Kolmistaan

Milloin viimeksi?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olen blogihaastehullu. Rakastan kirjoitta ja lukea niitä. Ehkä siksi, että yksinkertaiset pienet kysymykset kertovat itse asiassa kirjoittajastaan aika paljonkin.

Luulen myös, että osa blogihaasteintohimostani johtuu siitä, että olen rakastanut naistenlehtien ABC-sarjoja ja kaikkia sellaisia myös ihan aina.

Siksipä ihan varta vasten googlasin blogihaasteita ja törmäsin pariin tosi kivaan. Yksi niistä oli Mitä ja milloin viimeksi? , johon törmäsin Sweet Food O`mine -blogissa. Liittykää mukaan ja jakakaa mulle lisää haasteita/haastekysymyksiä, joihin voisi osallistua.

Milloin viimeksi

Ilahduin. Tänään. Monestakin asiasta. Siitä, että lapsen koe oli mennyt hyvin ja että heillä oli todella hauskankuuloiset leikit kaverin kanssa meillä iltapäivällä. Siitä, että mies pyysi lounaalle kanssaan ja että veimme samalla kauan suutaria kaivanneet kengät suutarille. Siitä, että vauvat mylläsivät kunnolla, eikä liikkeitä tarvinnut arvailla. Siitä, että päivässä oli paljon enemmän naurua ja iloa kun synkkyyttä.

Nauroin. Päivällä miehen kanssa. Joskus vanhemmuus on vaan sitä, että aivan absurdit ja paskat tilanteet on pakko kääntää huumoriksi. Tämä viikko on ns. koetellut meidän molempien hermoja.

Itkin. Sunnuntaiaamuna. Samasta syystä kun tänään nauroin. Yleensä mun pinna äitinä on todella pitkä, mutta huonosti nukutun yön jälkeen turha kiukuttelu vaan katkaisi kamelin selän. Ensin karjuin ja sitten itkin, koska en halua karjua.

Harmistuin. Tänään siitä, että olo on niin tukala ja jalat todella turvonneet, vaikka tekisin mitä. Harmitti myös se, että verottajan päätöstä viime vuodesta saa edelleen odotella.

Häkellyin siitä, kuinka ihania viestejä sain päivän aikana Instan inboxiin. Vaikka en niihin ehdi juuri vastailla (saa noin  20-60 viestiä päivässä ja päälle vielä ”pikareagoinnit”), lämmittää jokainen viesti aina sydäntä. Inboxissa moni kertoo tosi koskettavia ja henkilökohtaisia asioita. Se on suuri luottamuksenosoitus.

Kokeilin eilen illalla talvikenkiäni. Niistä mahtui jalkaan vain muutamat ja nekin on aika kireät.

Urheilin. Taisi olla helmikuussa 2019. Aivan kauheaa.

Luin. Tällä viikolla olen lukenut/kuunnellut kolmea kirjaa. Emilia Salorannan kirjan Anne Kukkohovista, Hannen ja Satun Unelmahommissa ja Roope Lipastin Jälkikasvukauden. Sen lisäksi Jari Sinkkosen kirjaa, jota A lukee parhaillaan. Olen viime kuukausien aikana lukenut/kuunnellut kirjoja todella paljon.

Söin. Juuri iltapalan. Perunarieskoja, appelsiinimehua ja luumuja.

Herkuttelin. Pyykintorin Lihassa ja kahvissa tänään. Kakkua.

Ostin juurikin tuon kahvilakeissin herkut. Tosin jos puhutaan ihan ostoksista, eilen ostin Ratinasta lautasliinat ristiäisiin, naamanpesuaineen apteekista, heijastimia Clasulta, kaksi merinovillakypärämyssyä Reimalta vauvoille ja itselleni mamma-alkkareita Henkalta. Niin ja jouluksi jo H&M Homesta kultaisen suojaruukun joulukukalle ja Clasulta kulta-mustan kynttilänjalan.

Tapasin tänään perheeni lisäksi F:n bestiksen ja meidän naapureitaja tuttuja niin kahvilassa, lounaalla kuin pihallakin.

Päätin, että jätän tarkat blogisuunnitelmat nyt taakse ja kirjoitan juuri sitä mitä mieleen juolahtaa ja juuri niin usein/harvoin kun haluan. Olin ajatellut, että vielä tämän viikon toimin, kuten ennenkin, mutta otan varaslähdön nyt äitiyslomalaisen moodiin (jos osaan).

Inspiroiduin. Hmm. Apua. Mä en taida olla kovin inspiroituvaa tyyppiä. Mä innostun asioista, vaikka mun töistä ja kodin laitosta ja ruuasta, mutta sellainen inspiroituminen ei ehkä ole oikein mun juttu. Tai onko se sitten inspiroitumista se, että juttuideoita blogiin ja kolumniin putkahtelee mieleen, kun kävelen ulkona, katson telkkua, näen ihmisiä jne? Jos on, niin sitten tulee inspiroiduttua päivittäin pienistä ärsykkeistä

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Lue myös

X