Kun odotin esikoista reilu yhdeksän vuotta sitten kevättalvella, kuvittelin, että aika maksimaalinen raskauspahoinvoinnin aste oli kohdallani jo saavutettu. Mutta enpä tiennyt, että edessä olisi vielä joku päivä raskauspahoinvointi, joka vetäisi vertoja myös tuolle keväälle.
Kuten jo kerroin tässä postauksessa, minun raskauspahoinvointi tässä raskaudessa alkoi miltei heti plussauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko meni kuitenkin niin, että kykenin jollain ilveellä hallitsemaan olojani ruuan avulla, mutta sen jälkeen pahoinvointi kaatoikin jo vuoteeseen.
Minä olen itse syyllistynyt varmasti kymmeniä kertoja epäilemään ihmisten raskausoireiden suuruuttaa miettien, onko jokin oire tai valitus osittain myös asennekysymystä. Sellaista raskausvalitusta, joka ikään kuin sallitaan itseltä huterin perustein, jotta voidaan korostaa omaa raskautta. Siksi sen asian myöntäminen – silloin livenä lähipiirille ja nyt ihan julkisesti – että olin todella heikossa kunnossa, tuntuu osittain nololle. Nololle siksi, etten ollut (enkä ole edelleenkään) koko ajan reipas ja pystyvä odottaja. Enkä siksi, että joudun kasvotusten typerien ennakkoasenteideni kanssa.
Ja ehkä juuri siksi koen, että minun on avattava tätä pahoinvointiasiaa nyt niille, jotka eivät sitä ole kokeneet ja toisaalta vertaistueksi myös muille karmeasta olosta kärsiville. Ehkä se helpottaa ymmärtämään, mistä todella – ainakin joskus – on kyse.
Alkupahoinvointi alkoi siis öllöttävä ololla ja jo viikon 6-7 vaihteessa pahoinvointi oli kaatanut minut sänkyyn. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kun makasin, pysyi oksennuskerrat vuorokaudessa kohtuullisissa (2-6), mutta jos olin pystyssä – edes istuin – oli minun juostava koko ajan laattailemassa. Se, että makasin, ei kuitenkaan millään tapaa poistanut pahaa oloa. Makaaminen ainoastaan auttoi siihen, että sai pidettyä osan juomasta ja ruuasta sisällä.
Jos pitäisi kuvailla omaa raskauspahoinvointia sellaiselle, joka ei ole moista kokenut, sanoisin, että se on 24h merisairaus, krapula tai oksennustauti, jota ei pääse pakoon. Itselläni ei ainakaan ollut minkäänlaista väliä vuorokauden ajalla, vaan heräsin oksentelemaan myös keskellä yötä.
Kuten voisi kuvitella, itse oksentaminen ei kuitenkaan ollut tässä setissä pahinta. Itse asiassa se saattoi tuoda jopa muutaman minuutin helpotuksen oloon. Kauheinta oli jatkuva pahoinvointi, joka esti kaikki normaalit toiminnot, ja joka veti myös mielen pian matalaksi. Pahoinvointi ja pahoinvoinnin pelko sai minut panikoimaan sitä paitsi etukäteen kaikkia niitä tilanteita, joissa tiesin, että minun oli pakko nousta sängystä ylös. Nyt tämän asian kirjoittaminen tuntuu jo täysin hullulle, mutta pelkäsin esimerkiksi Ratinaan työhommissa menoa etukäteen varmasti kahden viikon ajan. Miten pysyisin pystyssä? Entä jos alkaisin oksennella jo autossa menomatkalla? Kuinka kauan joutuisin kärsimään kotona jälkikäteen siitä, että olin joutunut olemaan hetken pystyssä? Nimittäin pystyssä olo kostautui usein monen päivän vielä pahemmalla olotilalla.
Pahimmilla viikoilla, joita kesti sellaiset 8, makasin ainoastaan sängyssä ja yritin selviytyä kaikista pakollisimmista työhommista. Saatoin kirjoittaa yhtä kirjoitusvirheitä ja höttöä täynnä olevaa postausta kokonaisen työpäivän ajan, koska pystyin pitämään konetta tai puhelimen muistioita edessäni muutama lause kerrallaan. Toisaalta tällainen kirjoittavan yrittäjän ammatti oli tässä kohtaa siunaus. Osa töistä rullasi tälläkin tavalla. Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa olisi tehdä jotain ”normaalia” työtä, josta saisi edes joskus oikeaa sairauslomaa ja voisi keskittyä ainoastaan lepäämiseen. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon henkiset työt – sähköpostit ja kirjoittaminen – rasittivatkaan fyysistä oloani. Joskus pelkkä työasioiden pähkäily sai voimaan vielä huonommin.
Osin henkistä helpotusta pahoinvointiin toi tieto kaksosista. (Kerron tästä ”löydöksestä” sitten, kun raskauviikkopostaukset ovat oikealla kohdalla) Lääkäri kertoi, että vaikka raskauspahoinvointi on geneettistä – ja minulla luonnollisesti tuo taipumus oli – teki kaksoset olooni aivan uuden twistin. Kropassa oleva hormonin määrä kun luonnollisesti on myös tuplana, joten siksi olonikin oli vielä kauheampi kuin yksösesikoisen kanssa. (Siis minulla. Jotkut naisethan ei ole taipuvaisia pahoinvointiin ja silloin kaksosodottaminenkaan ei tee juuri eroa oloissa.)
Mä koitin raskauspahoinvointiin varmasti kaikki kotikikat, mitä on keksitty. Oli magneettirannekkeet ja söin kaikkea sellaista, joista netissä vinkattiin. Todellisuudessa kaikki tuo oli olojeni kanssa täysin turhaa. Vasta kärsittyäni oloistani pari kuukautta, lääkäri päätti määrätä minulle pahoinvointilääkettä. Tutkimuksissa selvisi, että olin kuivunut jo niin paljon, että seuraava suunta olisi ollut tiputukseen joutuminen. Lääkäri kuitenkin kertoi, että yritetään ennen tätä kotinesteytystä pahoinvointilääkkeen avustamana. Minähän en siis saanut myöskään pahoinvoinnin aikana juuri juotua. Ensimmäinen reseptilääke ei tehonnut ollenkaan, mutta toinen – se, joka on alun perin tehty sytostaattihoitojen pahoinvointiin – olikin ihmelääke. Ensimmäisen kerran kuukausiin tunsin oloni hyväksi! Lääke tehosi myös kroppani kuivuustilaan välillisesti: Kun paha olo helpotti, pystyin myös juomaan enemmän.
Söin aluksi pahoinvointilääkettä ehkä kerran viikossa, mutta sitten lääkäri sanoi, että turhaan kärsin. Viimeiset viikot ennen pahoinvoinnin luonnollista loppumista söinkin sitten lääkettä lähes päivittäin. Lopulta pahoinvointi alkoi hiipua pois ja raskausviikon 17 alussa elämä alkoi voittaa. Olo oli, kuin olisi palannut taas omaksi itsekseen ja ylipäätään eläväksi olennoksi!
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit (7)
Eikä tosiaan tarvitse olla edes kahta vauvaa mahassa kun on raju pahoinvointi. Kuulostaa niin tutulta mitä kirjoitit! Itse elän vielä niitä kuvailemiasi hetkiä tätä neljättä odottaessa, kaikissa edellisissäkin ollut hyperemeesi (en käsitä miten pystyn taas tähän!?). Nytkin olen käynyt tiputuksessa ja parhaillaan syön pahoinvointilääkettä. Se on kyllä tuonut apua arkeen, mutta ei ole täysin korjannut tilannetta. Saanko kysyä mikä lääke sinulla auttoi? Jotenkin jopa huojentavaa kuulla, että joku muukin on joutunut olla pitkällään pahoinvoinnin vuoksi sillä mietin, että onko tämä psykologista ja oon vaan reppana, mutta mulla ihan sama juttu: pitkällään oksentelu rauhottuu, pystyssä yltyy. Mitä enemmän on mahdollisuutta levätä ja pötköttää, pärjään paremmin, mutta kun joudun touhuamaan ja olla pystyssä, olon kanssa ei kohta pärjää. Tämä on vähän haastavaa, kun on kolme pientä lasta hoidettavana. 😬
Joo, niin tuttua. Ensimmäisessä raskaudessa kärsin pahoinvoinnista. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen mitä se kaksosraskaudessa sitten oli….Itselläni se kuitenkin loppui aika aikaisin eikä kestänyt pidempään kuin yksösraskaudessakaan. Ikuinen sympatia tuosta kärsiviä kohtaan, vaikka omat lapseni ovat jo teinejä. Aika vaan menee niin nopeasti ja pian se on muisto vain.
Oi 😅 muistan tuon olon, minulla alkoi ”oksennustauti” joka ei loppunutkaan ja todettiin ylläri raskaus rv4. Oksensin niin pahoin että jouduin saikulla olemaan koko raskauden (olin töissä ehkö 3viikkoa yhteensä), olin tipassa melkein kerta viikkoon ja pahoinvointilääkettö täynnä. Sitten rv32 kun myrkytys alkoi päädyttiin hätäsektioon niin oksentaminen loppui 😂 ei varmaan yllätä ketään että meillä on vain tämä yksi lapsi, ja tulee olemaankin! Tsemppiä kaikille 🥰
Voi onnea, että tuo pahoinvointihelvekko on jo sinulla takanapäin! ❤️ Itse muistan nuo fiilikset täysin, vaikka niistä on jo yli kymmenen vuotta. Karmivaahan se oli ja vaivuin jopa synkkyyteen, vaikka olinkin äärionnellinen raskauksistani. Olo oli vaan niin järisyttävän huono viikkoja läpi vuorokauden, että sitä oli vaikea kestää.. Eikä kukaan oikein ymmärtänyt eikä mikään helpottanut. Itkin itseni uneen ja toivoin makaavani alasti steriilissä sairaalahuoneessa vailla ääniä, hajuja, vailla mitään- ikkuna auki, tuuli olisi saanut olla ainoa vieras. Voisin jatkaa aiheesta päiviä.. 😅 Mutta nyt ihanaa loppuraskautta sinulle❣️ Se on ihan parasta.
Hymyilin kun luin raskausuutisistasi. Näin sinut sattumalta toukokuun alussa varmaankin bussissa ja näytit aika kiukkuiselta tai ainakin pahalla päällä olevalta. Itse olen raskaana ja en välittänyt ilmeestäsi sen enempää. Kun luin että olet raskaana ja kärsit pahasta pahoinvoinnista tajusin heti että et varmaan ollut kiukkuinen vaan todella huonovointinen. Ilmeestäsi tuli heti selkeämpi lukuisempi kun muistelin tapaamista. Tsemppiä jatkoon 🙂
Kamalalta kuulostaa tuo pahoinvointi, onneksi jo ohi.
Olen lukenut blogiasi jo kauan, ja nyt raskausjutuista tuli mieleen, että voisin lukea jonkun kirjasikin:).
Kirjoituksesi on jotenkin niin soljuvaa, rehellistä ja mielenkiintoista. Ja yllättävää että koen mielenkiintoiseksi,vaikka mulla noi raskausjutut on jo noin 30v sitten mennyttä aikaa.
Täällä nyt 34+2 ja oksennan edelleen päivittäin ja pahoinvointia on. Koko raskauden olen ollut sairaslomalla ja neljään otteeseen tipasss. Oksennuspussi aina laukussa jos johonkin uskaltaudun lähteä ja housuissa tenat. Mitkään lääkkeet ei auttaneet paitsi matkapahoinvointilääke joskus, joka samalla toimi unilääkkeenä. Odotan kun kuuta nousevaa että raskaus olisi ohi. Toki on parempia päiviä välissä mutta 5/7 päivästä on täydellistä hyperemeesiä.