Kolmistaan

Jokainen äiti on erilainen. Mutta miksi sitä on vaikea kestää?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

No huh. Olipa eilinen postaus saanut alleen paljon kommentteja. Joka ei tietysti yllättänyt. Sen verran tässä on blogia ja somea katsellut, että reaktiot oli tietysti jo tiedossa. Ja juuri siksi halusin tuonkin postauksen tehdä. Koska kommentoinnin sävy puolesta ja vastaa osoittavat sen, kuinka suuri tunteita vanhemmuus (erityisesti äitiys) ja toisten perheiden valinnat herättävät. Ja kuinka ahtaalle monet perheet asetetaan toisten perheiden toimesta.

Mä en enää nykyisin vauvojen vuoksi ehdi vastata kommentteihin oikein missään kanavissa. Pelkästään instassa saan inboxiin keskimäärin 60 viestiä päivässä. Tällaisten puhuttavien aiheiden aikaan satoja. Mutta kiitos niistä kaikista. Yritän tähän koota vastausta vähän jokaiselle teistä.

Ensinnäkin on pakko heti alkuun kertoa, että jatkan meidän elämää ja myös kirjoittamista meidän elämästä samaa rataa kuin tähänkin asti. Moni, varsinkin instan inboxissa, huolestui, enkö enää uskalla puhua ajatuksistani ja meidän elämästä avoimesti. Ei huolta sen suhteen! Uskallan kyllä ja itse asiassa runsas kommentointi kertoo vain sen, että nimenomaa tätä puhetta tarvitaan lisää. Mulle blogi ei ole paikka, josta haen hyväksyntää valinnoilleni. Enkä koe, että minun tulisi miellyttää kaikkia. Kuten sanoin jo joskus aikaisemmin, tarkoitukseni on kuitenkin antaa malli yhdenlaisesta tavasta hoitaa perhettä, parisuhdetta, uraa, äitiyttä ja naiseutta. Erityisesti siksi, että monesti keskustelu näistä aiheista on hyvin kapeakatseista ja myös tuomitsevaa, ja haluan taistella sellaista vastaan

Uskon tietäväni aika paljonkin brändäämisestä ja some-brändin luonnista. Ja siksi uskon, että osaisin myös luoda äitimyyttiä tukevan brändin itsestäni ja blogistani. Tiedän, milloin kritiikkiä ei tulisi ja millä sanoilla koskiskelisin yleisöä. Se ei ole kuitenkaan mun tapa olla ja toimia. Olen rehellinen ja avoin, vaikka tiedän, että se saattaa aiheuttaa myös vastareaktioita. Tiedän ja näen jatkuvasti ympärillä – tässä omassa blogigenressäni, mutta myös yksityisesti somea päivittävien äitien maailmassa – kuinka someen luodaan siloteltu kuva, ja totuus on jotain aivan muuta. Minusta se on kauheaa. Jos seisoo omien valintojensa takana, ei ole syytä hävetä kertoa niistä. Surullista on se, että moni pelkää esimerkiksi tunnustaa, että on niin väsynyt, että haluaisi esimerkiksi yhdet katkeamattomat yöunet. Näitä tarinoita minä olen saanut lukea eilisen ja tämän päivän aikana omasta inboxistani kymmeniä. Naurattaisi, miten isoksi asiaksi niinkin pieni asia voi nousta. Naurattaisi, jos ei surettaisi niin paljon.

Sitten vähän kootusti vastauksia kommentteihinne. Mä ymmärrän aivan täysin, jos joku toinen äiti ja isä ei halua jättää lasta hoitoon. Minusta se on yhtä kunnioitettavaa kuin muutkin tavata. Itse en kuitenkaan näe meidän tavassa mitään väärää. Mä ajattelen niin, että parin tunnin tai yhden yön lepo antavat niin paljon voimia pärjätä arjessa, että se energia tulee moninkertaisesti takaisin meidän tyttöjen elämässä. Kun tiedän lasten olevan hyvässä, rakastavassa ja tutussa hoidossa, en kanna huolta. Minusta on jotenkin hassua, että jos vanhemmat harrastavat, käyvät yksin kaupalla tai nukkuvat näin yhden yön univelkoja pois, se olisi merkki siitä, ettei lapset ole etusijalla elämässä. En koe, että lasten etusijalle laittaminen ja nuo asiat sulkevat toisiaan pois. Vaikka totta tosiaan oli ihanaa olla miehen kanssa kaksin ja se tuntui hyvälle jo itsestään, on virkeät vanhemmat ennen kaikkea myös meidän perheen lasten etu. Joskus etusijalle laitto on sitä, että muistaa laittaa happinaamarin ensin itselleen, ja sitten auttaa vasta muita.

En myöskään usko, että tasapainoisessa, huolehtivassa ja hellässä hoivassa kasvaneet lapset menevät pilalle, jos läheiset isovanhemmat hoitavat silloin tällöin yöt. Kuten joku sanoi: Tällä teorialla kaikki keskolassa ensimmäiset viikot/kuukaudet kasvaneet lapset olisivat automaattisesti traumatisoituneita. (Ja samoin kaikki maatalousyhteiskunnassa kasvaneet ensi-isämme). Uskon kiintymyssuhdeteoriaan tietysti monilta osin, mutta näissä keskusteluissa on muistettava se, että kaikessa tieteellisessä teoriassa on myös variaatio muita teorioita. Tiedekään ei ole mustavalkoista. Mä näen niin, että tässäkin aiheessa perhe tuntee itse omat lapsensa ja tarpeensa. F on esimerkiksi ollut vauvasta asti aivan samalla tavalla isovanhempien hoidossa, mutta ei ennen kouluikää kenenkään muun luona yökylässä. Ehkä kyse onkin siitä, kenelle lapsensa uskaltaa luottaa niin henkisesti kuin fyysisestikin hoitoon. Perheitä ja sukuja on niin erilaisia, ja jos ei ole kasvanut isossa läheisessä perheessä, voi tosiaan tuntua sille, että isovanhemmat ovat lapsille etäisiä.

Moni peräänkuulutti kommenteissa sitä, miten tärkeää parisuhteen arki on. Olen täysin samaa mieltä! Mikään hotelliyö ei korvaa arkea, mutta toisaalta hotelliyö ei myöskään sulje sitä pois, etteikö arjessa voisi myös puhaltaa yhteen hiileen. Ihanaa, kuinka moni on löytänyt arjessa myös aikaa yhdessäoloon. Me myös pyrimme siihen, mutta varsinkin iltoihin jää hyvin vähän aikaa. Menen nukkumaan esikoisen kanssa yhtä aikaa kahdeksan maissa, kun A taas jää hoitamaan kaksosten illan ja alkuyön. Vaihdamme ”vahtivuoroa” yöllä. Onneksi juuri ne arjen halaukset ja pienet hetket ovat ne, jotka muistuttavat kaiken arjen keskellä myös toisistamme.

Oli niin kiva lukea, millaisia ”treffejä” moni pariskunta pitää kotonaan. Ja kuinka saavat nukkua vauvan kanssa pitkään. Meillä tuohon uneen on kotona vielä aikaa, mutta toisaalta en sellaista vielä odotakaan. Tytöt ovat hurjan suloisia ja kilttejä, mutta meillä herätään 2,5-3h välein syömään. Se tarkoittaa sitä, että aikuinen saa unta tuossa välissä tunnista puoleentoista (max), kunnes on taas uusi herätys. Ilo on kuitenkin se, että tytöt syövät ja kasvavat hienosti. Se on pääasia!

Minun oli vaikea saada kiinni siitä ajatuksesta, että hotelliyö ja illallinen oman aviomieheni kanssa olisi suorittamista. Jotkuthan huolivat siitä, etten nyt väsyttäisi itseäni tällä menolla. Moni asia elämässä tällä hetkellä vie voimia ja koen kyllä suorituspaineita välillä siitä, että ehdinkö esimerkiksi huomioida jokaisen tyttäreni kunnolla. Oma aviomieheni on kuitenkin viimeinen ihminen, kenen kanssa koen suorituspaineita. Hän on ihminen, jonka seura ja olemus tekevät vain ja ainoastaan hyvää. Oli vaikea saada siitä ajatuksesta kiinni, miten ”hieno illallinen” olisi jotenkin hyvinvoinnista pois. Pähkinänkuoressahan se oli vain ruoka, jota ei tarvinnut itse valmistaa, eikä raivata. Ja samalla sai vielä hengähtää oman parhaan ystävän ja rakkaimman kanssa ilman kiirettä. Oli mielenkiintoinen lukea rivien välistä monestakin kommentista siitä, että pariskuntien tulisi olla huolissaan parisuhteen tilasta, jos hotelliöille on tarve. Minä ehkä olisin enemmän huolissani siitä, jos toisten hotelliyöt aiheuttavat kiukkua.

Sain kommentin, jossa epäiltiin, enkö ”uskalla heittäytyä äidiksi”. Kommentti mietitytti minua kovasti ja tulin tulokseen, että ehkä sen kirjoittaja ajatteli, etten uskalla heittäytyä siihen tapaan, jonka hän kokee äidilliseksi. Me äiditkin olemme kuitenkin erilaisia, enkä ole koskaan ajatellut, etten uskaltaisi olla äiti. Tapa, jolla sen teen, voi kuitenkin olla erilainen kuin jonkin toisen. Se, että voin viettää aikaa miehen kanssa kaksin tai mennä kauppaan ilman lapsiani ei tarkoita, ettenkö nauttisi. Itse asiassa koen, että kun palaset ovat balanssissa, ja välillä ajattelen ja teen pelkkiä aikuisten juttuja, nautin kotona olosta ja lapsista vieläkin enemmän. Toisille ”äidiksi heittäytyminen” tapahtuu varmasti toisella tavalla.  

Mä olen kokenut yhden burn Outin. On ihan totta, ettei hotelliyö tai oma aika ole mitään pakkoja. Jos olisi tarve, selviäisin ja selviäisimme kyllä ilman. En vaan näe yhtäkään syytä, miksi niin pitäisi tehdä, jos hengähdystaukoihin ja oman hyvinvoinnin vaalimiseen on mahdollisuus. Mä olin joskus suorittaja ja koin, että martyyrinviitta jotenkin palkitsisi. Olin väärässä. Haluan, että jokainen jäsen meidän perheessä pyytää apua, saa kevennystä ja kuuntelee itseään ennen kuin on se kuuluisa PAKKO. Se, kun kamelin selkä on katkennut ajat sitten. Koska niiden palasten korjailu vie huomattavasti enemmän aikaa kuin yhden yön. Sen voin todella kokemuksesta kertoa. Eli kyllä: On varmasti muitakin vaihtoehtoja kuin hotelliyö, mutta sitä käytimme ja käytämme varmasti jatkossakin.

Mä toivon, olipa tapa mikä tahansa hoitaa omaa vanhemmuutta, muistettaisiin kunnioittaa myös muita tapoja. Mua suretti se, kuinka moni kertoi inboxissa, ettei uskalla kertoa esimerkiksi omille ystävilleen(!!) ,että on ollut vauvasta erossa hetkiä. Tai toisaalta: Joissakin kaveriporukoissa tuomitaan taas ne äidit, jotka eivät halua esimerkiksi osallistua pikkujouluihin, vaan jäävät mieluummin lasten kanssa kotiin. Mikä meidän ajassa tekee sen, että edes ystävät eivät voi kunnioittaa toistensa tapaa olla? Ja mikä juuri äitiydessä tekee sen, että jokaisen mamman olisi oltava sitä samaa, homogeenistä joukkoa?

Lopuksi. Eräässä kommentissa oltiin huolissaan siitä, kun olen niin kapea ja/tai kalpea. Valitettavasti nuo sanat kiteyttävät kaiken sen, mikä äitien välisessä kommentoinnissa on surullisinta. Kun viime viikolla kirjoitin, että mun aamumeikki, suihku ja hiusten laitto vie aikaan 5-10minuuttia, pidettiin sitä turhamaisena ja käskettiin keskittyä vauvoihin. Nyt kun sitten julkaisin meikittömänä kuvan, halutaan siihenkin tarttua osoittaen näennäistä huolestuneisuutta. Koska valitettavasti uskon, että kommentoija ei ollut huolissaan terveydestäni ja ruokavalioni monipuolisuudesta, vaan halusi ennemmin nostaa esille ulkonäköni. Tässä tapauksessa kalpean sellaisen. Tapaus osoittaa, että teitä tai olitpa mitä vain, aina löytyy arvostelijoita. 

Mä aion jatkossa nauttia ilman tunnontuskia miehen kanssa ajasta, kuten myös omasta ajastani ja tyttöjen kanssa vietetystä. Joulukuuksi on varattu miehen kanssa konsertti, odotan niitä kovasti. Aivan kuten odotan joka toinen tiistai toistuvaa neljän tunnin kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa ja toisaalta esimerkiksi meidän perheen yhteistä joulua, jolloin ollaan ihan vain viidestään. Mukaan lukien tietysti ne kaikki arjen hetket, joita ei voi tai tarvitse suunnitella etukäteen. Ne, jotka ovat ihania juuri sellaisina. Pienet hymyt, sylissä tuhisevat mytyt ja arjen kommellukset. 

Me opetamme aina F:lle, että jokainen perhe on erilainen. Että vaikka kaveri saa käyttää jotain nettisovellusta, ja hän ei, ei silti kumpikaan perhe ole toista parempi tai huonompi. Voi kun äidit muistaisivat tuon seikan myös silloin, kun katsovat toisiaan. Minusta on pelottava ajatella, että juuri äidit, jotka kasvattavat uutta sukupolvea, ovat niin kovin tuomitsevia. Kuinka he voivat opettaa lapsilleen suvaitsevaisuutta?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Lue myös

X