Näin kirjoitetaan kolumni

Multa kysytään monta kertaa kuussa kirjoittamisesta. Miten siitä saa ammatin? Miten mä etenen kirjoitusprosessissa? Kuinka saa kustannussopimuksen? Mistä keksin aiheet?

Ja joka kerta palan halusta kirjoittaa kirjoittamisesta, koska rakastan tätä touhua vuodesta ja päivästä toiseen. Ja joka kerta koko touhua on silti yhtä vaikea selittää. Miten edes voi selittää jotain, joka on itselle tapa olla ja elää? Se, kuka on.

Mä en ole vuosiin tehnyt toimittajan töitä muille, joten kaikki tarinat, jota olen kirjoittanut, on ollut omiani. En ole referoinut, enkä haastatellut. On vaan ollut omat pääkoppa ja oma elämä. Se, mistä kaikki tekstit ovat syntyneet.

Taas viime lauantaiaamuna tein, kuten niin monena viikonloppuaamuna teen. Heräsin ennen miestä ja hipsuttelin onnellisena olohuoneeseen. Surautin espresson, otin läppärin syliin ja annoin palaa. Ei ollut pakko kirjoittaa, en ollut suunnittelut tuolle päivälle mitään kirjoitushommia, mutta silti parasta, jota tällaiseen aamuun keksin, oli kirjoittaminen. Joku toinen olisi saanut samat kiksit varmasti aamutreenistä, lehden lukemisesta ja aamupalasämpylöiden leipomisesta. Itselleni tämä oli juuri sitä, mitä hiljaisena aamuna, hiljaisessa kodissa halusin tehdä.

Koska tällä viikolla pitäisi taas repäistä yksi kolumni (ja edellinen on vielä kaupan hyllyssä MeNaisten kansien sisällä luettavissa, siinä Paola Suhosen kansijuttunumerossa), kerron nyt yhden kirjoitustarinan. Sen, miten minä kirjoitan kolumnin. Lähestulkoon aina. Se on vähän erilainen juttu kuin lauantainaputtelu, mutta silti osa kaikkea sitä, mitä kirjoittaminen työnä ja elämäntapana on.

1. Havahdun joka kolmas viikko siihen, että kalenterissani lukee perjantain kohdalla: ”Lähetä kolumni”. Tämä tulee suurena yllätyksenä. Aivan joka kerta.
2. Halon hiuksiani ja mietin, minkä päivän pyhittäisin kirjoitusprosessille. (Näitä ei kirjoitella huvikseen lauantaiaamuna).
3. Valitsen päivän, mutta eihän se tietenkään toteudu. Yritän aina tehdä niin, että kolumnipäivä olisi vain kolumnipäivä, mutta oikeasti se ei toteudu koskaan. Siinä samalla hoidetaan sähköposteja ja blogia ja kipeää lasta. Mutta yritys on aina hyvä.
4. Aloitan kirjoitusaamun tarmokkaasti. Kaivelen puhelimen muistion esille, ja etsin sieltä jonkun aiheista, joka tuntuu tällä kertaa hyvälle. Kirjoitan kännykkään aina epämääräisiä muistutuksia siitä, mistä voisi blogiin tai kolumniin kirjoitella. Tosin merkintäni ovat usein vähintäänkin kryptisiä, joten suurin osa tekstin pointeista syntyy kirjoitushetkellä. En koskaan hahmottele tekstiä tai sen kappaleita etukäteen. Idea muistiossakin on vain yhden sanan tai virkkeen mittainen. 
5. Kirjoitan ensimmäisen ja toisen kappaleen. Ja joka kerta kun teksti alkaa tökkiä, luen koko tekstin alusta uudelleen ja uudelleen. En tiedä, miksi teen niin, mutta tämän kaavan toistan aina. Ehkä siksi, että saisin kiinni omasta ajatuksestani.
6. Tärkeä vaihe kirjoitusprosessissa on omien taitojensa epäily. Ketä tämäkin taas kiinnostaa? Onko jutussa sittenkään mitään pointtia? Selaan puhelinta ja  kiukuttelen sitten itsellesi, miksi menin taas Instagramiin. Vuodatan silti ainakin yhden storiesin kirjoittamisen tuskasta.
7. Runnon tekstin vaikeuksien kautta loppuun. Jos joku on hyvä juttu, niin se, että tällä kirjoituskokemuksella edes jotain saa raapaistua, kun pakkotilanne iskee.
8. Siirrän hiiren merkkimääräkohtaan. Tulikohan kirjoitettua liikaa vai liian vähän? Voisi kuvitella, että merkkimäärä on vain merkkimäärä, mutta oikeasti se kertoo usein myös sen, missä jamassa tekstin sisältö on. 
9. Merkkimäärästä riippumatta alkaa tekstin karsinta, lisäily ja  kappaleiden yhdistely. Siirtelen osioita kuin palapeliä ja mietin, pitäisikö alku olla sittenkin lopussa tai pitäisikö joku kappale deletoida kokoaan.
10. Huomaan, että tekstin ehdoton pointti, se kaikista tärkein lause, on jäänyt kirjoittamatta kokonaan. Asia, joka on itselle itsestään selvä, unohtuu nimittäin yllättävän usein kirjoittaa auki. Väännän punaisen langan rautalankametodilla. Yleensä siihen tekstin puolivälin paikkeille.
11. Luen tekstin. Petyn itseesi. Muokkailen taas jotain. Kurkin kelloa. Luovutan ja lähetän tekstin toimitukseen. En perkele enää halua nähdä koko tiedostoa silmissäni. Ristin käteni, kun sitä ei käsketä korjailla. 
12. Unohdan tekstin heti ja palaan siihen vasta parin viikon päästä, kun eräänä torstaiaamuna The Lehti kolahtaa postiluukusta eteisen lattialle.
13. Aloitan jutun lukemisen irvistellen. Mutta mitä pidemmälle tekstiä pääsen, alan ihmetellä, mikä tässä nyt niin paskaa oikein oli. Ihan ok. Näyttää paremmalle lehdessä kun oman tietokoneen ruudulla. Alan epäillä, että ovat muuttaneet koko tekstin. Vaikka eivät tietysti ole.
14. Toistan saman kaavan parin viikon päästä uudelleen: ”Ei helkkari, pitääkö kolumni lähettää TÄMÄN viikon perjantaina?” 

Näin!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä