Kolmistaan

Synnytyskertomus

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Raskausviikolla 36+4 se sitten tapahtui. Kello oli laitettu soimaan kuudelta. F oli syyslomalla, joten lastenhoitokuvioiden vuoksi ei tarvinnut säätää. Teimme aamutoimet, tosin minä en saanut syödä ja juoda mitään. Auto starttasi talon edestä reippaasti ennen seiskaa. Ulkona oli pimeää ja syksyistä, puissa keltaiset lehdet. Tuntui jännälle ajatella, että seuraavan kerran, kun tulisin kotiin, mukana olisi kaksi vauvaa.

Sairaalassa me menimme suoraan osastolla 2B, jossa meille annettiin sänkypaikka, ohjeita ja sitten vaan odoteltiin. Minä taisin jopa torkahtaa hetkeksi, yöllä ei ollut tullut uni oikein silmään.
Puin sairaalavaatteet ja tukisukat.

10 jälkeen meille tultiin sanomaan, että sali on valmis leikkausta varten. Kysyttiin, haluanko mennä sängyllä työnnellen vai kävellen saliin. Sanoin, että kävellen. Matkalla minuun iski yllättäen ihan kauhea jännitys. En muista matkasta leikkaussaliin muuta kuin sen, että tärisin aivan kauttaaltani.

A:n piti jäädä salin ulkopuolelle aluksi. Minä menin sisään ja kaikki eteni sen jälkeen hyvin nopeasti. Sain lääkkeitä ja puudutteita ja jossakin vaiheessa myös A sai tulla mukaan. Hänellä on sairaalamyssy ja sairaalatakki.

Puudutus oli tehokas. Yhtäkkiä en tuntenut alavartaloani ollenkaan. Saliin, jossa oli entuudestaan jo kauheasti väkeä, tuli koko ajan lisää ihmisiä. A laski, että kaiken kaikkiaan heitä oli parhaimmillaan 15. Mukana oli myös pari harjoittelijaa.

Sitten alkoi leikkaus. Minun edessäni oli sermi, joten en nähnyt yhtään, mitä tapahtui. Ja hyvä niin. Pidettiin A:n kanssa käsistä kiinni ja hetken kuluttua kuului vauvan parahdua. Siinä vaiheessa tuli kyllä kyyneleet silmiin. A-vauva näytettiin meille sermin taakse ja sitten hänet vietiin toiseen huoneeseen tarkastukseen. Ikuisuudelle tuntuneen minuutin jälkeen myös B-vauvan itku alkoi kuulua. Tyttöjen ikäeroksi tuli minuutti.

A lähti tyttöjen kanssa tarkastushuoneeseen ja sieltä heräämöön odottelemaan minua. Minua kursittiin kokoon jonkin aikaa. En osaa sanoa, kauanko. Kerran kysyin, onko vauvoilla kaikki hyvin ja ihana hoitaja kävi kurkkaamassa toisessa huoneessa: ”Kaikki on hyvin, siellä ovat isänsä sylissä.”

Leikkaustoimenpiteiden jälkeen minut kärrättiin samaan huoneeseen tyttöjen ja A:n kanssa. Siellä he toisiaan odottelivat minua kiikkustuolissa istuen. Tässä huoneessa odoteltiin niin kauan, iltapäivään asti, että puudutus oli poistunut kehostani. Leikkauksessa olin saanut niin vahvaa, 24h kestävää, kipulääkettä, että oloni oli tosi hyvä. Vesi ja mehu maistuivat taivaalliselle paaston jälkeen.

Huoneesta läheteltiin kuvia meidän perheille ja soiteltiin heille. Niin ja ennen kaikkea tutustuttiin kahteen ihanaan tyttöön. Sain heidät syliin ja rinnalle ja olo oli kertakaikkisesti aivan mieletön. Huomasimme jo heti alkuun, että pelko tyttöjen sekoittamisesta toisiinsa oli turha. Me tunnistimme heidät aivan alusta asti, vaikka henkilökunta esimerkiksi ei. Omaan silmään tyttöjen 300g ero kuitenkin näyttäytyi olennaiseksi tunnistamisen kannalta.

-Karoliina-

Lue myös

X