto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka varmasti mulle oli asiasta puhuttu ja äidin maha oli kasvanut. Pian isi tuli kotiin sairaalasta, nukkumaan hetkeksi. Mummo käski, etten saisi herättää isiä. Mummo siis asui meidän kanssa samassa talossa, paritalossa. Noh. Tätä en itse muista, mutta isi on kertonut, etten todella antanut hänen nukkua, vaan halusin heti sairaalaan.

Matkalla sairaalaan ostettiin potkupuku. Hipu oli pieni ja pidin sitä ylpeänä sylissäni. Olin 3 vuotta ja 3 kuukautta vanha.

 

Mikä oli ensivaikutelmasi toisesta?

H: Muistan lapsuudesta sen, että sä olit jo silloin mun mielestä päämäärätietoinen ja tiesit aina mitä ja miten asiat halusit. Mä olin enempi sellainen, jolle ei ollut asiat ihan niin justiinsa. Sen takia en aina edes jaksanut kun olkia kohauttaa, vaikka tajusin, että koitit isompana joskus simputtaa mua.

K: Tarina kertoo, että olin kysynyt äitiltä: ”Miksi meidän vauvassa on hintalappu?”. Hipulla oli ranteessa sairaalan nimikyltti. Sairaalakeissiä lukuun ottamatta en muista aivan Hipun vauva-aikaa. Sen kuitenkin tiedän ja muistan, etten ole koskaan ollut mustasukkainen sisaruksistani.  

Ekat muistot meistä yhdessä on alle kouluikäisinä. Kun remuttiin ulkona ja isi veti meitä pulkassa. Tai sekin on tosi elävä muisto, että Hipu aina ”luki” – ei siis osannut oikeasti vielä lukea – meidän kerrossängyn alasängyssä Aku Ankkoja höpisten ääneen. Siten se veti kiltisti peiton päälle ja nukkui samassa asennossa aamuun asti. Hipu oli iloinen ja tosi helppoa lapsi. En muista, että oltaisiin koskaan riidelty tai että Hipu olisi kiukutellut.

 

Milloin huomasit kaveruuden muuttuneen ystävyydeksi?

H: Kirjaimellisestihan me ollaan kasvettu yhteen, mutta en oikein muista milloin tajusin sen, että meillä (ja toki pienimmällä siskolla) on todella erityislaatuisen tiivis sisarussuhde. Ehkä sen alkoi tajuta vasta joskus lukiossa, kun enemmän alkoi ystävien kanssa analyyttisemmin juttelemaan perhesuhteista.

K: Me ollaan aina oltu ystäviä. Siskot on mun parhaat ystävät aina, eikä sellaista asiaa edes mitenkään kyseenalaista. Vaikka toki ne välillä ärsyttääkin.

Ehkä aikuisena vasta ymmärsi, miten meidän sisarussuhde (mukaan lukien kolmas sisko) onkin hyvin erityinen. Tai siis silloin ymmärsi, ettei kaikki ole sisarustensa kanssa yhtä läheisiä. Me kerrotaan toisillemme kaikki, joka välillä ärsyttää meidän miehiä. Tyyliin jos kotona käydään joku keskustelu ja sovittaan, että asia pidetään vielä yksityisenä, on usein meidän kysymys: ”Mutta kai mä sentään siskoille voin sanoa?”

Me esim. halataan ja myös pussataan poskelle varmaan aina, kun nähdään. Juuri mietin viime viikolla, kun olin käymässä Hipun töissä ja lähtiessä pussasin sitä poskelle, että joku ehkä luuli, että me ollaan pariskunta.

 

Kun sovitte tapaamisen, kumpi on myöhässä ja kumpi ajoissa?

H: Meidät on kyllä molemmat kasvatettu siihen, että ollaan aina ajoissa: mä ainakin olen! Eli jos pitäisi jompi kumpi valita myöhästymään, sanoisin, että sinä (ehkä siksikin, että sulla on esim. lapsi ja sitä kautta enemmän liikkuvia ja sinusta riippumattomia osasia). Tosin, jos oot vähänkin myöhässä, ilmoitat aina hyvissä ajoin. Ja vaikka oltaisiin vaikka sovittu, että tulet “joskus viiden-kuuden välissä” käymään, saatat laittaa viestiä, että “anteeks mut mulla menee varmaan johki vartin yli viiteen”.

K: Meidät on kasvatettu siihen, että myöhässä ei olla. Siis sellaista vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole!

Mutta jos jompikumpi on pakko valita, varmaan myöhässä olen sitten minä.

 

Mikä teitä yhdistää? Missä olette samanlaisia?

H: Meitä yhdistää toki koko tämä hullu suku ja isosiskous pienimmälle siskolle.
Me molemmat ollaan itsevarmoja, erittäin herkkiä innostumaan ja ideoimaan täysillä, ja ollaan innostuessamme erittäin kovaäänisiä. Me ei siedetä heikompien huonoa kohtelua, oli kyseessä joku vähemmistöryhmä, alakynteen joutuva ystävä tai vaikka satunnainen kadunkulkija, vaan ollaan aina valmiina puolustamaan heitä. Tästä tulee mieleen esimerkiksi kerta, kun isolla tyttöporukalla oltiin pubissa, ja yllättäen vieras mies hyppäsi kysymättä kiinni kovakouraisesti suutelemaan yhtä porukan tyttöä. Ilman eri sopimusta molemmat meistä ponkaisi ylös, läimäisi kädet pöytään ja huusi kovaan äänen “mitä helvettiä?”, ja päällekäyjä olikin jo juoksemassa ulko-ovesta ulos ennen kuin osa ehti edes tajuta, mitä oli tapahtunut.
Niin ja, molemmat rakastetaan rutikuivaa skumppaa!

K: Jassoo. Ulkopuoliset sanovat usein, että me (kaikki kolme) ollaan niin samanlaisia. Oikeasti Hipu ja minä esimerkiksi ollaan todella erilaisia, mutta meitä yhdistävä tekijä on meidän sisaruusside. Joka siis varmasti näkyy satojen kilsojen päähän. Me ollaan sellainen saumaton tiimi, jota ei voi hajottaa. Pidetään aina aivan viimeiseen asti toistemme puolta.

Me tykätään samoista hömppämäisistä tyttöjen jutuista, kuten kynsien lakkailuista ja kasvohoidoista. Tehdään niitä usein yhdessä! Sitten meillä on sellainen ihan oma huumori, jonne muut ei varmasti pääse sisälle, koska moni sisäpiiriläppä juonta juurensa kymmenien vuosien takaa. Tyyliin me siskojen kanssa kuiskaillaan aina ”psst, sä oot kiva”, ja aina se naurattaa. En edes suoraan sanottuna muista, mistä se tuli, mutta se on sellainen oma juttu.

Meitä yhdistää Hipun kanssa fiksaatio sanakikkailuun, nerokkaisiin (öh) meemeihin ja ylipäätään asioista jauhamiseen.

Me jaetaan aika samanlainen arvomaailma ja kiinnostuksenkohteet. Ollaan samassa ”kuplassa”, jos puhutaan tyylistä, politiikasta, yhteiskunnassa kiinnostavista aiheista tai vaikka musiikista. Nykyään, kun mäkin asun Tampereella ja meidän työt hipaisee edes vähän toisiaan, me myös tunnetaan paljon samaa jengiä niin töiden kuin vapaa-ajankin puolesta.

 

Missä olette erilaisia?

H: Sä olet kuitenkin enemmän spontaani, tunteen vietävissä, kun mä osaan ottaa hieman rauhallisemmin ja pohtia asiaa järjellä ja analyyttisesti tunteen ohessa. Samoin, sä haluat muutoksien ja päätösten tapahtuvan välittömästi, kun mä taas haluan yleensä puntaroida hetken aikaa asioiden hyviä ja huonoja puolia, kerätä faktat, ja vasta sitten tehdä päätökseni.
Sä oot rohkeampi siinä, että et niin pelkää erilaisia ristiriitoja esimerkiksi vaikka työssä ja ihmissuhteissa. Mä mieluumin annan asioiden olla tai toimin rauhanneuvottelijana vaikka kahden ihmisen välillä, kunhan konflikteilta vältyttäisiin. Lisäksi sä oot todella kilpailuhenkinen, ja mä en taas ole yhtään!

K: Hipu on eniten sosial butterfly, ketä mä tiedän. Se minglaa kenen kanssa vaan. Osaa olla kiinnostunut kaikista, ei kiusaannu mistään ja osaa keskustella aivan mistä aiheesta vaan, aivan kenen kanssa vaan. Se on tyyppi, jonka voi toisin sanoen heittää minne tahansa ja kohta sillä on siellä kymmeniä ystäviä.

Mä en niinkään nauti sosiaalisista tilanteista, vaikka “osaankin käyttäytyä” niissä, jos on pakko. Mä tarvitsen paljon enemmän hiljaisuutta ja omia oloja. Mulla akkujen latautuminen ei tapahtuu (lukuun ottamatta ydinperhettä ja muutamaa lähintä ystävää) ihmisten parissa. Hipu puolestaan saa voimaa kemuista ja häppeningeistä.

Hipu osaa muotoilla aina sanansa oikein ja olla järkevä. Se voi vaikka odottaa kaksi kuukautta oikeaa hetkeä, jolloin sanoo sitten hyvin muotoillut asiansa kauniisti. Mä puolestani sanon samoin tein asiani ilman mitään filttereitä.

Hipu ei ole yhtä provosoiva (ja provosoituva) kun minä. Se on luontainen johtaja, joka on karismaattinen ja jää mieleen, mutta se ei tee itseään tiettäväksi kärkkäällä tavalla. Se jää mieleen, koska se on niin hyvä tyyppi. Itse en usko, että musta saa mitenkään erityisen ”hyvän tyypin mielikuvaa”. En usko olevani mulkkukaan, mutta mä en jaksa samalla tavalla ottaa sellaista positiivista, kaikkia piristävää, moodia.

Hipu on emäntä, joka tekee miehelleen aamupalat ja laittaa seitsemää sorttia, kun tulee vieraita. Mä en koe olevani sellainen, vaan oikaisen usein vaikka tarjottavissa, kun tulee vieraita.

Meidän luonne-eroja kuvaa hyvin se, että mä harrastin lapsena todella monessa lajissa kilpaurheilua. Sitten vanhemmat ajattelivat, että kokeekohan Hipu huonommuutta, jos sitä ei viedä kisoihin. Noh. Hipu vietiin maastojuoksukisoihin, mutta sitä ei vaan kuulunut maaliin. Kaikki alkoi huolestua. Lopulta Hipu löydettiin metsästä poimimasta kukkia. Meikä oli vetänyt hampaat irvessä, täysillä, maaliin jo ajat sitten.

Niin ja kuten näette: Ei me juuri toisiltamme näytetäkään. Kai.

 

Pahin riitanne? Ja miten se selvitettiin?

H: Pahin riita taitaa olla se kun joskus männävuonna sanoin sulle suorat sanat jostakin sun ylireagoinnista (joka sekin vaati minulta aika paljon, kun yleensä olen enempikin tukija ja myötäilijä), ja loukkaannuit siitä. Ei se sun mykkäkoulu mua kohtaan tainnut kuitenkaan montaa tuntia kestää, kun jo lepyit saatuasi haudutella hetkosen sanomisiani.

K: Porukka aina puhuu riidoistaan sisarustensa kanssa, mutta mun on pakko sanoa, etten muista yhtään kertaa meidän lapsuudessa, että olisi riidelty. Ehkä maalla oli pakko olla väleissä, kun siskot oli monen kilometrin säteellä ainoat kaverit.

Meillä oli Hipun kanssa riita muistaakseni aika pian sen jälkeen, kun muutin Tampereelle. Muistan, että laitoin sille jonkun viestin ”no ehkä parempi, ettet osallistu mun polttareihin ollenkaan” tai muuta sellaista. (Tosi kypsää, I know). Oli aivan kauheaa olla riidoissa siskon kanssa. Sitä kesti ehkä puolikas päivä. Sitten sovittiin. Ja myöhemmin sille on naurettu monta kertaa.

 

Mikä ystävässäsi ärsyttää?

H: Eikös sisaruudesta sanota, että toinen on maailman rakkain paskapää? Eli vaikka joskus ärsyttäisikin hetkellisesti jokin piirre, ei se kovin kauaa paina. Ja ärsytyksen aiheista voi vaan hyvässä hengessä roastata toista.

K: Hmm. Hipu on persoona, jossa ei kyllä rehellisesti ärsytä oikein mikään. Ehkä en aina jaksa kuunnella sen 10 minuutin mittaisia ääniviestejä koskien Halloween-koristeita, koska näitä viestejä saatta syksyllä tulla joka päivä, kahden kuukauden ajan. Mutta ei sekään varsinaisesti ärsytä. Se on Hipu!

Joskus mua sapettaa, kun Hipu on semisti besserwisser. Kertoilee jotain itsestäänselvyyksiä aivan, kun olisin 5-vuotias. Tyyliin: ”Lilli. Noista perunoista kannattaa kaattaa vesi pois kun ne on kypsät.”

 

Miksi ihailet ystävääsi?

H: Pelottomuutta. Tämä pätee niin ihmissuhteissa kuin työssäkin, ja siinä, että ei pelkää sanoa omaa ajatustaan ääneen silläkään uhalla, että se ei kaikkea miellyttäisi. Tai vaikka se ei miellyttäisi edes useampia.
Ihailen myös sitä, kuinka jaksat olla täysillä boss lady ja äiti. Vaikka muakin usein kutsutaan Duracell-pupuksi, en mä koskaan varmasti jaksaisi kaiken muun ohella olla niin kunnianhimoinen työni suhteen, saatika äitinä.
Ihailen myös sitä, että osaat juoda viskiä.

K: Oi jukra. Vaikka mitä. Hipu on ihminen, joka voi pitää 245 lankaa yhtä aikaa käsissään. Ja selviytyä kaikesta mallikelpoisesti. Hipulle ei koskaan ole ongelmia, on vaan ratkaisuja. Jos Hipu alkaisi parkua lattialla ja menisi epätoivoiseksi, mun maailma romahtaisi. Silloin tietäisi, että maailmanloppu on lähellä.

Hipu myös osaa tehdä tyylin kaiken, mihin se ryhtyy. Se remontoi, ompelee, kokkaa, askartelee, organisoi, ideoi. Tekee kaikkea! Kun MoWille haettiin Command Center Specialistia ja mä kuulin paikan kriteerit, soitin Hipulle, että nyt oli työ, johon sen oli pakko hakea. Koska työ vaan kuulosti niin hipumaiselle! Ei ollut siis ylläri, että aika monen haastiksen ja psykologisen testin jälkeen hän myös paikan sai.

Ihailen Hipun sovittelevaa tapaa toimia. Ilman, että hän on yhtään alistuva tai jää jalkoihin.

 

Lempinimi

H: Karo, Lilli, Killi

K: Hipu, Hippu, Hipsu, Nippu, Hamppi Täti

 

Kuvaile ystävääsi kolmella sanalla.

H: Peloton, innostuva, rakas!

K: Energiaa tuova. Luontaisesti pro (mihin ikinä ryhtyykin). Turva.

 

Miten ja kuinka usein pidätte yhteyttä?

H: Melkein joka päivä.

K: Pidetään yhteyttä joka päivä vähintään Whats Appilla Siskot-ryhmässä. Hipulla on tapana höpistä meidän ryhmään aamuviesti samalla, kun menee töihin. Sen nimeksi on lanseerattu ”Hipsun aamuhöpinät”. Me nähdään nykyisin melkein viikoittain, koska asutaan samassa kaupungissa (vihdoin!!). Käydään työpäivän keskellä lounaalla tai kyläillään.

 

Mitä ystävä tekee? Mikä arkisesta toiminnosta tulee kaveri mieleen?

H: Tää kuulostaa hullulle, mutta mulle tulee aina hampaita, tai paremminkin kieltä, pestessä aina mieleen sinä! Me molemmat tehdään se niin kovalla voimalla ja antaumuksella, että päädytään aina kakomaan ja yskimään.
Karo raapustaa paperikalenteriin, laittaa sen läppärinsä päälle nipuksi, siirtää nipun Herschel-reppuun ja soittaa kysyäkseen että tehtäiskö jotakin yhdessä.

K: Hipun tekemistä leimaa ainainen liikkeessä olo. Siis sellainen puuhastelu: Hipu järjestää juhlia, buukkaa bileitä, sopii tapaamisia, koristelee kutsukortteja, askartelee Halloween-asun maskia tai koristelee muffineja.

Hipu tulee mulle mieleen silloin, kun joku alkaa ”hipsuttaa” varpaita, eli liikuttelemaan jalkaterää edestakaisin. Hipu tekee nimittäin aina niin, kun sitä alkaa väsyttää.

Mulle tulee Hipu mieleen Halloween-jutuista, naamiaisista ja siitä, kun joku kertoo telkkarin ruokaohjelmassa laittavansa jonkin ruuan KYLKEEN jotain ruokaa. Hipu kokkailee asioita aina jonkin kylkeen.

Niin ja Hipu tulee ekana myös mieleen, jos on lapsenhoidollinen hätätilanne. Sanomattakin selvä, että F rakastaa, kun Hipu-täti tulee hoitamaan.

 

Paras yhteinen muistonne.

H: Sellaista historiaa kaikkine lapsuusmuistoineen on kyllä hankala alkaa ruotimaan. Yks eniten naurua edelleen aiheuttava muisto on Freedom-festariviikonloppu kesällä 2016.

K: Hmm. Niitä on tietysti paljon, mutta lähinnä jokainen niistä on jokin sellainen tosi arkinen. Esimerkiksi joku hetki, jossa on räkätetty vatsalihakset kipeiksi. Mulle toisaalta ihania muistoja on ollut sellaiset, kun Hipu on ollut mun tukena vaikeissa hetkissä. Kun on saanut tulla sen sohvalle nukkumaan ja ”hoitoon”.

Täytyy sanoa, että kesän 2016 Freedom-festit olivat niin monella tapaa eeppinen reissu, että sitä voisi pitää meidän elämän yhtenä hulvattomimmista viikonlopuista yhdessä. Silloin sattui ja tapahtui niin koomisia asioita, että ne naurattaa edelleen.

 

-Karoliina-

 

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X