Kolmistaan

Vauvakupla ei ole pakollinen!

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Sunnuntai-iltana se sitten tapahtui. Istuin sohvalla, pienet tuhisivat unipesässä lattialla, A oli treeneissä ja F ystävänsä kanssa Leos leikkimaassa. Huomasin yhtäkkiä, että minulla ei ollut yhtään hommaa, joka olisin sillä hetkellä pitänyt tehdä. Ei syöttää ketään, pestä ainoatakaan pulloa, tyhjentää pesukonetta, hieroa pikkiriikkistä kipristelevää vatsaa, auttaa läksyissä tai vaihtaa lakanaa. Ensi kerran tyttöjen syntymän jälkeen istuin sohvalla niin, että minulla oli hetki aikaa ihan vain olla. Vähän kuin silloin ennen vanhaa, kun kotitöitä ja hoidettavia ei ollut niin montaa. Tuli riemukas olo! Juhlistin tätä hetkeä leikkaamalla rauhassa omat varpaankynteni, maksamalla laskut ja nostamalla molemmat tytöt vuorotellen rauhassa syliini. Monestihan ruokkiminen, pesu ja muut vauvanhoidolliset jutut kun tulee kaksosten kanssa tehdä niin sanotusti liukuhihnalla ja aina on huono omatunto sen pienen puolesta, joka joutuu odottamaan vuoroaan. 

Olen saanut kymmeniä, jos en satoja viestejä siitä, miten minun tulisi nyt upota vauvakuplaan. Unohtaa kaikki muu – kampaajat, oma liikunta, lounaat, työt ja aika miehen kanssa – ja uiskennella tässä hetkessä, jota tulisin vielä joskus kaipaamaan. Jollakin tapaa nuo viestit ovat saaneet minussa ristiriitaisen olon.

On ihan totta, että vauvat kasvavat ihan hurjaa vauhtia. Että jo kuukauden päästä katsomme tämän hetken kuvia ja ihmettelemme, kuinka pieniä vauvat ovat olleet. Että ihan totta: Tätä hetkeä ei enää saa koskaan takaisin. Ja kuinka paljon rakastankaan ja arvostankaan sitä, että tytöt ovat nyt täällä. Minä jos kuka tiedän, ettei se ole itsestäänselvyys.

Toisaalta vauvojen kasvu – ehkä ennen kaikkea oma kasvuni aivan uudenlaiseen elämäntilanteeseen – riemastuttaa oloani joka päivä aina vaan enemmän. Vaikka tytöt ovat vasta kuukauden ikäisiä, tuntuu sille, että alun kaaos on alkanut väistyä jo tieltä. Meidän elämästämme heidän kanssa on tullut rutiinia. Sitä aitoa arkea, meidän elämäämme, eikä mitään ihmeellistä kuplaa. Koska eihän elämää voi loputtomiin eristyksen kuplassa elellä.

Mulle vauvakupla – niin paljon kun tyttöjä rakastankin ja miten ihanaa heitä on helliä, hoitaa, pussailua ja oppia tuntemaan – antaa negatiivisa fiboja. Tiedän, että moni pitää tuota ilmaisua ja elämänvaihetta tavoiteltavana unelmatilana, mutta itselleni se edustaa sellaista jämähtyneisyyttä, joka tuntuu ahditavalle. Ehkä syy on siinä, etten ole koskaan erityisesti potenut VAUVAkuumetta. Olen kaivannut isoa perhettä ja useampaa lasta, mutta vauvavaihe on ollut vain yksi, usein aika haparoiva osanen, kohti sitä todellista yhdessä elämistä ja olemista. Siksi en osaa omalla kohdallani nähdä, miksi minun tulisi upota ja rauhoittua lapsivuodeajaksi. Kupla kun kuulostaa omaan korvaani eräänlaiselle anskalle ja kotiloukolle. Tottakai haluan nauttia pienistä, nuuskia päätä, maata sohvalla toimettomana vauva rinnallani ja iloita, mutta sen lisäksi haluan myös tehdä ja olla paljon muutakin. Onneksi tällä kertaa tosin paljon iloisemmissa meiningeissä kun F:n vauva-aikaan.

Itse koen, että kuplan sijaan olen halunnut opetella elämään myös näiden vauvojen kanssa alusta asti sitä elämää, joka meillä on jo ollut. Liittää nämä vauvat osaksi meidän perhettä, rutiineja, arvoja ja kaikkea sitä, joka tekee meidän perheestä meidän perheen. En varsinaisesti halua vauvakuplaan, haluan vauvat meidän kuplaan.

Tiedän, ettei minun ajatukseni ja vauvakupla välttämättä sulje toisiaan pois. Ja kuten sanottu: Jokaisen perheen on tehtävä asiat niin kuin se heistä hyvälle tuntuu. Tiedän kuitenkin, että moni perheestä haaveileva saattaa jopa pelätä ajatusta kuplasta, lapsivuodeajasta ja kaikesta sellaisesta, ja siksi haluan sanoa, ettei sellainen ole pakollista, jos ei niin halua tehdä. Että ei ihanaa vanhemmuutta ja perhettä tarvitse jättää perustamatta siksi, että pelkää, ettei itsestä ole toteuttamaan tätä(kään) tavoiteitta. Eikä se silti kerro mitään rakkauden tai vanhemmuuden laadusta. Vähän sama kun sen vuosi sitten lehdissä puhutun ”Prisma-vanhemmuuden” kanssa. Tämänkin asian kun voi tehdä niin monella tavalla, ja ihan oikein kaikki tavat.

Ja mitä siihen ”tulet vielä kaipaamaan tätä aikaa -puheeseen” tulee. Tottakai historiassa rakkaiden kanssa on tuhansia hetkiä, jotka herättää lämpöä ja rakkautta, joskus jopa haikeutta. Mutta ainakin tällä liki 9 vuoden kokemuksella äitinä ei vanhan perään ehdi edes haikailla, kun lapsen jokaisessa iässä ja vaiheessa on niin monta ihanaa ja ainutlaatuista hetkeä, joista saa nauttia juuri siinä hetkessä, jota eletään. Vauva-aika on ainutlaatuista, mutta niin on kaikki muutkin ajat lasten kanssa! Haluan ajatella niin, että ainoa kupla, jota tarvitaan, on tämä kokonainen perhe, iästä ja ajasta riippumatta. 

Ihanaa alkanutta viikkoa!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Lue myös

X