Kolmistaan

Mitä toivon kaksossynnytykseltä?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Kun mä odotin F:ää, en muista, että synnytyksestä olisi varsinaisesti missään ultrissa tai muualla hirveästi puhuttu. Siis toki yleisellä tasolla, mutta ei multa koskaan kyselty, miten haluaisin synnyttää. Enkä oikeasti edes kaivannut sellaista. Asiat etenivät rivakasti ja synnytys oli minusta ihan hyvä kokemus. Kokonaisuudessaan (kotona oloajan kanssa) synnytys kesti ehkä neljä tuntia. Sairaalassa kaksi, ja asiat menivät F:n kietouduttua napanuoraan ja imukupin tultua kehiin silti todella, todella hyvin. Vauva oli terve ja minä kävelin itse osastolle.

Nyt tilanne on kuitenkin täysin toinen. Synnytyksestä on alettu puhua varovaisesti (ihanan hienotunteisesti!) sairaalassa jo varmasti viikolta 20 ja itse kaksossynnytysvalmennus toi myös paljon uutta tietoa. Itse asiassa valmennukseen asti mä ajattelin, ettei mulla ole juuri mitään mielipidettä kaksosten synnytystavasta. Pääasia, että tulevat ehjänä maailmaan. Oletin jopa, että kaksi (oletettavasti) pientä yksilöä voi olla helpompikin synnyttää alateitse kuin yksi iso vauva.

Noh. Valmennus kuitenkin osoitti sen, ettei ”kaksi tule siinä missä yksikin”. Kahden vauvan synnytyksessä on aivan omat riskinsä, eikä kaksi – välttämättä, joskus tottakai kyllä – tule putkeen yhdellä synnytysvaivalla. Joskus B-vauva voi jäädä pyörimään isoon kohtuun pitkäksikin aikaan niin, että kätilön on runtattava lapsi synnytyskanavaan (kivaa). Joskus taas iso kohtu ei jaksa enää supistella kunnolla, vaan toisen vauvan – usein kyllä ensimmäisenkin – synnytykseen joudutaan ottamaan supistusapuja lääkkeistä. Kaiken tämän ja paljon muun jälkeen kun kätilö vielä painotti useaan otteeseen, että kaksosten alatiesynnytys vaatii äidin todellista motivaatiota, aloin miettiä, onko mulla oikeasti sellaista motivaatioita.

Mä olen vähän sellainen, että ajattelen, että äitiys – kuten muutkin elämän osa-alueet – tulee vetää omaa hiihtoa. Ja vaikka alatiesynnytystä pidetään monissa piireissä ainoana ja oikeana tapana tulla äidiksi, mä en ajattele niin. Olen alatiesynnyttänyt, mutta onko se tehnyt musta yhtään sen parempaa äitiä. Enpä usko! F:n kohdalla se oli hyvä tapa, toipuminen nopeaa, mutta en pidä synnytystapaa minään itseisarvona. Siksi olenkin nyt kuunnellut kaikki suositukset puolesta ja vastaan keisarinleikkauksen/alatiesynnytyksen.

Ensimmäinen lääkäri, joka otti asian puheeksi, halusi ”varoittaa”, että mitä todennäköisemmin meidän tytöt tulee maailmaan keisarinleikkauksella. Kaksossynnytystä alateitse suositellaan pääasiassa silloin (jos muut asiat suotuisia!), kun A-vauva on raivotarjonnassa. Meillä A ei ole koskaan vielä ollut synnytystä ajatellen oikeinpäin, vaikka tokihan tässä on vielä hetki jos toinenkin aikaa kääntyillä.

Viime ultrassa asiasta taas puhuttiin uudelleen toisen lääkärin kanssa, ja mä kerroin, että voisin kyllä lämmitä ennemmin leikkauksen kuin alatiesynnytyksen suuntaan. Jos siis tämä tapa on lapsille vaan turvallinen. Jotenkin se tuntuu musta nyt myös henkisesti paremmalle vaihtoehdolle, koska onhan tämä koko raskaus jo tähänkin asti ollut aikamoista pyöritystä ja monella tapaa rankempaa, kuin olisin osannut ajatella. Samalla myös mietin sitä, onko tällä kunnolla musta edes fyysisesti suoriutumaan niin suuresta ponnistuksesta. Synnytys nyt kuitenkin on aikamoinen urheilusuoritus, ja kun tarvitsen apua jo sohvaltakin nousemiseenkin, tuntuu vähän utopistiselle, että pystyisin antamaan parastani synnytyssalissa.

Noh. Saa nähdä, miten tässä lopulta käy. En ole ihminen, joka alkaisi kirjoitella synnytystoivelistaa tai tekisi synnytysmusiikkisettiä Spottariin, mutta tottakai asia mietityttää monella tavalla. Pidetään nyt vaan peukut pystyssä, että asiat menisi hyvin, menipä ne sitten miten vaan.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lue myös

X