Ihaninta ja kamalinta yhtä aikaa

Viime viikon sairaalassaoloaikana havahduin eräänä yönä siihen ajatukseen, että elin sillä samaisella sekunnilla elämäni kaikista ihaninta ja onnellisinta hetkeä. Juuri sitä elämän kohtaa, josta olin aina haaveillut ja joka nyt oli tässä. Ihan oma, iso rakas perhe.

Samalla onnenhetkellä kroppa oli kuitenkin niin kipeä, että purskahtelin itkuun useita kertoja päivän aikana. Mielikin oli välillä oudosti maassa ja muutenkin tuli tunne, selviääkö tästä.

Samaan tuntiin tiivistyi kaikki tunteet laidasta laitaan ilman, että edes itse pysyin niiden perässä.

Käsin kosketeltavan spesiaaliksi tilanteen teki se, että samalla kun tsemppasin itseäni itkun ja kipujen kanssa ”tämä kestää vain hetken – mantraa” hokien, aloin jo pelätä sitä, että tämä tosiaan kestäisi vain hetken. Vauvat tuoksuvat vain hetken vauvoille ja näin ainutlaatuinen hetki olisi pian ohi. (Ja sitten taas itkin. Vähän molempia asioita.)

Ihmeellistä tämä naisena olo!

-Karoliina-