Pariskunnat ja perheet, jotka pelaavat yhdessä

Mä olen kuullut joskus sanonnan, joka meni näin: ”Families who play together, stay together”. Kesken viime viikon Espanjan rantapäivää nuo sanat sujahtivat mieleeni kuin itsestään. Niinhän se varmasti on: Kun yhteisitä kivoja kokemuksia kerätään elämän reppuun, pysyy jengi tiiviinä.

Oikeastihan yhdessäoloon ei tarvitse lentoja ulkomaille tai etelän rantoja. Koen vielä tärkeämmäksi sen, että istutaan iltaisin yhdessä ruokapöydän ääreen. Mennään pyörälenkille lähimaastoon tai ulos ulkoilemaan. Ihan vaan tavallisesti.

Täytyy kuitenkin myöntää se, että viime viikolla huomasin katsovani lastani yhä useammin kasvoihin oikein kunnolla. Pysähdyin monta kertaa päivän aikana ihailemaan hänen kauneuttaan ja ihanuuttaan. Tuli ihan sellainen tunne, miten ihmeellistä on, että tuo lapsi on juuri minun.

Samalla koin piston sydämessäni, kun tiesin, että arjessa en ehdi – tai ”ehdi” – katsella häntä yhtä usein samalla tavalla. Me teemme asioita yhdessä, minä katson häntä ja kuuntelenkin, mutta silti arki ympärillä on niin nopeaa, että pysähtymisille on paljon vähemmän aikaa. Pitää rynnätä puhelimeen, ripustamaan pyykkiä, kipaista suihkuun tai kiirehtiä kuskaamaan harrastuksiin.

Samalla mietin sitä, miten tärkeää, että pariskunnat tekisivät asioita yhdessä. Meillä ei varsinaisesti ole A:n kanssa mitään yhteistä harrastusharrastusta, mutta sellainen yhdessä tekeminen ja meneminen on se, mitä pidän tärkeänä. Ei niin, että kaikki kotiasiat hoidellaan vuorotellen ja läpystä vaihdolla, vaan ennemminkin yhdessä. Ei koko ajan, mutta niin, että tulee tunne siitä, että tässä elämässä ollaan tiiminä liikenteessä.

Samalla tavalla kun joskus ihan tietoisesti katson omaa lastaani kesken iltapalan tai kotona puuhailun, musta on hauska joskus keskeyttää omat hommat ja vaan hetken katsoa, miltä se mun aviomies oikein näyttääkään. Rauhoittua hetkeksi muistuttamaan itseään siitä, että nämä on ne minun ihmiseni, jotka jyräävät ohi kaiken muun.

-Karoliina-