Kolmistaan

Pelottaako, miten parisuhteelle käy?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mun kaveri kysyi viime viikolla, pelottaako mua, miten A:n ja minun parisuhteen käy, kun yhden lapsen sijaan perheessä on kohta kolme tytärtä. Vauvoja vieläpä heistä kaksi.

Aihe oli tietysti sellainen, jota olin miettinyt ja josta ollaan puhuttu miehen kanssa kotona jo aikaisemminkin, mutta tuo kysymys sai pohtimaan asiaa taas uudemman kerran. Pelottaako minua? Ja jos, mikä elämänmuutoksessa eniten mietityttää parisuhdenäkökulmasta?

Ensinnäkin mä ajattelen niin, että uusperhe on aika loistava alusta saada lisää lapsia. Emme ole koskaan eläneet arkea ja parisuhdetta niin, että olisimme olleet vain kahdestaan. On täytynyt sovittaa elämäntilanteet, tavat, aikataulut ja prioriteettijärjestys alusta asti niin, että lapsi on tullut kaiken edelle. Siinä mielessä uusien tulokkaiden syntyminen ei muuta suhdedynamiikkaamme samalla tavalla, kun esimerkiksi ensimmäisen lapsensa saavassa ydinperheessä muuttaa. Tiedämme jo aika hyvin, millainen toinen erilaisissa lapsiperhetilanteissa on ja miten esimerkiksi vastuut kotona jaetaan.

Toisaalta muuttuuhan meidän elämä tästä huolimatta tietysti rutkasti. Se, missä ennen olemme voineet keskittyä vain ja ainoastaan toistemme kanssa olemiseen ainakin kerran kuussa F:n ollessa toisaalla, ei tuollaista aikuisten omaa aikaa olekaan noin vain enää tarjolla. Mä en ole koskaan ollut sellainen äiti, joka ei voisi antaa lastaan (edes vauvaa) hoitoon luotettaville läheisille, kuten vaikka isovanhemmille tai minun siskoilleni, mutta kaksoset tuovat näihin hoitokuvioihin varmasti ihan oman lisänsä. Se, missä monikin lähi-ihminen voisi ottaa hoitoon silloin tällöin vielä yhden vauvan, ei ehkä uskallakaan ottaa hoitoon kahta pikkuista. Ainakaan yön yli.

Mä kuitenkin, että aikuisten keskinäinen aika on kuitenkin ihan hirvittävän tärkeää. Se, miksi perhe on perhe johtuu aikuisista ja heidän välisestä suhteestaan ja rakkaudestaan, joten ne on myös asioita, joita täytyy ihan oikeasti vaalia. Toisin sanoen ajattelen niin, että vaikka nyt yhteisen ajan ottaminen muuttuu paljon haastavammaksi, haluan (ja halutaan) ihan oikeasti nähdä vaivaa tuollaisten asioiden eteen. Me taidettiin puhua A:n kanssa joskus treffeistä joka toinen viikko, mutta olisin todella tyytyväinen, jos päästäisiin kerran kuussa olemaan kahdestaan. Joskus pidempiä jaksoja, joskus yhden illallisen verran.

No sitten tuohon kysymykseen. Että pelottaako. Pelko on ehkä vähän väärä sana. Uskon, että olemme jo sen verran vanhoja ja elämää ja parisuhteita nähneitä, että tajuamme kumpikin, ettei mikään parisuhde pysy elossa, jos sen eteen ei tehdä töitä. Lapsiperheessä niitä töitä on tehtävä vielä oikein ekstratarmolla.

Mutta tottakai minua on pakko myöntää, millaisiksi me muutumme oletetun väsymyksen ja vauvan soseiden keskellä. Muistammeko enää puhua toisillemme yhtä kauniisti, huomioida toinen toistamme samalla tavalla arjessa kuin nyt tai ylipäätään nähdä ja kuulla toisiamme. Eniten toivoisin sitä, että vaikka arki olisi millaista hullunmyllyä aluksi, muistaisimme nauraa ja pussailla. Se pelastaisi varmasti monesta tilanteesta!

Kerro, millaiset toiveet teillä oli parisuhteenhoitoon ennen vauvan/vauvojen syntymää ja millainen todellisuus oli? Mitkä on parhaat vinkkisi yhteisen ajan löytämiselle?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Lue myös

X