kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 14.02.2019

Ystävistä ja pariterapiasta.

Teksti
Karoliina Pentikäinen

Mä olin viime viikolla kuvauksissa Helsingissä. Mun puhelin soi kun olin juuri saanut itseni junamyöhästelyjen jälkeen studioon. Ystävä soitti. Vaikka hommat oli kesken ja meikki odotti, päätin vastata. Ystävä ei soittaisi ilman hyvää syytä. Eikä soittanutkaan. Häntä jännitti edessä oleva työhaastattelu. Annoin tsemppipotkun puhelinjoja pitkin. Hän meni työhaastikseen, minä kuvauksiin. Molemmille tärkeitä hetkiä tulevaisuuden kannalta.

Vajaan kahden tunnin päästä puhelin soi uudelleen. Minä olin vielä studiossa, joten oli pakko laittaa puhelin äänettömälle. Heti kun sain kiskottua kuvausvaatteet pois yltä, soitin takaisin jo pukkarista. ”Miten meni?” oli molempien ensimmäinen kysymys toinen toisillemme.

Puhelun jälkeen laitettiin vielä pari viestiä. Ystävä kirjoitti keskustelun lopuksi:

”Kiitos <3 Ihana kun on ystävä, jolle voi soittaa paniikissa.”

Itse ajattelin, että ihanaa, että on ystävä, joka soittaa. Se ei ole itsestään selvää. Nimittäin yhtä hienoa, että itsellä on luottoihminen, on myös se, että saa olla jonkun luottoihminen. Se, joka paniikin tai vitutuksen hetkellä ajattelee, että soittaa minulle. Just mulle!

Mä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin siitä, miten kummissani olen, miten monta luottoystävää olen saanut elämääni. Kun F aina kysyy, kuka mun paras ystävä on, en oikeasti osaisi nimetä yhtä ainoaa ihmistä, kuka olisi paras. Tämä ei tietenkään mene 8-vuotiaan, alakoulun bestismaailmassa elävän lapsen päähän, mutta totta se on.  Aidosti, eikä vaan siksi, että aikuisten kuuluu vastata näihin kysymyksiin korrektisti. Totuus on se, että sinne ykköspallille ystävyydessä on kivunnut niin monta ihanaa tyyppiä, että heitä on mahdoton – ja tarpeeton – laittaa järjestykseen.

Kun aloin näin ystävänpäivän kunniaksi miettiä kaikkia ihania ystäviä ympärilläni, tajusin, että minulla on lähemmäs 10 luottotyyppiä, joihin voin tukeutua tilanteessa kuin tilanteessa. Sen lisäksi liuta tosi hyviä kavereita. Kaikkien kanssa ei nähdä eikä soitella usein, mutta silti tiedän, että he ovat siellä minun jengiän. Ja uskon heidän tietävän, että minä olen myös heidän.

Tottakai ystävyydessäkin on tasoja. Toisten kanssa jutellaan eri asiat kuin toisten. Viestin laittanut ystävä on esimerkiksi vähän kuin sisko. Hän on samalla tavalla hullu (hah, sori) kuin minäkin, joten meidän välillä ei ole filttereitä. Kun ystävä kerran ehdotti pariterapiaa, siis minulle ja hänelle, oli ehdotus oivallinen. Meillä kun taitaa olla aika pitkälle samat vahvuudet ja flippailut. Meidän ei tarvitse suodattaa tyhmimpiäkään ajatuksia toisiltamme vaan olemme kaikissa hölmöyksissämme niitä, ketä olemme. Kun hän tulee kylään, voi olla tukka pystyssä, pieruverkkareissa ja sanoa, että nyt tarjolla on vain mustaa kahvia. Sama pätee toisin päin. Kun mä menin heille viimeksi kylään, ei mennyt kuin 10 minuuttia ja istuin heidän sohvallaan jo kalsareillani. Nukuttiinkin vierekkäin, tietysti. Ja laitettiin ystävän mies lastenhuoneeseen nukkumaan (vaikka ystävän poika oli sitä mieltä, että Karoliinan on ehdottomasti nukuttava isin vieressä).

Tuntuu jäätävän lattealle sanoa, että iso ja erilainen ystäväjoukko on rikkaus. Toisaalta en keksi parempaakaan tapaa ilmaista sitä tunnetta, mikä omista naisista tulee. On tämä melkeinsisko, oikeat siskot ja sitten on niitä tyyppejä, joiden kanssa keskustelu ei mene arkitasolle, vaan puidaan päivän polttavimmat poliittiset jutut. Tai niitä, joiden kanssa päivitetään iso kuva arjen pienten yksityiskohtien sijaan. On myös niitä, jotka ovat saaneet ikuisen paikan sydämessä jonkin elämänvaiheen vuoksi, vaikka nykyisin meidän elämät ei juuri kohtaakaan.

Ihanaa ystävänpäivää, ystäväiseni! Te erilaiset ja samanlaiset kuin minä. Tukijoukot, mun tiimi. Te, jotka jaksatte mua, vaikka olen paska soittelija ja te, joille laitan viestä vain, kun elämä potkii päähän. Te, jotka luotatte salaisuutenne ja annatte halauksenne. Kiitos, että olette olemassa ja haluatte olla minun ystäviäni.

Päivä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen melkeinsisko laittoi ääniviestin. Hän oli kuunnellut työpaikan pukukopissa ääniviestiä minulta, kun viereen tullut nainen oli pysäyttänyt hänet. ”Teillä on varmasti ihan erityinen ystävyys, kun tunnutte laittavan noin pitkiä ääniviestejä toisillenne päiväistä toiseen. Olette varmasti myös äitejä, koska ette ehdi soittaa. Hienoa, että juttu silti jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, vaikka välissä oli työpäivän mittainen tauko.”. Niinpä! Se on kyllä helkkarin hienoa.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

Kommentit (1)

Sielunsiskot on ihan parasta naisen elämässä, joskus salaa miettinyt et oispa miehelläkin sellainen ”luottomies” ja varmasti osalla onkin.
Miehet ei ehkä kuitenkaan koe tarvetta purkautua ystävälle ihan niin useasti kun me naiset..

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X