kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 20.01.2019

Kuinka introverttius haittaa vanhemmuutta ja (työ)elämää?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
8 kommenttia

Mä kirjoitin heinäkuussa siitä, kuinka olen tajunnut olevani sosiaalinen introvertti. Ihminen, joka nauttii niistä hetkistä, kun on ihmisten kanssa. Mutta jonka on vaikea saada itseään liikkeelle tutuista ympyröistä ja joka ei saa ladattua akkuja ihmispaljoudesta. Tarvitsen tosi paljon rutiineja, pieniä ympyröitä, kotia ja koti-ihmisiä, jotta voisin hyvin.

Kun kirjoitin tuon postauksen kesällä tänne blogiin julki, oli analyysini omasta luonteestani vasta alkutekijöissä. Tuo teksti oli kuitenkin merkittävä siksi, että sain inboxiin – tutuilta ja tuntemattomilta – monia samankaltaisia kokemuksia siitä, kuinka ulkoisesti sosiaalinen ihminen olikin sisäisesi aika sisäänpäin kääntynyt.  Merkittävä siksi, että aloin ymmärtää omaa itseäni, ajoittaisia ”ahdistuksiani” ja käyttäytymistäni paljon paremmin kuin ennen.

Tässä kuluneen syksyn ja talven aikana olen myös tutustunut muutamiin teksteihin, jotka ovat käsitelleet tällaista introverttiuden laatua. Ja samalla olen löytänyt vastauksia moniin asioihin. On ollut paljon helpompi hyväksyä itsessään ehkä vähän negatiivisiakin piirteitä kun niille on löytynyt jokin nimittäjä. Olen tajunnut myös sen, ettei introvertti ihminen ole automaattisesti ujo, hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö. Joskus sisäinen introvertti voi vaikutta ulospäin hyvinin sosiaaliselle. Pääpointti onkin siinä, kuinka kokee sosiaaliset tilanteet ja kuinka ne kuormittavat ihmistä. 

Mä mietin tällä viikolla, millaisissa tilanteissa mun ”rauhan kaipuu”, eli jonkinlainen introverttius näkyy. Ja tulin tulokseen, että valitettavasti se tekee joskus työnteon ja vanhemmuudenkin haastavaksi. Listasin alle tilanteita, miten ne koen, ja mitkä ajattelen johtuvan juurikin siitä, että kaipaan paikallaanoloa, pienissä piireissä.

 

HARRASTUSILLAT.

Mä harrastin lapsena paljonkin erilaisia lajeja ja aidosti pidin niistä kaikista. Mutta sen muistan, kuinka ylitsepääsemättömän vaikealle musta tuntui aina lähteä harrastuksiin sen jälkeen, kun olin päässyt kotiin koulusta. Kyse ei ollut siis itse harrastuksen mielekkyydestä/epämielekkyydestä, vaan siitä, että piti poistua kotoa jo kerran sinne tultuaan. Mä tanssin 4-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, mutta lopetin sen teini-iässä, kun en nimenomaa jaksanut matkata Hankasalmen ja Jyväskylän väliä.

Huomaan myös näin äitinä, että minulle on edelleen todella vaikeita harrastusillat. Siis F:n harrasteillat. Ei omat, herranjestas. En ole aikuisena harrastanut mitään, missä olisi tietty aika jolloin harrastus olisi suoritettava! Minua oikeasti stressaa aika paljon se, että kotiin tultua emme voikaan jäädä vain kotiin, vaan pitää lähteä laukkaamaan paikasta toiseen ja ruuanlaitto- ja syönti on jotenkin ajoitettava eri tavalla kuin yleensä. F:ää ei tarvitse vielä kuin kaksi kertaa viikossa harrastukseen – ja A hoitaa niistä suurimman osan – mutta silti mä koen harrastuksettomat illat niin paljon henkisesti helpompina kuin ne, joille on sovittu meno.

Hassuksi tämän tilanteen tekee sen, että mua stressaa etukäteisesti kalenteriin laitetut ”pakolliset”, menot, mutta todella harvoin extempore-menot. Mä siis kerään painolastia lapsen treeneistä, mutta en siitä, jos yhtäkkiä saadaan päähän mennä luistelemaan, pyöräilemään tai kylään ystäville. Silloin tuntuu, että aktiviteetti on enemmän oma valinta, eikä sitä tarvitse etukäteen suunnitella, joten sinne menokin on helpompaa. 

 

TAPAAMISET.

Mun työ vaatii verkostoitumista, palavereita, esiintymisiä, kuvausjärjestelyjä ja erilaisa haastatteluja. Ja kaikki ne ovat kivoja, kun pääsen paikalle. Mutta ennen niitä – yllätys – mua taas ahdistaa. Vaikka nykyisen työn erilaiset työpäivät ja vapaa liikkuvuus ovatkin työn plussapuoli, ovat ne minunlaiselleni luonteelle myös kirous. Mä ikään kuin rämmin ne läpi ja kerään apinaa selkään ja toivon, että voi kun koittaisi taas se päivä, että saisin vaan nyhvertää itse tietokoneeni kanssa ilman yhtään sosiaalista kontaktia. Mulle H23:sta on tullut jo osa mun kotireviiriä, joten sinne meno ei tunnu ”menolle”. Huomaan kuitenkin, että jos mulla on tosi liikkuva viikko ja paljon tapaamisia, jätän mielellään menemättä jopa H23:n toimistoon ja jään ihan yksin kotiin. 

Totuus on myös se, että tässä työssä ei ole viikkoakaan, että eteen ei tulisi uutta sosiaalista tilannetta tai uusien ihmisten tapaamista. Ja vielä pieni pulma: Olen innostuvaa sorttia! Mun on vaikea sanoa ”ei” kivalle väitöskirjahaastikselle, aamupalatapaamiselle tai neuvottelulle, koska olen perhanan utelias ihminen ja tavallaan haluan kokea aina uutta. Siitäkin huolimatta, että sunnuntaisin uuden viikon kalenterisivua selatessa kiroan, minne olen taas pääni työntänyt.Ristiriitaista, tiedetään!

 

HILJAISUUS.

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten todellakaan ole se porukan hiljaisin. Siitä huolimatta (vai ehkä juuri siksi?) mä tarvitsen kauheasti hiljaista aikaa yksin tai miehen kanssa. Sellaista, kun saa iltaisin syödä voileipää sohvannurkassa, katsoa töllöä ja puhua rauhassa vain sen yhden tärkeimmän aikuisen kanssa. Äitinä – vaikka kuinka onkin vain yksi lapsi ja hänkin vielä isoa sorttia – tällainen ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Lapsella on pissihätä, mahakipeä, uni ei tule ja sitä rataa. Ja näissä tilanteissa mä huomaan, että mun sisäinen viulunkieli kiristyy kiristymistään. Tilannetta on toki onneksi auttanut monta kertaa se, että mä tunnistan, että tällainen illan äksöni on ihan luonnollista ja lapset(kaan) ei nukahda nappia painamalla. Olen silloin ihan tietoisesti vaan ajatellut, että hermon kiristyminen johtuu minun tarpeestani rauhaan, eikä esimerkiksi siitä, että illassa olisi jotain erityisen vaikeaa. Mutta kuten sanottu, äitinä oleminen hiljaisuuden ja rauhan kaipuun kanssa ei ole aina ihan helppoa.

Sellaisia havaintoja! Te, jotka tunnistatte itsessänne samoja piirteitä, kertokaa kokemuksianne. Olisi tosi tarpeellista lukea niitä ja heijastella omia oloja muiden tuntemuksiin. Ehkä uusia oivalluksia tulisi taas puolin ja toisin! 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Kommentit (8)

Ehkä me olemme niitä ihmisiä, jotka tiedostavat omat rajansa ja jaksamisensa.

Hyvinpä tutulta kuulostaa. Inhoan täyttä kalenteria, enkä voi suunnitella joka viikonlopuksi menoja, vaan mulla on pakko olla täysin menovapaita päiviä ja mieluiten jopa viikonloppuja tiedossa. Se ei tarkoita, etten tekisi mitään, mutta lukkoonlyödyt asiat vaan alkavat stressata. Mulla on kaksi alakouluikäistä lasta, ja nyt elämä jo helpottaa huimasti, kun heidät voi välillä ”hätistää” lukemaan, ulos, kavereiden luokse tai antaa ruutuaikaa. Olin ihan vässähtänyt, kun lapset oli siinä iässä, jossa en saanut hetken rauhaa koko päivänä ja päivät oli täynnä metelisaastetta. Olen joutunut opettelemaan tapoja, joilla löytää arjen keskellä hiljaisia hetkiä itseni lataamiseen. Yksi on iltapala, jolla kaikki saavat poikkeuksellisesti lukea kirjaa tai lehteä. Väitän, että me kaikki nautimme näistä iltapaloista. Joskus jo lyhyt hetki rauhallisessa tunnelmassa laukaisee pahimman ahdistukseni. Tein introverttiys-testin jo vuosia sitten ja muistaakseni oli 70-prosenttisesti introvertti. Luonteeltani olen muuten sosiaalinen ja puhelias, en ujo. Introverttihän tarvitsee vain enemmän aikaa itsekseen latautuakseen, mutta voi silti nauttia hyvinkin paljon sosiaalisista tilanteista.

Täällä toinen samanlainen, ymmärrän täysin mitä tarkoitat! Oma työni on on pääosin ihmisten kanssa puhumista ja esillä oloa, se ei tuota mitään ongelmaa. Mutta juhlat joissa pitää tutustua uusiin ihmisiin ja minglata – ahdistaa etukäteen ihan älyttömästi ja paljon mieluummin jäisin kotiin. En jaksaisi pelkkää small talkia, keskustelen mieluummin syvällisemmin ja pidempään.

Tarvitsen myös paljon omaa aikaa ja rauhaa. Välillä ei vaan jaksa puhua, edes miehelle eikä lapsille. Kun menen salille, niin napit korviin, ettei vaan tarvi seurustella kenenkään kanssa. Silti en ole mikään yksin luonnossa kulkija.

Aina kun on ollut hetken aikaa kalenteri täynnä suunniteltuja menoja ja niistä on selvinnyt, on sellainen huh huh, vihdoin ne on ohi -fiilis!

Hassua, että mainitset tuon small talkin. Mä ajattelen nimittäin usein, että olen varmasti tosi huonokäytöksinen, kun en jaksaisi jauhaa niin sanotusti turhanpäiväistä. Jotenkin sellainen kuluttaa kauheasti, enkä nää sillä juuri mitään virkaa! 

Niin samaa mieltä! 

Tämä ja edellinen juttusi olivat minulle tärkeitä, koska olen samalla tavalla alkanut hahmottaa itseäni sosiaaliseksi introvertiksi. Olen opettaja ja koen työni olevan sosiaalisesti niin hektistä, että yleensä työpäivän jälkeen haluan vain mennä suoraan kotiin ja sieltä lähteminen tuntuu tosi vaikealta. En voisi kuvitellakaan bookkaavani itselleni jotain kansalaisopiston kurssia (vaikka siellä olisi monta ihanaa kurssia menossa), kun lukittu meno ahdistaisi liikaa. Minulle alkaa kehkeytyä jokin vastareaktio lukittuja suunnitelmia kohtaan. Sama jos olen sopinut kaverin kanssa lounastreffit, lähempänä saattaa alkaa harmittaa, että menin sopimaan. Minulla on kortti salille ja se toimii kun voin lähteä sinne extempore silloin kun huvittaa. Ihmisjoukoissa liikkuminen (vaikka edes parin tunnin shoppailureissu kaupungilla) imee voimia.

Kukaan tutuistani ei uskoisi, että mieluiten nyhväisin kotona, koska ihmisille olen avoin ja sosiaalinen. Ja se ei ole mikään esitys vaan aidosti niissä tilanteissa olen sellainen. Ihmettelin, miksi olin aivan puhki kaveriporukan mökkiviikonlopun jälkeen. En vain kestä noin pitkää aikaa ihmisten kanssa ellei ne ole niitä mun kaikista lähimpiä ihmisiä, joihin lukeutuu vain mieheni, veljeni ja yksi ystävä (plus lapseni).

Olen alkanut hahmottaa omia rajojani ja hyväksyä kotihiiripiirteeni ja sen että välitunnilla en jaksa mennä istumaan kahviporukoihin vaan värkkään omia hommiani koneella. Olen alkanut karsia menojani itseäni kuunnellen ja noin 70% vanhoista sosiaalisista menoistani jäi pois. Tajusin, että enhän mä halua lähteä sukulaisen, jota en kunnolla edes tunne, babyshowereille ja jos menisin, tekisin sen täysin miellyttämissyistä. Oon saanut voimia kuunnella itseä eikä taipua tekemään juttuja agendana miellyttäminen ja sosiaalisesti hyväksytyksi tuleminen. Oman itseni kuuntelu on parasta mitä minulle on tapahtunut.

Oi että! Kuulostaa NIIN tutulle. Mulle tulee hirvein usein morkkis etukäteen, jos olen sopinut jotain ekstraa. Lähtö kun on niin vaikeaa. Ja vika ei missään nimessä oli siinä henkilössä/tilanteessa, minne olen menossa. 

Tuo velvollisuudesta tapaaminen, ettei vain pahoita kenenkään mieltä, on myös hyvin tyypillistä minulle. Hassua, miten elämää ohjaa tietyt käyttäytymismallit, vaikkei ne sopisi laisinkaan omaan luonteeseen. 

Mä en kyllä voi rehellisesti – ainakaan aina – tunnustaa kuuluvani tuohon kategoriaan ;D

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X