Ensimmäinen hääpäivä

Vuosi sitten tänään me heräsimme ensimmäistä aamua avioparina. Takana oli helteinen, onnenkyynelten, naurun, tanssin, puheiden ja suukkojen täyteinen hääpäivä. Ja yöunet, jotka olivat jääneet vain muutamaan tuntiin.

Lillanin terassille paistoi aurinko, kun me kömmimme lämpimälle terassille brunssille. Avioparina, samalla sukunimellä. Muisteltiin iltaa – sitä samaa huikean upeaa – jota olemme ehtineet vuoden aikana muistella jo niin monta kertaa. Ne olivat täydelliset häät juuri meille. Ei liian traditionaaliset, mutta kuitenkin juhlat, jotka sai jakaa kaikkein rakkaimpien kanssa.

Vaikka hääpäivä ja koko se huikea viikonloppu tuntui peittyvän satumaisen harson päälle jo heti hetki häiden jälkeen, tuntuu samalla sille, että kaikki välillämme on, kuten silloinkin. Tai no ei aivan kaikki. Enpä olisi uskonut, että rakastaa voi vielä enemmän. Ja olla – edelleen – korviaan myöten rakastunut, vaikka arki, oksennustaudit ja eteisen lattialle jätetyt kenkäpinot eivät ehkä romantiikkaa hengikään.

Joten. Sinä ihanin ja rakkain mieheni. Kiitos siitä, että pidät minusta ja meistä kaikista huolta. Kannat aamupalat eteen, jätät jääkiekkomatsin väliin cheerleader-näytöksen vuoksi ja otata harteillesi meidän muidenkin taakat. Siitä, että teet ja sanot kauniita asioita ihan tuosta vaan, luonnollisesti. Siitä, että olet vähintään yhtä jääräpäinen kuin minä. Ja siitä, että sun jutut saa mut nauramaan ihan eri tavalla kuin kenenkään mun. 

Välillä me ollaan toisillemme punainen vaate. Saadaan riita aikaiseksi yhden äänenpainon tai lauseen vuoksi. Ärsyynnytään ja ärsytetään, eikä varsinkaan anneta periksi. Paitsi sitten hetken, tuntien tai yön päästä, kun kömmitään sieltä omista poteroistamme ja sanotaan: ”Kyllä me ollaan sitten hölmöjä.”

Sinä olet yhtä aikaa voimakkain ja lempein. Ihmeellinen yhtälö, josta olen kiitollinen joka päivä!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä