Kolmistaan

Ei enää Baby Bluesia, eihän?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Kun F syntyi, elettiin talven pimeintä aikaa. Oli ennätysluminen ja ennätyskylmä joulukuu jopa Helsingissä. Pääkaupunki oli itse asiassa niin kaaoksessa lumen määrästä, että jouduin jonottamaan 10 minuuttia taksikeskukseen, ennen kun saatiin taksi ja pääsin suuntaamaan kohti sairaalaa synnyttämään. (Piinaavat minuutit, voin sanoa)

Kun F tuotiin kotiin, muistan jo heti ekana iltana oudon synkät aatokset. En ollut nukkunut sairaalassa neljään vuorokauteen juuri ollenkaan. Kätilöt halusivat, että pidän 2,4 kiloista vauvaa perhepedissä, mutta en uskaltanut silloin nukkua. Kysyin, eikä olisi vaarana, entä liiskaisin hänet, kun tyttö on niin pieni ja minä niin väsynyt. Vastaus oli ”kyllä ne äidinvaistot sut herättää!”. Mitkä vaistot?!? Olin 25-vuotias ja ollut äiti vain sekunnin. En siis nukkunut, enkä uskaltanut uhmata ohjeita ja siirtää vauvaa viereiseen vauvasänkyyn.

Kun mietin nyt taaksepäin F:n ensimmäistä 3-4 kuukautta, tuntuu se synkälle ja sumuiselle. Muistan joitain tiettyjä hetkiä ja ajatuksia todella tarkasti, mutta kaiken muun päällä on omituinen alakuloinen verho. Kun joku puhuu vaaleanpunaisesta vauvakuplasta tai ihanasta symbioosivaiheesta, en edes osaa kuvitella, mitä sellainen on.

Olin iloinen ja kiitollinen vauvasta, mutta olin samalla myös henkisesti todella väsynyt. Ehkä lapsen syntymässä purkautui 9 kuukautta kestänyt pelko. Tai sitten hormonit tekivät temppunsa tai sitten vauvan koliikki ja/tai refluksi vaan saivat tuntemaan itseni aivan surkeaksi äidiksi. Tuntui, että vaikka tein mitä, vauva ei ollut onnellisen oloinen. Hän itki lähes  kaiken valveillaoloajan ja halusi olla aivan koko ajan sylissä.

Joskus sanotaan, että vauva aistii vanhempien rentouden/kireyden ja reagoi sitten siihen. Uskon tuohon osittain. Ja toisaalta taas en. Onhan se nimittäin toisin päin niinkin, että on helppoa olla rento vanhempi, jos asiat menevät hyvin ja lapsi on terve ja tyytyväinen. Esimerkiksi olenhan nyt voinut olla rento ja hyvätuulinen odottaja, koska pelkoja on ollut paljon vähemmän kuin esikoista odottaessa. Samoin olisin voinut olla erilainen äiti alussa esikoiselleni, jos hän ei olisi itkenyt niin paljon.

Muistan edelleen sen hetken, kun F heräsi elämänsä ENSIMMÄISTÄ kertaa niin, että hän ei aloittanut päivää itkulla. Se tapahtui ristiäisten jälkeen Hankasalmella. Avasin silmäni ja katselin tyytyväisenä silmät auki olevaa kolmekuukautista tyttöä. Se hetki oli aivan maaginen ja ihmeellinen. Ja uskon, että niistä viikoista alkoi myös oma toipumiseni normaaliksi itsekseni. Tosin samojen viikkojen jälkeen lopetin imetyksen, joten en tiedä, mikä vaikutti eniten.

Niin että. Jos ei lasketa sitä, että jännitän sitä, että vauvat saadaan terveinä maailmaan, on suurin jännityksen aiheeni se, mitä hormonit tekevät päälleni tämän synnytyksen jälkeen. Olisi ihanaa, jos elämänkokemus, elämäntilanne, valmistautuminen ja kaikki tämä toisi tällä kertaa eheyttävän kokemuksen vaaleanpunaisesta vauva-ajasta.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Lue myös

X