kolmistaan - Banneri

Kun F syntyi, elettiin talven pimeintä aikaa. Oli ennätysluminen ja ennätyskylmä joulukuu jopa Helsingissä. Pääkaupunki oli itse asiassa niin kaaoksessa lumen määrästä, että jouduin jonottamaan 10 minuuttia taksikeskukseen, ennen kun saatiin taksi ja pääsin suuntaamaan kohti sairaalaa synnyttämään. (Piinaavat minuutit, voin sanoa)

Kun F tuotiin kotiin, muistan jo heti ekana iltana oudon synkät aatokset. En ollut nukkunut sairaalassa neljään vuorokauteen juuri ollenkaan. Kätilöt halusivat, että pidän 2,4 kiloista vauvaa perhepedissä, mutta en uskaltanut silloin nukkua. Kysyin, eikä olisi vaarana, entä liiskaisin hänet, kun tyttö on niin pieni ja minä niin väsynyt. Vastaus oli ”kyllä ne äidinvaistot sut herättää!”. Mitkä vaistot?!? Olin 25-vuotias ja ollut äiti vain sekunnin. En siis nukkunut, enkä uskaltanut uhmata ohjeita ja siirtää vauvaa viereiseen vauvasänkyyn.

Kun mietin nyt taaksepäin F:n ensimmäistä 3-4 kuukautta, tuntuu se synkälle ja sumuiselle. Muistan joitain tiettyjä hetkiä ja ajatuksia todella tarkasti, mutta kaiken muun päällä on omituinen alakuloinen verho. Kun joku puhuu vaaleanpunaisesta vauvakuplasta tai ihanasta symbioosivaiheesta, en edes osaa kuvitella, mitä sellainen on.

Olin iloinen ja kiitollinen vauvasta, mutta olin samalla myös henkisesti todella väsynyt. Ehkä lapsen syntymässä purkautui 9 kuukautta kestänyt pelko. Tai sitten hormonit tekivät temppunsa tai sitten vauvan koliikki ja/tai refluksi vaan saivat tuntemaan itseni aivan surkeaksi äidiksi. Tuntui, että vaikka tein mitä, vauva ei ollut onnellisen oloinen. Hän itki lähes  kaiken valveillaoloajan ja halusi olla aivan koko ajan sylissä.

Joskus sanotaan, että vauva aistii vanhempien rentouden/kireyden ja reagoi sitten siihen. Uskon tuohon osittain. Ja toisaalta taas en. Onhan se nimittäin toisin päin niinkin, että on helppoa olla rento vanhempi, jos asiat menevät hyvin ja lapsi on terve ja tyytyväinen. Esimerkiksi olenhan nyt voinut olla rento ja hyvätuulinen odottaja, koska pelkoja on ollut paljon vähemmän kuin esikoista odottaessa. Samoin olisin voinut olla erilainen äiti alussa esikoiselleni, jos hän ei olisi itkenyt niin paljon.

Muistan edelleen sen hetken, kun F heräsi elämänsä ENSIMMÄISTÄ kertaa niin, että hän ei aloittanut päivää itkulla. Se tapahtui ristiäisten jälkeen Hankasalmella. Avasin silmäni ja katselin tyytyväisenä silmät auki olevaa kolmekuukautista tyttöä. Se hetki oli aivan maaginen ja ihmeellinen. Ja uskon, että niistä viikoista alkoi myös oma toipumiseni normaaliksi itsekseni. Tosin samojen viikkojen jälkeen lopetin imetyksen, joten en tiedä, mikä vaikutti eniten.

Niin että. Jos ei lasketa sitä, että jännitän sitä, että vauvat saadaan terveinä maailmaan, on suurin jännityksen aiheeni se, mitä hormonit tekevät päälleni tämän synnytyksen jälkeen. Olisi ihanaa, jos elämänkokemus, elämäntilanne, valmistautuminen ja kaikki tämä toisi tällä kertaa eheyttävän kokemuksen vaaleanpunaisesta vauva-ajasta.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Kommentit (24)

Voi miten samankaltaiset muistot itselläni 9 vuoden takaa.. Poikani oli myös pieni, reilusti alle 3 kg ja häntä piti syöttää parin tunnin välein. En nukkunut sairaalassa yhtään enkä oikein kotonakaan pariin ensimmäiseen kuukauteen. Raskauttani varjosti myös huoli pojan terveydestä joten sekä raskaus että nuo ekat muutamat kuukaudet eivät ole muistoissani kovinkaan hattaranomaisia.. Koin tästä pitkään huonoa omaatuntoa, mutta ajanmyötä helpotti tietenkin! Tsemppiä raskauden loppumetreille ❤️

Olen synnyttänyt 2 ja myös kaksi kertaa kokenut Baby Bluesin. Valitettava tosiasia on se, että sen todennäköisyys on suurempi, mikäli aiemmin on baby bluesin sairastanut.

Uskon vakaasti sekä tieteen pohjalta että omasta kokemuksesta, että tila on pääasiassa fysiologinen hormonien aiheuttama asia. Toki elämäntilanne, äidin psyykkinen vointi ennen synnytystä, synnytyskokemus, tukiverkot jne. myötävaikuttavat merkittävästi baby bluesin puhkeamiseen. Mutta uskon todella, että äiti ei itse voi sitä tahdonvoimalla tms. positiivisilla ajatuksilla estää, jos on siihen fyysisesti taipuvainen.

Synnytyksen jälkeen tapahtui valtava hormonaalinen myrsky, pääasiassa estrogeenijohdannaisten tason valtava lasku, äiti voi mennä ns. kemialliseen vaihdevuositilaan, joka osaltaan vaikuttaa baby bluesin syntyyn. Useimmiten ensimmäisenä kärsii uni ja uskon, että uni on yksi tärkein elementti psyykkisen hyvinvoinnin peruspilareista. Tärkeää on tunnistaa oma tila, puhua siitä avoimesti ja muistaa, että se ei ole omaa syytä. Nykyään hoidetaan synnytyksen jälkeistä masennusta menestyksekkäästi pienellä määrällä estrogeenia (suihke iholle). Vähän niin kuin hormonikorvaushoitp, Sain itse siitä suuren avun kun yksi viisas gynekologi sitä suositteli. Meni muutama viikko ja tilanne alkoi paranemaan. Itsellä siis vauvan syntymän jälkeen vaikea unettomuus, ärtyisyys ja ennen kaikkea ahdistus siitä, että vauvalle tapahtuu jotain kamalaa, tai muulle perheelle. En pystynyt edes uutisia lukemaan kun fyysinen kamala ahdistus valtasi koko kehon. Onneksi se ei kestänyt kuin viikkoja ja sain todella nauttia vauva-ajasta täydestä sydämestäni.

Välttämättä mitään masista ei tule! Mutta jos tulee, niin puhu siitä pienellä kynnyksellä neuvolassa, puolisolle jne. Ennen näitä hoidettiin vain psykologisella tuella ja masennuslääkkeillä (joilla toki on vielä paikkansa), mutta joskus myös hormonikorvaus voi auttaa. Toivotaan, että mitään näitä et tarvitse ❤️

Siis ootko sä oikeesti sitä mieltä, että äidillä on samat lähtökohdat masentua, jos toinen vauva itkee kokoajan ja toinen vauvaa vaan nukkuu, syö ja hymyilee?!

Kahteen edelliseen.

Itsekin törmäsin juuri artikkeliin, jossa puhuttiin tuosta estrogeenivajeesta. Mielenkiintoista!

Kenen tekstiin Mustavalk viittasit? Itse en osaa sanoa varsinaisesta masennuksesta mitään, eikä minulla ole siitä tietoa. Tosin usko kyllä itse siihen, että Tottakai lähtökohdat äidin hyvälle ololle on paremmat, jos lapsi on ns. vaivaton ja tyytyväinen. Se ei kuitenkaan taida olla este henkiselle pahoinvoinnille sekään.

Mulla taas toinen meni hyvin, kun tiesi vähän mitä on edessä. Ekasta se tunnemyrsky oli vaan niin valtava. Niin iso muutos.

Haluan uskoa kanssa, että valmistautuminen voi jeesata edes vähän 🌟

Oispa ihana, että saisit kokea vauva-ajan ilman baby bluesia.❤️
Ja olen samaa mieltä tuosta, et tavallaan vauva voi reagoida kireään/alakuloisen vanhempaan, ja et toisaalta, jos on kovin itkuinen vauva, niin ei kai siinä kukaan pysy kovin pitkään rentona ja iloisena. Mä näin vierestä siskon ensimmäisen lapsen koliikin, mikä oli kyllä raastavaa ja lohdutonta. Ja siis jo pelkästään ne hetket, ku nähtiin ja sit loput kuultiin, et aina se vauva itkee eikä mikään ei auttanut. Ja sit loppui ku seinään vauvan ollessa 5kk. Se kyllä avas silmiä, et ei se todellakaan oo aina omista asenteista tms. kiinni et miten vauvavuosi alkaa/menee.

No noinhan se juuri on! Moni asia on asenteesta kiinni, mutta ei kaikki.. Ei esim koliikki!

Nk. Baby blues on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.
Baby blues tulee melkein jokaiselle synnyttäneelle äidille pari-kolme päivää synnytyksen jälkeen. Hormonit sekoittavat systeemin ja kaikki itkettää. Tuttua varmaan monelle. Tämä menee ohi ihan muutamassa päivässä.
Synnytyksen jälkeinen masennus on toisenlaista. Sekin on minelle tuttua. Senkin kanssa voi elää ja siitäkin selvitä. Niin äiti kuin lapsikin.

Itse en ole ollut niitä ”vauvakuplaihmksiä”. Ajatukset pienien vauvojen kanssa ovat olleet välillä todella synkkiä. Meillä on asunut sairaita ja vaativia vauvoja, jotka ovat pahimmillaan öisinkin nukkuneet vain vartin pätkissä. Rassukat.
Vauva-aika ei kuitenkaan määritä sitä, millainen äiti minusta lopulta tuli. Eikä onneksi myöskään sitä, millainen suhde minulla on lapsikni vuosien päästä. Väsyneenä vanhempana aikajana ja perspektiivi on toki pieni ja kapea, mutta laajemmassa kuvassa riittää kyllä se, että niistä vaikeista päivistä vain selviää.

Oikeassa olet. Ovat kaksi eri asiaa. Tosin oman käsitykseni mukaan Baby Blues tosin voi kestää pidempäänkin kuin päiviä. Tai alakulo, millä nimellä sitä nyt kutsuukaan.

Minullakin ensimmäisen lapsen synnyttyä olin todella väsynyt sairaalassa, en osannut nukkua, imetys ei lähtenyt sujumaan, hormoonimyrsky oli valtava. Meille kuitenkin sattui onneksi mukava sairaalahenkilökunta, joilta sain apua, annoin vauvan heidän hoitoon ja nukuin yhdet pitemmät unet sairaalassa ennen kotiin lähtöä. Kun päästiin kotiin, imetys sujui kodin rauhassa jo paremmin, vaikka loppuikin sitten muutaman kuukauden päästä kokonaan ja koko ajan annettiin myös lisämaitoa pullosta.
Kahden seuraavan lapsen kohdalla synnytys ei ollut enää niin suuri tunnemyrsky ja vauvan hoitokin lähti heti sujumaan. Sairaalassa nukuin molemmilla kerroilla vauvan kanssa syöttöjen välit ja olinkin paljon pirteämpi ja hyvävointinen, kun päästiin kotiin. Ja näiden lapsten kanssa imetys sujui heti alusta asti hyvin ja jatkui pitempään kuin ensimmäisen lapsen kohdalla.
Raskaus ja synnytys on aina hormoonien ja tunteiden vuoristorataa. Kokemus onneksi tuo varmuutta ja vie ainakin sen osan siitä jännityksestä pois ja tasoittaa sitä synnytksen jälkeistä olotilaa. Se tunne, että osaat olla vanhempi, koska olet sitä jo ennestään, helpottaa oloa. Tiedät, että osaat hoitaa vauvaa, osaat imettää ja tiedät mitä teet, miten erilaista se onkaan siihen ensimmäiseen lapseen verrattuna. Tiedät jo suurelta osalta, mitä on edessä. Ja jos joku pelko onkin etukäteen, miten ihana onkaan sitten huomata, jos pelko onkin ollut turha, että tämähän sujuukin hyvin ja tätäkin asiaa hermoilin aivan turhaan :).
Tsemppiä loppumetreille, kaikki menee varmasti hyvin!

Kiitos kannustuksesta ❤️

Kiitos ihana kun jaoit tämän kokemuksesi ❤️ Tuntui lohdulliselta. Mulla oli ihan jäätävä baby blues. Sitten se jollain tapaa väistyi mut ei sittenkään kokonaan. Olen ollut tosi ahdistunut mutta onneksi tosi hyviäkin fiiliksiä on ollut vastapainoksi. Mulla on ollut aika kova stressi viime vuoden lopulta saakka, joten uskon sen vaikuttavan hormonien ja vähien unien lisäksi. Heh samaistuin vahvasti tohon sun keryomukseen siitä miltä tuntuu herätä kun vauva ei itke. Meillä on ollut paljon vatsavaivoja ja usein herään itkuun (itseasiassa saatan kuulla itkua vaikka vauva nukkuisikin!). Nyt pari kertaa oonkin herännyt babyn ähinään. Taivaallista 😄Meidän vauva siis kohta 3 kk. Mä pidän peukkuja että teillä menee mukavasti ja onnellisissa fiiliksissä ❤️

Toivottavasti teilläkin alkaa nyt suunta olemaan molemmilla positiivisjohtoista 🥰

Kiitos kun kirjoitit tästä ❤ Rohkaisen myös, että minulla ei tullut toisen lapsen kohdalla tuota vaikka ensimmäisen kohdalla tulikin.

Kiva, kun oli mieleinen postaus ❤️

Todellakin baby blues ja masennus on täysin eri asiat. Minun vauvani oli terve, hyvä nukkuja ja iloinen lapsi ja siitä huolimatta vajosin sairaalahoitoa vaativaan masennukseen. Toipuminen siitä on ollut hidasta, mutta kolmen vuoden jälkeen saatoin ajatella olevani tasapainossa. Baby blues ei sinänsä ole lääketieteellisrä hoitoa vaativa tila, ellei se pitkity ja muutu masennukseksi. Kun ymmärtää etukäteen, että baby blues on normaalia ja se menee ohi, siihen voi olla helpompi suhtautua.

Oliko joku rinnastanut masennuksen ja Baby bluesin? Itse en huomannut 🙂 olen samaa mieltä, että asioiden ymmärtäminen auttaa jo pitkälle: Kun tietää, mitä voi olla tulossa, helpottaa se alkushokkia.

Itse en ole varsinaista baby bluesia kokenut, mutta kahden lapsen imetysaikana olen huomannut oksitosiinin vaikutuksen mieleen. Yhtä äkkiä tulee todella surullinen olo, ahdistaa, itkettää ilman mitään kunnon syytä. Vähän sen jälkeen alkaa rintoja kivistää ja maito nousee rintoihin. Itseäni on auttanut se, että tiedän että paha olo johtuu hormooneista, ja että se menee kyllä ohi.
Osa baby bluesista johtuu varmaan myös univajeesta ja tulisi varmasti ilman vauvaakin yhtä huonolla nukkumisella. Toivottavasti saatte vauvanhoitoapua kaksosten kanssa, että saatte nukkua univajeita pois. Kannattaa muistaa myös hyvä sääntö, nuku aina kun vauvakin nukkuu (jos vain pystyy).

Tutun kuuloista tuo, kun kerroit että yks kaks vauva-arki alkoikin tuntua kivalta kun lapsi lopetti itkemisen. Esikoinen oli meilläkin koliikki lapsi, itki ensimmäiset 3kk. Muistan 5kk neuvolassa vasta silloin tajunneeni, että ”onhan tämä vauva aika ihan mukavaa toihua”, kun huomasin että olimme n. 2kk saanu elellä ”normaalia” vauva arkea, ilman että toinen itkee koko ajan aivan sama mitä teet. Ja se, että vauva on tyytyväinen viestii äidille, että tämä osaa hommansa. Itkuinen vauva tuottaa äidille mielikuvan, että ei osaa hommaa, vaikka eihän se koliikki tietenkään äidin syy ole. Halusin kai sanoa sitä, että ei kannata kenenkään potea huonoa omatuntoa siitä, että kun en pysynyt rauhallisena ja rentona kun vauvani itki 24/7 ruokin osaltani vauvan itkua vaan että myös se vauvan reaktio aiheuttaa meissä äiteissä reaktion ja päinvastoi. ja sille on joku psykologinen syykin. Se ei ole äidin, eikä lapsen vika.

Et varmaan lue tätä kommenttia (vähän myöhässä kommentoin) mutta täyttä asiaa tämä postaus ❤️ Ei se vauva-aika ole aina vaaleanpunaista.

Tutun kuuloista. Hormonitoiminta muuttuu niin radikaalisti kun estrogeenintuotanto putoaa huipustaan vaihdevuositasolle istukan syntymisen jälkeen.
Ensimmäisen kohdalla alkoi heti sairaalassa hyvin voimakas ahdistus , joka kesti pitkään. Toisen kohdalla en halunnut riskeerata mitään, joten aloitin estrogeenilääkityksen heti sairaalassa.
Toisaalta uskon myös, että asian tiedostaminen voi jo itsessään auttaa , eikä ahdistus tule niin voimakkaana enään päälle.
Seuraavan lapsen kohdalla osasin suhtautua jo armollisesti itseäni kohtaan ja hyväksyä kaikki tuntemukset ja ajatukset, joten selvisin jo ihan luomuna synnyksen jälkeisistä mylleryksistä. Valmistautuminen ja tilanteen hyväksyminen voi siis jo itsessään auttaa paljon!
Ihanaa että tuot näitä asioita myös julki. Onnea tulevaan😊

No kylläpä kuulosti todella samalla. Kiitos ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X