Kolmistaan

Miten meillä kasvatetaan lasta/lapsia?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Sain eiliseen MyDay-postaukseen kysymyksen siitä, miksi F:llä on päivässä ruutuaikaa vain 20 minuuttia. Lukija kertoi, että häntä itseään alkaisi ainakin ärsyttää, jos jokin noin kiva asia olisi vain 20 minuutin mittainen.

Meillä ruutuaika on vaihdellut vuosien ja kuukausien saatossa, eikä se ole mikään kymmenvuotissopimus, jota ei voisi muuttaa. Esimerkiksi junassa/lentokoneessa tai kipeänä kotona pötkötellen F saa käyttää kännykkää miltei rajattoman ajan, mutta tässä meidän tavallisessa elämässä Tampereella – arki tai viikonloppu – 20 minuuttia on koettu hyväksi. Siihen päälle kun tulee viestittelyt, puhelut ja mahdolliset videopuhelut, ylittää aika kuitenkin pääsääntöisesti puolen tunnin. Joka on meistä kyllä ihan riittävä aika 8-vuotiaalle.

Tuo ruutuaikakysymys oli mun mielestä todella mielenkiintoinen. Varsinkin, kun meidän ystävä kysyi tismalleen samana päivänä, millaisia kasvattajia me A:n kanssa olemme. Aloin ihan pohtia, millaisia olemme. Ja nimenomaa monikossa, koska vaikka tottakai meillä on omat painotuksemme ja olemme joissakin kasvatusasioissa erilaisia ja eri mieltä, ollaan me tässä jutussa yhdessä.

Ehkä ensimmäiseksi mieleen tuleva asia on se, että me olemme yhdessä tiimi, joka kasvattaa F:ää. Me pyrimme siihen jo heti suhteemme alussa, koska oli selvää, ettei A olisi F:lle vaan mikään aikuiskaveri vaan ihan oikea vanhempi. Mutta jos totta puhutaan, olihan tie alussa vähän karikkoinen välillä. Me kyllä yleisesti ottaen pyrimme silloin jo samaan lopputulokseen, mutta tavat saattoivat olla erilaisia. Nyt kun A on oppinut tuntemaan kaikki F:n mielen mutkat ja tulkitsemaan nenän asennot. Ja kun minä taas olen oppinut näkemään A:n toiminnan taakse ja luovuttamaan vastuuta hänelle, vallitsee meillä sellainen ilmapiiri, että jokainen täällä tietää, ettei minulla ja A:lla ole eri sääntöjä F:n suhteen. Lapsen on turha kysellä lupaa toiselta vanhemmalta, jos toinen on jonkin asian jo kieltänyt.

Tietystihän meillekin tulee välillä näistä vääntöjä (jopa F:n kuullen) kasvatuksesta tai saatamme pyöritellä toisillemme silmiä, jos toinen aikuisista toimii F:n suhteen omasta mielestä typerästi. Mutta tätä tapahtuu aika harvoin ja pyrimme siihen, että kasvatuserimielisyydet käydään läpi silloin, kun lapsi ei ole kuulemassa. Lapset kun ovat ERITTÄIN hyviä tarttumaan näihin tilanteisiin ja käyttämään niitä hyväksi.

Mulle on aina ollut todella tärkeää, että kotona on ilmapiiri, jossa lapsi uskaltaa kysyä ja puhua ihan kaikki tunteensa. Siihen mun mielestä voi nimenomaa vaikuttaa kasvatuksella. Sellaisella, että kannustaa kyselemään ja puhumaan ja kaivaa vaikeita asioita silloin esiin, kun näkee, että lapsen mieltä painaa joku juttu. F oli jossakin vaiheessa aikamoinen tunnehautoja – kuten minäkin olen ollut (olen välillä vähän vieläkin) – mutta nyt parin vuoden aikana on ollut aivan ihana huomata, että hän puhuu kaikki tunteensa auki. Kutsuu jopa ”perhepalaveriin” selvittämään asioita. Tärkeää tässä on se, ettei naura yhdellekään kysymykselle tai vähättele lapsen kokemuksia. Siis tässä pätee sama asia, kun aikuistenkin kanssa: Jos kokee, että ympäristö on turvallinen, eikä omia ajatuksia tarvitse hävetä, uskaltaa myös puhua kaikista hölmöimmät ja vaikeimmatkin jutut. Meillä ei myöskään satuilla mitään höpöhöpö-juttuja. Jos lapsi kysyy vaikkapa seksistä, synnytyksestä, kuolemasta tai muista aroista aiheista, niihin vastataan asioiden oikeilla nimillä. 

Vaikka meillä keskustellaan asioista ja F saa kertoa mielipiteensä, on meillä siinä mielessä varmasti aika perinteinen tapa kasvattaa, että meillä ei ole epäselvää, ketkä tässä talossa määräävät. F:llä on rajat, joita tulee noudattaa ja jos rajojen noudattaminen ei onnistu, seuraa tästä myös sanktio. Valehtelu on pahin mahdollinen munaus, mutta kyllä meillä tulee kännykkäkieltoa tms, myös vanhemmille rumasti puhumisesta tai vaikkapa siitä, että useamman kehotuksen jälkeen käytös ei muutu parempaan suuntaan. Tosin hänellä on myös porkkanoita. Montaa uutta asiaa on opeteltu kannustimien kautta  ja hyvistä asioista saatetaan palkita myös extempore-tavalla. Suurin näistä on varmasti se, että viime keväänä F:n kysy ottaa vastuuta kouluasioista koheni aivan huimasti ja muutenkin tyttö kasvoi henkisesti monta metriä. Silloin annoimme hänelle ison yllätyslahjan kevätjuhlapäivänä.

Toisaalta. Me harvoin lahjotaan F:ää mihinkään, vaan ennemmin pyritään toimimaan ja opettamaan vaikka kotitöiden tekoa niin, että sellainen toisten auttaminen ja yhdessä puuhailu nyt vaan yksinkertaisesti kuuluu asiaan. Meillä ei siis saa roskien viennistä, tiskikoneen täytöstä, pyykin pesusta tai oman huoneen siivoamisesta mitään palkkioita tai viikkorahaa. Eikä hän kyllä saa muutenkaan viikkorahaa tällä hetkellä, mutta rahaa toki silloin, kun tarvitsee johonkin. Tämä ei  – ettei kotitöistä lahjota – tarkoita tietenkään sitä, että lapsi aina vihellellen ja iloisesti osallistuisi kotitöihin. Kyllä roskien viennistä saattaa tulla edelleen aivan ylimitoitettu kiljunta ja jupina, mutta välillä homma luistaa taas aivan luonnostaan. Ne aamut, kun huone on siisti ja sänky pedattu ilman erillispyyntöä, tuntuu tietysti tosi kivalle.

Meillä on melko tarkat nukkumaanmenoajat (joita pyritään noudattamaan myös lomilla ja viikonloppuisin) ja säännöt vaikkapa herkkujen suhteen. Sillä tavalla homma pysyy aika kivasti paketissa. Sitä paitsi: Kun herkut ei ole esimerkiksi jokapäiväisiä, on ihan superhauska yllättää lapsi joskus kesken tiistain ja sanoa, että totta kai saavat mennä jädelle. Musta on jotenkin liikuttavaa, että esimerkiksi viime vuonna torstaitreenien jälkeen A:n ja F:n tavaksi tuli käydä ostamassa kotimatkalla kaupasta Pätkikset tai minilakut. Vaikka herkku oli noin pieni, oli se selvästi F:stä jotenkin erityisen juhlavaa ja hienoa.

Ylipäätään ajattelen niin, että jos arki on melko tavallista ilman hoploppeja ja elämyspuistoja, lapsen on parempi rauhoittua arkeen, kouluun ja harrastuksiin. Ja toisaalta sitten kaikki extrajutut tuntuu oikeasti hienolle ja arvokkaalle. Jos koko ajan ostellaan asioita, syödään herkkuja, rampataan pitkin ja poikin, ei mikään kohta tunnu enää miltään. Me ollaan tehty ihan raa`asti jopa niin, että jos ollaan keksitty A:n kanssa mielestämme joku kiva juttu, vaikkapa pyörälenkki, ja F:n mielestä yllätys on ollut liian pieni tai vähäpätöinen, ollaan jätetty koko homma toteuttamatta. Sanottu, että ehkä seuraavalla kerralla tämmöinen vaatimaton retkikin tuntuu sitten joltain, kun huomaat, miltä sen menettäminen tuntuu.

Mun ammatti opettajan on opettanut sen, ettei lapsen kiukkuja voi pelätä. Ja ettei lasta voi ja saa miellyttää koko ajan. Mä en esimerkiksi ole siinä mielessä vieraskorea, että joustaisin meidän säännöistä vain siksi, että F:llä on kaveri kylässä. Uskon myös siihen, että lapset myös haluavat rajoja. Se tekee olon turvalliseksi, kun tietää, että aikuiset välittävät. Ollaan myös puhuttu F;n kanssa siitä, miksi tiettyjä sääntöjä tarvitaan. Miten ne tuo turvallisuutta, terveyttä, virkeyttä jne. Eli hyvää lapselle! 

Tätä tekstiä lukiessa alkaa tuntua sille, että ollaan kauheita tiukkiksia. Vaikka en mä kyllä koe, että ollaan. Meillä on vaan aika selkeät sävelet sen suhteen, miten homma etenee ja kaikki sen kaavan tietää. Pääasiassa menee mutkattomasti juurikin siksi, että jokainen tietää oman ruutunsa. Välillä kiukkuillaan ja huudetaan ja sitten sovitaan ja pussataan. Mä koen kaiken tämän lisäksi ihan parhaana juttuna sen, kun lapsi ja aikuiset hupsuttelevat keskenään. Me saatetaan saada F:n kanssa vaikkapa illan nukutushetkessä joskus sellaiset nauruhepulit, ettei siitä vaan tule loppua. Molemmat hokee vuorotellen: ”Hei nyt oikeasti rauhoitutaan!” ja sitten kuitenkin taas revetään uudelleen. On jotenkin ihanaa, että oman lapsen kanssa voi olla niin käsittämättömän hauskaa.

Meidän kasvatusperiaate on varmasti niinkin kliseinen kuin: Rajat on rakkautta.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Lue myös

X