Yksi mun parhaista ystävistä, Inari, on kahden pienen pojan työssä käyvä äiti Helsingistä. Vaikka me ollaankin melkein päivittäin tekemisissä puhelimen välityksellä, ei me todellakaan ehditä nähdä tarpeeksi usein. Oman lisänsä soppaan tekee vielä se, että Inarin mies on muusikko. Toisin sanoen: Inarilla on harvoin lapsivapaata viikonloppuisin, jolloin puolestaan minä olen tottunut näkemään ystäviäni.
Inari kuitenin ehdotti varmaan jo joululoman aikaan, että mitä jos me pidettäisiinkin yhteinen ”viikonloppu” muulloin kun viikonloppuna. Silloin, kun hän voisi jättää pojat isälleen ja hoitaa vapaapäivät töistään. Nerokas idea, joka ei ollut tullut lainkaan minun mieleen. Vaikka yrittäjänä olenkin oman aikani herra, unohdan silti edelleen, että mä tosiaan voin nykyisin tehdä näin: Tehdä alkuviikon työt sunnuntaina, ja pitää maanantaina puolestaan vapaana. Ja niinpä me teimme!
Inari saapui eilen yhden jälkeen Tamperelle ja lounaan jälkeen me roudasimme kamamme Lapland Hotelsiin. Paikka valikoitui muistaakseni Momondon (tai ehkä Trivagon) kautta. Mä olen kerran ollut A:n kanssa kyseisessä hotellissä yötä, kun hän oli Saksasta maajoukkuevapailla Suomessa. Kokemus oli silloin hyvä, joten tällä muistilla ja kohtuullisella hinnalla hotellipäätös tehtiin aika nopsasti. Ja onneksi tehtiin: Hotelli oli edelleen kaunis, palvelu mutkatonta ja aamupala hyvää. Tuntui, kun ei olisi Tampereella ollutkaan. Enkä siis tarkoita, etteikö Tampereella olisi ihanaa. On! Mutta kyllä yöpyminen hotellissa teki tapaamiseemme lomaefektin.
Mitä me sitten Inarin kanssa oikein teimme? Söimme, löhösimme, katsoimme töllöä ja puhuimme pitkästä aikaa niin, ettei KUKAAN keskeyttänyt meidän juttuja. Nukuttiin vierekkäin ja oltiin vaan. Ei mitään kummallista, glamourista tai hifiä. Ei edes pyöritty juuri kaupungilla.
Mä tiedän, etten ole sellainen nyhvätään-koko-ajan-vierekkäin -ystävä. Mä tarvitsen paljon tilaa. Ja kuten olen kertonut, jaksan päivittäin nähdä tasan oman perheeni. Muiden – jopa niiden rakkaimpien ystävien – näkeminen vaatii itseltäni tietyn olotilan ja sopivan hetken.
Toisaalta sitten kun näen mulle tärkeimpiä naisia, haluan höpötellä rauhassa, nauraa vatsalihakset (ja huuliherpesarvet) kipeiksi ja halata. Jos joku on mun sydänystävä, nähdessä läheisyys ei kyllä jää kenellekään epäselväksi. (Vaikka esimerkiksi viesti- tai soittokertoja laskiessa asian laita voisi olla aivan toinen.)
Mitä tästä opimme? No ainakin sen, että joskus on hyvä ottaa ystävänkin kanssa irtiotto. Vähän samanlainen getaway kun puolisonkin kanssa aina aika-ajoin. Paeta arkea ja keskittyä hetkeksi vain meihin.
-Karoliina-
Kommentit (2)
Sulla on jännä tapa lisätä kaikkiin otsikoihisi huutomerkki nykyisin. Mä automaattisesti luen otsikot päässäni ja sitten nää kuulostaa päässäni huutamiselta 😀 YSTÄVÄN KANSSA!
Enpä ole huomannut. Mutta ihan varmana totta. Piste tuntuu niin hassulle, mutta ainahan otsikko ei tarvitse lopetusvälimerkkiä.