Palkan pitää olla sellainen, ettei pänni mennä töihin. Rahapostaus, osa 3.

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä