kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 29.08.2019

Pelottaako, miten parisuhteelle käy?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
13 kommenttia

Mun kaveri kysyi viime viikolla, pelottaako mua, miten A:n ja minun parisuhteen käy, kun yhden lapsen sijaan perheessä on kohta kolme tytärtä. Vauvoja vieläpä heistä kaksi.

Aihe oli tietysti sellainen, jota olin miettinyt ja josta ollaan puhuttu miehen kanssa kotona jo aikaisemminkin, mutta tuo kysymys sai pohtimaan asiaa taas uudemman kerran. Pelottaako minua? Ja jos, mikä elämänmuutoksessa eniten mietityttää parisuhdenäkökulmasta?

Ensinnäkin mä ajattelen niin, että uusperhe on aika loistava alusta saada lisää lapsia. Emme ole koskaan eläneet arkea ja parisuhdetta niin, että olisimme olleet vain kahdestaan. On täytynyt sovittaa elämäntilanteet, tavat, aikataulut ja prioriteettijärjestys alusta asti niin, että lapsi on tullut kaiken edelle. Siinä mielessä uusien tulokkaiden syntyminen ei muuta suhdedynamiikkaamme samalla tavalla, kun esimerkiksi ensimmäisen lapsensa saavassa ydinperheessä muuttaa. Tiedämme jo aika hyvin, millainen toinen erilaisissa lapsiperhetilanteissa on ja miten esimerkiksi vastuut kotona jaetaan.

Toisaalta muuttuuhan meidän elämä tästä huolimatta tietysti rutkasti. Se, missä ennen olemme voineet keskittyä vain ja ainoastaan toistemme kanssa olemiseen ainakin kerran kuussa F:n ollessa toisaalla, ei tuollaista aikuisten omaa aikaa olekaan noin vain enää tarjolla. Mä en ole koskaan ollut sellainen äiti, joka ei voisi antaa lastaan (edes vauvaa) hoitoon luotettaville läheisille, kuten vaikka isovanhemmille tai minun siskoilleni, mutta kaksoset tuovat näihin hoitokuvioihin varmasti ihan oman lisänsä. Se, missä monikin lähi-ihminen voisi ottaa hoitoon silloin tällöin vielä yhden vauvan, ei ehkä uskallakaan ottaa hoitoon kahta pikkuista. Ainakaan yön yli.

Mä kuitenkin, että aikuisten keskinäinen aika on kuitenkin ihan hirvittävän tärkeää. Se, miksi perhe on perhe johtuu aikuisista ja heidän välisestä suhteestaan ja rakkaudestaan, joten ne on myös asioita, joita täytyy ihan oikeasti vaalia. Toisin sanoen ajattelen niin, että vaikka nyt yhteisen ajan ottaminen muuttuu paljon haastavammaksi, haluan (ja halutaan) ihan oikeasti nähdä vaivaa tuollaisten asioiden eteen. Me taidettiin puhua A:n kanssa joskus treffeistä joka toinen viikko, mutta olisin todella tyytyväinen, jos päästäisiin kerran kuussa olemaan kahdestaan. Joskus pidempiä jaksoja, joskus yhden illallisen verran.

No sitten tuohon kysymykseen. Että pelottaako. Pelko on ehkä vähän väärä sana. Uskon, että olemme jo sen verran vanhoja ja elämää ja parisuhteita nähneitä, että tajuamme kumpikin, ettei mikään parisuhde pysy elossa, jos sen eteen ei tehdä töitä. Lapsiperheessä niitä töitä on tehtävä vielä oikein ekstratarmolla.

Mutta tottakai minua on pakko myöntää, millaisiksi me muutumme oletetun väsymyksen ja vauvan soseiden keskellä. Muistammeko enää puhua toisillemme yhtä kauniisti, huomioida toinen toistamme samalla tavalla arjessa kuin nyt tai ylipäätään nähdä ja kuulla toisiamme. Eniten toivoisin sitä, että vaikka arki olisi millaista hullunmyllyä aluksi, muistaisimme nauraa ja pussailla. Se pelastaisi varmasti monesta tilanteesta!

Kerro, millaiset toiveet teillä oli parisuhteenhoitoon ennen vauvan/vauvojen syntymää ja millainen todellisuus oli? Mitkä on parhaat vinkkisi yhteisen ajan löytämiselle?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (13)

Muistan kun meidän lapset oli pieniä (kaksi lasta, ikäero 1v8kk) ja kun saatiin heidät illalla nukkumaan niin istuttiin vain nollat lasissa vierekkäin sohvalla, aivot narikassa katsellen jotain telkusta. Muuta ei olisi jaksettu, mutta jotenkin muistan sen fiiliksen, että ollaan tässä yhdessä, tämä riittää nyt ja joskus on taas jotain muuta. Vauva-arjen vähän helpottaessa, aloimme viettää kerran viikossa treffi-iltaa kotona. Lapset kävi ajoissa nukkumaan ja sitten varastettiin pari tuntia ihan vain meille, vaikkakin kotona. Tätä voin suositella lämpimästi. Sitten vähän myöhemmin myös mummo itse ehdotti, että voi tulla joka toinen viikko yhtenä iltana olemaan lasten kanssa ja laittamaan heidät nukkumaan. Silloin saatiin treffi-ilta ihka oikeasti. Oli luksusta!

Omalla kohdalla parhaiten on toiminut se, ettei stressaa omasta tai parisuhdeajasta. Vauva-aika menee hujauksessa ohi. Vauvat myös nukkuvat paljon, joten kahdenkeskistä aikaa on kotonakin paljon ilman sen kummempia aikataulutuksia. Niistä ja arjesta kun ottaa kaiken irti ja ärsytyksen hetkellä laskee hiljaa mielessään kymmeneen, karsii turhat kinat ja muistaa koskettaa toista ohimennen, suhde kyllä kestää ilman hotelliöitä.

Uusperhe-elämä valmistaa teitä tulevaan, ihan varmasti se on teille vahvuus. Moni pariskunnan yhdessä kokema asia sitoo osapuolia yhteen ja auttaa uusissa elämäntilanteissa. Siksi ei pidä vähätellä lemmikkieläimen omistamisen vaikutusta. Kyllä lemmikkieläimen omistaminen omalla tavallaan valmistaa lapsen saamiseen, varsinkin ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulevia. Eihän lasta ja koiraa tietenkään verrata toisiinsa, mutta koiran omistaminen, kuten uskon sinunkin tietävän, on uskomattoman paljon muuta kuin ”ruokkimista, ulkoilutusta ja rapsutuksia”. Moni ensi kertaa vanhemmaksi tuleva ei ole välttämättä huolehtinut siihen mennessä muista kuin itsestään. Se, että on ottanut vastuulleen koiran, on iso oppikoulu, jota ei pidä vähätellä. Ja haluan sanoa tämän tsemppaavana viestinä niille, joilla on lemmikkieläin muttei vielä lapsia. Vauvan kanssa asiat etenevät pikkuhiljaa. Ensimmäiset viikot huolehditaan ravinnosta, hygieniasta, läheisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Uhma, johdonmukaisuus kasvatusasioissa, harrastukset ja täit tulevat vasta myöhemmin ja asioita ehtii pohtia askel kerrallaan. Koiran kanssa virheet tehdään jo pentuaikana.

Kolme vauvavuotta viiden vuoden sisällä kokeneena korostaisin kahden keskisen ajan rinnalle sen, että oppisi arjessa olemaan toielle läsnä. Kiinnittää kiireesssä erityisesti huomiota siihen ja juttelee toisen rakastamisesta ja sen näyttämisestä usein. Se sitouttaa yhteen, ja treffi-illat silloin tällöin ovat vain kirsikka kakun päällä!

Rakkautta vauvavuotena on sanat ja teot, kosketus ja toisen tarpeiden huomioon ottaminen! Meille on toiminut paremmin vauvavuotena se, että iltaisin olemme hetken kaksin toistemme lähellä, toistamme varten. Jos ja kun tulee erimielisyyttä ja jopa riitaa, on äärettömän tärkeä pystyä keskustelemaan siitä, ymmärtämään myös toisen näkemyksen ja lopuksi sopia asiat! ❣️

Vuoden ikäisten kaksosten ja neljävuotiaan esikoisen vanhempina, joilla ei ole oikein minkäänlaisia tukiverkostoja, ollaan nyt koitettu pitää kerran kuussa treffi-ilta kotona. Tilattu woltista ruokaa, juotu viiniä ja juteltu rauhassa lasten mentyä nukkumaan. Muuten se onkin sitten tuota yhdessä sohvan pohjalla telkkarin tuijottelua, mikä sekin on varsin tervetullutta hektisten päivien päätteeksi.

Nyt, tässä elämänvaiheessa on näin, ehkä myöhemmin lasten kasvaessa saamme helpommin heille hoitajia ja kahdenkeskistä aikaa on enemmän.

Tsemppiä tulevaan vauva-arkeen! Kokemuksella voin sanoa, että se tulee olemaan ainutlaatuista, liikuttavaa, hauskaa ja äärimmäisen ihanaa kaksosten kanssa. 😊

Me puhuttiin ja tiedostettiin miehen kanssa ennenkun vauva tuli et ekaan vuoteen ei päästä paljoa ulos koska halusin imettää ja muutenkin vauva-aika vie voimia. Niinkun tossa ylempänä joku sanoki et illalla oltiin niin väsyneitä et ei olis tullu mieleenkään lähteä mihinkään ja se sopi molemmille ihan hyvin! Saatiin parisuhdeaikaa ihan kotisohvallaki jutellen ja suukotellen 🙂 kyllä se onni pitää löytyä siitä arjestakin, itelleni olis tuntunu enemmän suorittamiselta jos olis pitäny väkisin lähteä johonki ravintolaan istumaan tällättynä ja ikävöidä sit kotona olevaa lasta, mutta kaikki on tietenki tässä erilaisia! Mulla on myös tosi auttava ja arkeen osallistuva puoliso joka antoi mun myös levätä vauva-aikana ja käytiin vauvan kanssa ulkona syömässä ja kahviloissa nii ei tuntunu et seinät kaatuisi päälle ja olis pakko päästä jonnekki karkuun 🙂 nyt tyttö on 1.5 v ja hyvillä mielin vois jättää jo jonnekki muutamaks tunniks et päästään treffeille miehen kanssa. Aika menee niin nopeesti ettei kumpikaan otettu mitään stressiä asiasta. Kaikki menee omalla painolla. Tsemppiä teille tulevaan, sullahan on jo kokemusta vauva-arjesta mikä taas A:lle on ihan uusi juttu vaikka F:n kanssa onki touhuillu 🙂 kaikki menee varmasti hyvin!

Kuulostaa hyvälle arjelle 🙂 Ja ihan totta on se, että jos arki ei toimi, ei siinä paljon illalliset jeesaa. Vaikka onhan illalliset ihania välillä!

Kiitos tsempistä <3

Mäkin ajattelen toisin tuosta, että uusperhe olisi parempi lähtökohta uusille perheenjäsenille kuin ydinperhe. Ystävättärelleni kävi niin, että hänellä oli läheinen suhde miehensä lapseen, kunnes sai omia lapsia. Tämän jälkeen hän etääntyi miehensä lapsesta, vaikka ei olisi sitä halunnut. Se tunne omia lapsia kohtaan on vaan NIIIN eri tasolla.

Voi kun ikävä kuulla ystäväsi ja tämän perheen puolesta tuollaista <3 Joillakin tosiaan varmasti menee noinkin. 

Onhan se vauvavuosi ihan p*skaa parisuhteen kannalta. Silti olen ollut vauvavuotena aina onnellisempi kuin koskaan. Saa olla kotona ja tutustua ihanaan uuteen ihmiseen. Hömpötellä söpöjen vaatteiden kans ja keitellä luomusoseet ja helliä kaikin tavoin.

Se vastapuoli siinä on sitten se, ettei omaa aikaa ole yhtään. Sitä mä tässä ennemmin kaipaisin kuin parisuhdeaikaa. Ei mulla varmaan olis mitään sanottavaa miehelle treffeillä täältä vauvakuplasta. Töissä ollessa sentään kykenee vähän älyllisempään keskusteluun. Että sitä odotellessa :D. Onneks tiedän jo nyt että vuoden jälkeen helpottaa ja kahden vuoden jälkeen alkaa jo olla pikku hiljaa oma itsensä ja parisuhdetakin voi ajatella.

Toistaiseksi kinastellaan siitä, kun mies saa harrastaa vapaasti ja mun vapaa-ajasta käydään aina huokausten sävyttämä keskustelu et onks pakko.. ekan kerran vauva oli ulkopuolisilla (mummoilla) 7 kk vanhana 4 tuntia. Noh kohta helpottaa!

Ihanaa, kun sulla on noin realistinen ajatusmalli ja jo entuudestaan kokemusta, että kyseessä on vain vaihe. Ja niinhän se onkin, kuten tämä raskauskin, vaikka välillä sen aina unohtaa. 

Tsemppiä vielä hetkeksi <3 Toivottavasti oma aika lisääntyy, koska siitä tosiaan saa voimia rutkasti! 

Ajattelen toisin siitä, että uusperhe olisi loistava alusta saada lapsia. Parisuhteessa, jossa toisen biologinen lapsi on läsnä molempien biologisten vanhempiensa elämässä, ja taloudellisestikin yleensä molempien biologisten vanhempiensa vastuulla, arki on osaltaan aina ”kevennettyä”. On sitä vapaata parisuhdeaikaa säännöllisesti ja tietää sitä myös odottaa.
Jos ajatellaan, että se olemassa oleva lapsi tuo uusperheen parisuhteeseen jo ulottuvuuden kolmannen osapuolen huomioon ottamisesta, voisi ehkä yhtä lailla ajatella (anteeksi jo etukäteen rinnastukseni), että lapsettoman pariskunnan olemassa olevat lemmikin auttaisivat perheen perustamisessa hhtä lailla. Että jos huomehdittavana on jo ennen lasta ollut kissa, koira ja kääpiökani, niin parisuhde on valmiimpi vastuun ottoon ja jakoon.
Itse koen niin, että kaaos jusien perheenjäsenten syntyessä tulee alkuun siitä unen puutteesta, hormooneista sekä molempien vanhempien syvältä kimpuavista malleista ja odotuksista siitä, millainen isä tai äiti minä olen / haluan olla juuri tälle / näille lapsille. Oma biologinen lapsi voikin olla tunnekokemuksena hyvin voimakas ja poiketa paljon enemmän siitä siitä suhteesta, joka ei biologiseen alpseen on tullut luotua. Tunteesta voi kokea häpeää ja syyllisyyttä, sillä aina ainuinen ei tahtoisi itsekään asian olevan näin.
Lapsen syntymän alkukantaisuus on mielestäni siis se, mikä yleensä sekoittaa pakan. Kun mikään ei ole niinkuin ennen.
Se sama tapahtuu ydinperheessäkin ihan joka kerta: hetkeksi kaikki särkyy, kunnes taas kasautuu uuteen muotoonsa.

Tuskin kukaan koskaan toivoo pahaa omalle tai kenenkään toisenkaan parisuhteelle. Kaikki haluaisivat varmasti onnistua.

Kuten tuossa kirjoitin itsekin, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että juuri tuo nostamasi asia tulee muuttumaan: Enää ei ole varmuudella sovittuja ja säännöllisiä aikuisten omia yhteisiä viikonloppuja. 

Omaan maailmankuvaani tuntuu kuitenkin aika vieraalle verrata lasta kotieläimeen. Kotieläimet toki ovat monen ihmisen perheenjäseniä, mutta näen lapsenkasvatuksen hieman monimutkaisempana suorituksena kuin ruokkimisena, ulkoilutuksena ja rapsutuksena. Vastuunkanto perheessä vanhempien kesken on minun käsitykseni mukaan siis paljon muutakin. Sitä, miten kohtaa esimerkiksi lapsen emotionaalisesti, kuinka osoittaa hellyttää, miten osaa asettua lapsen asemaan, kuinka aikuinen osaa ottaa roolinsa aikuisena, kuinka kestää toistuvia rutiineja ja miten selviää kiukuista ja täistä, Miten luontevasti suikkaroida harrastuskuskausten, kaverisynttäreiden, lääkärireissujen ja vanhempainiltojen välissä. 

Uskon, että jokainen ydinperhe ja uusperhe kokee nämä asiat omalla tavallaan. Se, missä toiselle on hankalaa jokin asia, ei toiselle ole. Ja päinvastoin 🙂 

Oi vitsi tuo kuulostaa aika arkisen ihanalle (jopa sohvalla istuminen), vaikka varmasti olikin raskasta aikaa. Kiitos kotitreffivinkeistä: Ne täytyy ehdottomasti ottaa to do -listalle, jos vaan mitenkään onnistuu <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X