En mittää jaksanu
Tänään piti kirjoittaa eräs toinen, isompi postaus. Ja maksaa laskut. Laskuttaa muutama työ.
Oli ihan hyvin aikaakin. Olin kotona sairaalan kontrollista jo puolitapäivin.
Mutta sitten oli taas tämmöinen päivä, kun ei saanut aikaan mittään. Nukutti, mutta ei tullut nukuttua. Tiskitkin jäi pöydälle ja pissalla käyntiäkin piti pantata. Kuka siellä vessassa jaksaa aivan koko ajan rampata?
Keitin riisipuuron. Ja söin sen. Lähetin lapset harrastuksiin sohvalla maaten ja samassa paikassa makasin, kun mies ja lapsi tulivat kotiin.
Joskus odotus on helpompaa, kun tekee asioita ja luo tekemistä. Ja sitten se taas välillä lamaannuttaa. Kun tuntuu, että aika matelee ja viikot etenevät hidastetusti. Tänään tuli sellainen fiilis sairaalareissun jälkeen. Samalla, kun on mahdottoman ihanaa, että vauvat voivat hyvin ja saavat kasvaa kunnolla vatsan uumeissa, tuntuu, kuin tämä raskaus ei loppuisi ikinä. Ja nyt on turha sanoa, että ”ota omaa aikaa kun vielä voit” tai ”nuku varastoon”. Mun oma aika taisi hävitä siinä vaiheessa, kun liikuntarajoitteisuus nousi sille levelille, etten saa enää kenkiä itse jalkaan. Ja ne unet taas…Noh. Kun herää sen 8 kertaa yössä. Ja aina siihen, että pissattaa ja puolet vartalosta ja molemmat kädet on puutunut, on siitä varsinainen lepo kaukana.
Tänään en edes yritä tehdä enää muuta kun olla. Mutta ehkä sitten huomenna taas jotain muuta.
-Karoliina-
Kommentit
Niin paljon tsemppiä ja voimia <3 täällä seurataan matkaanne ilolla mukana 🙂
Kommentit
Niin samat fiilikset, kuin sairaslomalla olevalla. Hermokipujen kanssa taistelua 2 vuotta, arki yhtä selviytymistaistelua, yksin kun asustelen ja yhdellä kädellä pitää yrittää pärjätä. Yöt menevät torkahdellessa, kun kipu ei anna nukkua. Sitä pitää niin monia asioita itsestäänselvyytenä kunnes ne menettää.
Olen ollut pitkään sairauslomalla, poissa työelämässätä.
Monet kanssaihmiset tuntuvat kadehtivan tätä.
Onhan se totta, minulla on nyt aikaa. Ei tarvitse tunna putkella aamulla lähteä ja koko päivää suorittaa tehtävää toisensa perään.
Mutta kaikella on myös kääntöpuolensa. En ole ihan turhanpäiten sairauslomalla.
Sillä…
Kivut pitävät hereillä öisin.
Ne rajoittavat liikkumista niin, että pienessä ruokakaupassa käyminen on ihan koko päivän suurin saavutus. Isoon markettiin en uskalla lainkaan.
Kenkien ja vaatteiden pukeminen on vaikeaa.
Tiskikoneen tyhjennyt, lakanoiden vaihtaminen, roskapussin vieminen, koiran ulkoiluttaminen. Kaikki sattuu ja on vaikeaa. Tai mahdotonta.
Siinä, missä ympärillä olevat ruuhkavuosiaikuiset näkevät sairausloman vapaana työstä, mahdollisuus mennä vaikka kesken päivän sinne Hulluille Päiville, olen oikeasti jumissa kotona.
Vaikka työelämässä ollessa oli tekemättömistä hommista helppo syyttää sitä, ettei aika riitä, niin onhan se totta, että hommat jäävät välillä tekemättä ihan vaan siksi, ettei jaksa eikä kiinnosta. Ei saa aikaiseksi. Kotona, kaiken ajan kanssa, ollessa, tuo korostuu.
Työelämästä jlos jäänyt sairas jää toki myös ilman kuukausipalkkaa. Se on oma lukunsa, miksi kaiken tekeminen on vähän vaikeampaa.
Olemme oppineet arvottamaan itseämme tekemisiemme kautta. Pitää olla tehokas, tehdä nyt edes jotain. Vaikka pyykin lataaminen koneeseen ei oikeastaan ole edes mikään homma, saamme mielenrauhaa siitä, kun olemme pesseet pyykkiä. Perunan keitto on oikeampaa ruuan laittamista kuin puuron keittäminen. Eteisessä seisova aikuinen on parempi kuin sohvalla makaava, ihan yhtä läsnä oleva. Pesemätln tukka näyttää laiskuudelta.
Olen opetellut, pakon edessä, päästämään irti näistä asioista ja ajatuksista yksi kerrallaan. Haluan, ettei arvoni, omissa tai toisten silmissä, ole kiinni siitä, kuinka paljon saan aikaiseksi.
Ite nukuin koko raskauden huonommin kun nyt vauvan syntymän jälkeen. Sai juosta pissalla pitkin yötä ja sen jälkeen nukahtaminen kesti, niin ei siinä montaa tuntia nukuttu ja työkaverit kehottaa nukkumaan ”vielä kun voit.”
Juuri tuommoista oli kaksoisraskaus. Unta, unta ja unta. Olin jo unohtanut. Kiitos siitä ja ihanaa loppurautta!!!
Niin paljon tsemppiä ja voimia <3 täällä seurataan matkaanne ilolla mukana 🙂