Aivosumupäiviä ja itkuiltoja

Se on taas torstai. Vaikka vastahan oli viime torstai ja päästiin tyttöjen kanssa sairaalasta kotiin. Viikko on mennyt taas jotenkin siivillä. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti. ”Siivillä” kun kuulostaa sellaiselle kepeälle liihottelulle. Viikko on mennyt nopeasti, mutta osin sumuisasti. Päivät ovat toistaneet aikalailla itseään, mutta silti kuitenkin viikko on yhtäkkiä taas mennyt ohi. Ei ihme, että pikkulapsiajasta sanotaan seuraavaa: Päivät pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Juuri tuolle nyt tuntuu.

Vauvat ovat onneksi jo melkein terveitä. Nenästä saa imeä räkää vielä muutaman kerran päivässä ja yössä, mutta meno on onneksi jo erilaista, kun viikko sitten. Minä olen edelleen räkäinen, mutta lämpöä ei enää ole. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa.

On jännä huomata, kuinka vauvojen tavat ja rytmit vaihtuvat jatkuvasti. Nyt on meneillään iltapäivä- ja iltaitkujen vaihe, mutta sen vastapainoksi on tullut myös yöt, jolloin he saattavat nukkua pidempiäkin kuin kolmen tunnin pätkiä. Itkuisuus helpottaa, tosin ei tietenkään aina lopu, kun tyttöjä pitää sylissä. Ja sitä tässä onkin nyt sitten taas tullut tehtyä oikein olan takaa ja jatkuvasti. Kahdestaan A:n kanssa illat vielä menevät jokseenkin hyvin (paitsi silloin, kun toisen on mentävä vaikkapa suihkuun), mutta yksin illat lasten kanssa ovat aika raskaita. Yksi aikuinen kun ei vaan voi revetä kahden vauvan ja yhden isomman lapsen tarpeisiin aivan koko ajan. Hankalaksi tilanteen tekee se, että vauvat myös innostavat toisiaan itkuun. Jos toinen vauva on ihan rauhassa, mutta toinen saa itkukohtauksen, alkaa toinenkin itkeä sympatian vuoksi. Siinä sitten yritetään pitää kaikki tyytyväisinä ja sen verran myös hiljaisina, että unta kaipaavat lapset saavat myös rauhan nukkua.

Mä olen tiennyt itsestäni jo aikaisemminkin, että kaipaan kotona paljon hiljaisuutta, mutta nyt vauva-aika on taas muistuttanut tästä seikasta lisää. Pystyn oikein hyvin hoitamaan kotia ja lapsia ja touhuamaan kaksosarjessa ilman, että kokisin sellaisen työmäärän liian suureksi. Moni kysyy, onko kahden vauvan kanssa vaikea lähteä ulos tai onko vauvanhoito- ja kotitöitä paljon, mutta itse en koe sellaista haastavaksi. Se, mikä kuitenkin riipii sydäntä, on lapsen itku. Ja erityisesti silloin, kun en voi vastata siihen. Kun toinen vauva on vaikka syötössä/vaipanvaihdossa/puettavana ja toinen itkee nälkäänsä tai sylin perään, en voi vastata hänen tarpeisiinsa aina haluamallani tavalla, haluamassani ajassa. Sellainen tekee olon voimattomaksi.

Tiedän varsin hyvin, että itku on ihan luonnollista, eivätkä vauvat mene sellaisesta rikki. Silti koen noissa hetkissä riittämättömyyttä. Minusta kun aikuisten tulisi lähtökohtaisesti luoda kotiin sellainen tunnelma, että siellä olisi rauhallista ja iloista. Eikä naama punaisena parkuva vauva varsinaisesti välitä zen-henkeä.

Itkuisuuden lisäksi vauvat ovat onneksi kehittyneet myös toisella tavalla. On ollut ihana seurata, miten tytöt ovat kasvaneet, voimistuneet ja tulleet virkeiksi. He hymyilevät takaisin, seuraavat ympäristöä todella tarkasti ja rakastavat ”jumpata” niskaansa. Erityisesti tuo hymyily on niin sydäntä sulattavaa! Miten kaunista oman lapsen ilo onkaan. Nyt kun katson vajaan kahden kuukauden takaisia kuvia minisinteistäni, niin hyvä, kun enää tunnistan heitä samoiksi tytöiksi. Ihanaa, miten hyvin he ovat kasvaneet, eikä keskoskontrollejakaan enää edes tarvita.

Mä itse odotan kauheasti jo joululomia ja sen jälkeistä tammikuuta. Tuntuu sille, että perheen yhteinen aika, A:n ja F:n lomat, sekä uuden vuoden persuuksille potkiva voima ovat asioita, joita kaipaan juuri nyt erityisesti. Tyttöjen kasvua ja sitä, että saan itseäni niskasta kiinni liikuntahommissa. Tiedän, että kun valo alkaa lisääntyä, energiatasot myös nousevat…Mutta ehkä ennen sitä vielä muutama rasia konvehteja ja sohvalle käpertymistä viltin alle.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä