Olisi kiva kirjoittaa jotain uusia asioita raskaudesta, mutta varsinaisesti mitään uutta viime viikolta (eli siis tb-hengessä viikolta 9) ei ole. Tieto kaksosista alkaa tuntua joka päivä vaan luonnollisemmalle, ja tavallaan tieto megahormoneista antaa voimia – edes välillä – selvitä pahoinvoinnista. Välillä kyllä rehellisesti itken ja surkuttelen omaa oloani.
Joudun taas perumaan ”pakollisia” menoja. En pääse kirjanpitäjälleni, enkä edes syntypäiväni lahjan lunastamiseen. Ystäväpariskuntamme järjesti minulle, A:lle ja heille kivan illan mentalistiesityksen parissa. Minä joudun perumaan illan ja A menee lunastamaan synttärilahjaani yksin.
Saan blogiin muutaman kommentin, joissa kummastellaan, kuinka huonoa ja kirjoitusvirheiden täyttämää kieltä nykyisin kirjoitan. Jossakin kommentissa pyydetään, että pohtisin otsikointia huolellisemmin. En tiedä, itkisinkö, vai nauraisinko. Blogeilta odotetaan jatkuvasti aitoutta ja inhimillisyyttä, mutta sitten kun epätäydellisyyttä isketään ilmoille, on sekin huono juttu. Tekisi mieli raivota aiheesta, mutta en jaksa. Tuntuu epäreilulle saada kritiikkiä sillä hetkellä, kun yhden, paskankin postauksen tekemiseen, on mennyt enemmän energiaa kuin kolmeen työpäivään normioloissa. Tosin ymmärrän sumuisen pääni keskeltä senkin, että mistä ihmeestä empatiaa voisin edes saada, kun en kuitenkaan haluaa julkistaa raskauttani tai tilaani vielä tässä hetkessä.
Minulla on ollut hetken neuvottelut käynnissä kolmannen romaanini suhteen. Saan viestin, jossa kirjalle vihreää valoa näyttänyt kustantamo tarjoaa minulle oikeasti tosi hyvää kirjasopparia ja kaiken lisäksi vielä unelma-aikataululla (koska joskus kirjoja pitää hautoa vaikka kuinka ja kauan ennen julkaisua). Tuijotan sähköpostiviestiä, josta moni pomppisi riemusta. Minua alkaa vaan kiukuttaa ja vituttaa aivan hullusti, koska tajuan, ettei minusta ole toteuttamaan kirjaa tuolla aikataululla. Kustantamo tarjoaa reilusti ja joustavasti vielä toistakin, löysempää aikataulua, mutta en kykene realistisesti siihenkään. Pyydän, että kirjahomma jätetään jäihin tällä erää. Palaisin sitten joskus.
Olen iloinen vauvoista, mutta esiin puskee feministinen raivo. Miesten ei KOSKAAN tarvitsisi luopua jostain näin hienosti siksi, että lapsia on tulossa? Vartaloiden ja biologian reunaehdot ottavat pannuun monta viikkoa.
A tekee kotona ja F:n kanssa ihan kaiken mahdollisen, eikä minusta ole minkäänlaista apua. Missään. Ehkä enemmänkin vaivaa. Välillä minusta tuntuu, että olen sellainen vieraileva sivuvaunu meidän kodissa, joka makaa vaan sängyssä, kun muu perhe jatkaa elämäänsä. Onneksi olen sentään alkanut päästä jo tekemättömyyden syyllisyydestä, joka minua on vaivannut varmasti koko elämäni. Helpottaa aivan vietävästi, kun mies tokaisee: ”Sun tehtävä on nyt huolehtia itsestäsi ja vauvoista, mä teen muun. Tiedän, ettei se poista sun pahaa oloa, mutta teen kaiken, minkä tässä tilanteessa nyt voin ja osaan”. Ja niin se tekeekin. Välllä hormonituskissani itken, kun näen, että toinen suhailee töiden, kodin askareiden ja F:n asioiden välillä sitä vahtia, ettei itse ehdi levätä lainkaan. Olisi kivaa antaa takaisin, tehdä toisenkin eteen välillä hyviä asioita, mutta en kerta kaikkiaan jaksa muuta kuin maata ja oksentaa.
Lue myös muut raskauspostaukset:
Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.
Raskausviikko 4. Plussatesti.
Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa.
Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti.
Raskausviikko 8. Kuinka selviytyä yllärisynttäreistä, ristiäisistä ja luopua töistä.
Raskausviikko 9. Hetki, jona saatiin tietää odottavamme kaksosia.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit (3)
Eiiii tosi harmi et joudut laittaa sun uusimman kirjan jäihin! 😭 Ootin kovasti sitä.. Pitääpä alkaa lukemaan kirjat alusta siis 😄 Mut todella fiksusti teit kuitenki, hyvä että tunnet omat rajat ja toivottavasti palaat kuitenkin romaanin pariin sitten kun taas elämäntilanne antaa sille mahdollisuuden 😊 Tsemppiä!!
<3tsemppii ja lepoa!
I feel you. Juuri puolivälin yhden vauvan odottaja tässä hei. Miksei miesten tarvitse luopua unelmadiileistä lasten vuoksi? Itse miehisellä tekniikan alalla yritän kääntää ajatusmallia tasa-arvosta tyyppi kerrallaan. Nuorempien kanssa se onnistuu. Oikeastaan ajattelen asiaa siltä kannalta, että yleensä asioilla on tapana vain tapahtua yhtäaikaa.. Itse odotan kolmatta, mutta kaksi edellistä sain (tai tein) ns. suojatyöpaikassa ja kas kummaa kolmannen tikutin plussaksi juuri kun unelmatöissä tarjottiin sitä ylennystä juuri mulle ja lisäksi yAMK lopputyökin pitäisi aloittaa.. Ylennyksen sain kierreltyä parhain päin mutta kirjoittamiseen musta ei tässä väsyssä ole. Se ottaa kupoliin jo nyt. Mutta kuten sanottua, tässä kohtaa omaa elämää pitää olla itsekäs ja kuunnella itseään. Ainutlaatuista aikaa kaikenkaikkiaan, töitä tulee aina mutta odotusaikaa tulee vielä joskus ikäväkin.