kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 31.12.2019

Haaveet ja lupaukset vuodelle 2020

Teksti
Karoliina Pentikäinen
12 kommenttia

Mä olen kirjoittelut joskus siitä, että uuden vuoden alku ei ole mulle mikään merkittävä käänne. Että näin entisenä opeihmisenä elokuu on ollut tammikuun sijaan aina se hetki, kun olen tehnyt suunnitelmat uudelle lukuvuodelle. Olen elänyt ikään kuin koulun rytmissä.

Opetyöt jätettyäni, täysipäiväiseksi yrittäjäksi ryhdyttyäni tammikuu on saanut kuitenkin uuden merkityksen. Ja vaikka uuden vuoden lupauksille joskus naureskellaan, minä rakastan niitä. On ihanaa aloittaa uusia asioita konkreettisesti puhtaalta pöydältä – uuden kalenterin kanssa.

Kuten jo kirjoitin sunnuntaina, viime vuonna tähän aikaan mä haaveilin vauvasta. Ja sen lisäksi mulla oli uraan liittyvä tavoite. Vuodelta 2020 toivon sen sijaa seuraavia asioita:

TASAPAINO TYÖN JA PERHEEN VÄLILLÄ.

Mä olen tehnyt töitä koko raskauden ja vauva-ajan aikana, mutta totta on, että homma vaatii vielä harjoittelua. Ensi vuonna toivonkin, että löydän sellaisen tasapainon työn ja perheen yhdistämiseen, ettei mikään osa-alue kärsi liiaksi. Tällä hetkellä ajattelen, että kolumni ja totuttua harvemmin päivittyvä blogi riittävät kevään ajaksi, mutta jos jotain mielettömiä työtarjouksia tulee, tuskinpa kieltäydyn. Nyt tuntuu sille, että haluan palata isommin töihin ensi syksynä, mutta voi olla, että ajatukset sen suhteen vielä muuttuvat ja elävät. Tällä hetkellä kuitenkin ajattelen, että haluaisin tehdä syksystä eteenpäin töitä sellaiset 2-3 täyttä työpäivää viikossa, jos vaan löydetään tytöille joku oikein ihana kotihoitaja. Mielellään joku au pair -henkinen tyyppi, joka voisi muutenkin jeesata kotihommissa. Päiväkotiin ei pieniä vielä haluta. Yksi vaihtoehto on tietysti meidän vanhempien työpäivien kanssa vuorottelu. 

Muuten toivon, että oma työnteko elättää vielä ensikin vuonna. En osaa sanoa, enkä edes toivoa, mitä uutta töihin toivon ja mistä vanhasta haluaisin luopua. Jostain syystä tällä alalla asiat tapahtuu ja etenee, eikä niiden suhteen voi liiaksi tehdä suunnitelmia. Mutta jos some ja kirjoittaminen ovat vielä mukana vuodenkin päästä ja raha riittää elämiseen, olen tyytyväinen.

 

ENERGIAN JA KEHON UUDELLEENLÖYTÄMINEN.

Raskaus oli mulle kova pala ennen kaikkea henkisesti, koska valtaisa kaksosmaha ja kaikki raskauden tuplahormonilieveilmiöt tekivät musta monella tapaa toimintakyvyttömän. Samalla tajusin myös ensimmäisen kerran elämässäni sen, miten onnekas olin siihenastisessa elämässäni ollut, koska olin pystynyt liikkumaan, juoksemaan ja heittelemään kärrynpyöriä. Minulle perusterveenä ja normaalipainoisena ihmisenä kun liikkuminen oli ollut ennen viime kevättä itsestäänselvyys. Myös siis esikoisraskauteni aikana.

Mulla on tällä hetkellä vielä roimasti raskauskiloja vyötärölläni ja kuntokaan ei ole kaksinen. Kolme kuukautta vuodelepoa ja sen jälkeinen minimiliikkuminen tekivät tehtävänsä. Mun tavoite ensi vuodelle onkin saada oma keho takaisin. Kiloja täytyy tiputtaa, mutta samoihin lukemiin ei tarvitse päästä kuin ennen vauvoja. Mutta valehtelisin, jos en lähtölukemien lähimaastoon sentään haluaisi. Tämän lisäksi haluan löytää keskivartaloni lihakset ja saada ryhtiä kroppaan. Tuntuu, kun kehossani ei olisi tällä hetkellä yhtään pitoa ja kantoa. Oman vartalon katsominen raskaudenjälkeisessä tilassa ei juuri ylennä mieltä. Ja vaikka kaikki tämä onkin luonnollista, en halua olla loppuelämääni nainen, joka haluaa laittaa silmät kiinni, kun kävelee suihkun jälkeen peilin ohi.

Kun tammikuu starttaa, alan siis kiinnittää huomiota syömiseeni ihan toden teolla. Askelia yritän saada päiviin sen 10 000, joka varmasti tulee helposti vaunulenkkien kautta. Tytöt nauttivat rattaissa ja happi tekee hyvää myös henkisesti.  Kaiken lisäksi aloitan kaksi minulle täysin uutta harrastusta: Aikuisten kunto-cheerleadingin ja ballet flown. Jep! Luitte oikein. Vielä vuosi sitten en olisi jotenkin uskaltanut heittäytyä täysin uudenlaisten lajien pariin ja ottaa sitä riskiä, että nolaan itseni täysin, kun en osaa. Raskauskokemus sai minut kuitenkin arvostamaan kehoani niin paljon, että päätin, ettei minua jatkossa estäisi mitkään hölmöt oman pääni sisäiset lukot tai rajoitteet. Noista lajeista toivon löytäväni ennen kaikkea liikunnaniloa ja hulluttelua.

Olen myös alkanut pohtia sitä, että en ole enää mikään kovin nuori vauvojen äiti. Sitä suuremmalla syyllä minun on pidettävä kunnostani huolta, jotta jaksan myös pienten kanssa touhuta samalla tavalla, kun olen F:n kanssa touhunnut. En halua olla äiti, joka ei jaksa juosta, pomppia trampalla tai painia.

 

JUURI TÄSTÄ HETKESTÄ NAUTTIMINEN.

Kun vuosikymmen vaihtui, tajusin, kuinka nopeasti yksi 10 vuotta meni. Viime vuosikymmenen alussa aloin hetimiten odottaa F:ää. Ensi kerran kun ollaan samassa pisteessä, F on 19-vuotias, pienet 10-vuotiaita, minä – apua – 44-vuotias. Jotenkin tuon ajatuksen miettiminen sai minut yhtenä iltana pohtimaan sitä, miten nopeasti tämä ihmiselämä oikeasti liihottaa ohitse. Silloinkin, kun saa elää täysimittaisen elämän. Saati silloin, kun jotain kauheaa sattuu elämänpolun tielle.  

Vauvojen tulo meidän perheeseen oli hetkellisesti kuin eräänlainen hälytystila. Selviytymistaisto kaikessa ihanuudessaankin. Koska ollaan löydetty tyttöjen kanssa nyt aika hyvä tasapaino ja rutiinit, ja kaiken lisäksi arki on monin tavoin helpompaa kuin etukäteen kuvittelimme, tuntuu sille, että kierroksia voi nyt vetää alaspäin. Toisin sanoen siirtyä siihen tilaan, että voidaan ottaa rennommin ja nauttia enemmän. F kasvaa koko ajan, ja vaikka aina sanonkin, miten ihanaa on, kun lapsi kasvaa, enkä haikaile menneiden perään, olen tajunnut myös sen, että hän ei asu ikuisesti kotona. Seuraavat kymmenen vuotta luultavasti vielä, joten tästä on otettava kaikki nyt irti. Samoin pienten kasvun seuraaminen tuntuu ihmeelliselle. Mitä kaikkea nuo kaksi vielä meille opettavatkaan?

On ollut myös silmiäavaava ajatella, että me eletään JUURI NYT sitä vaihetta elämässä, josta olen unelmoinut aina. Ja joka ihan varmasti on myös elämänvaihe, jota jälkikäteen kaiholla mietitään. Nyt täytyy siis ottaa kaikki ilo irti ja unohtaa kaikki sit-ku-ajattelu. 

 

KOTI.

Me ollaan pärjätty todella hyvin meidän 70 neliössä, mutta fakta on se, ettei me voida näillä neliöillä ikuisesti asua. Ensi vuonna toivonkin, että alamme tehdä siirtoja uuden kodin suhteen. Se ei välttämättä tarkoita vielä muuttoa, mutta jonkinlaiset suuntaviivat tulevasta haluaisin (malttamaton kun olen). Asuntosäästäminen ja asuntohaukkana olo kuuluvat siis ainakin ensi vuoden suunnitelmiin. Mä olen asumisen suhteen vähän levoton sielu. Kun kerroin A:lle, että meidän Tampereen koti on jo nyt mun aikuiselämän pidempiaikaisin koti, hänen kommenttinsa oli osuva: ”No se selittää paljon.” Totta. Vierivä kivi ei sammaloidu.

 

JA TOTTAKAI.

Suurin ja tärkein toive vuodelle 2020 on se, että pysyisimme terveinä ja saisimme elää onnellisena perheenä ensikin vuonna. Kun on rakkautta ja terveyttä, muu on extraa.

 

Mitä sinä toivot vuodelta 2020?

 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Takki:Didrikson (saatu) 

Kommentit (12)

Minkä ikäiset vanhemmat sinulla on?

Koskevatko nämä syyllistys ja työtekokielto myös pienten lasten isiä?
Vielä kun Karoliinalla on ilmeisesti siinä mielessä perheystävällinen työ, että sitä voi tehdä joustavasti ja kotoakin käsin.
Menin töihin lapsen ollessa alle vuoden, enkä kadu yhtään. Miehenikin osaa hoitaa lasta. Lisäksi elämiseen ja perheen elättämiseen tarvitaan rahaa ja sitä tunnetusti saa töitä tekemällä.

Olet loistava kirjoittaja ja osaat ihailtavan napakasti käsitellä vaikeitakin asioita ja kommentointia. Se varmasti tukee omaa jaksamistasi julkisuudessa. Minulla olisi aihetoive johonkin blogitekstiisi vuodelle 2020: Miksi ihminen mielestäsi ja omasta kokemuksestasi haluaa julkisuuteen ja pitää kasvojaan sekä elämäänsä ylipäätään julkisuudessa? Monenlaista taustatarinaa ja motivaatiota varmasti some- ja julkkismarkkinoilla on, mutta mikä sinut Karoliina on saanut lähtemään tuohon touhuun aikanaan mukaan? Siitä olisi mielenkiintoista kuulla. Kun aloitin blogisi seuraamisen, en tiennyt, että olit ollut mukana myös tv:ssa. Mistä kaikki julkisuuteen tulo sai sinulla alkunsa?

Mäkin tulin kommentoimaan, että itse muutin kotoa 15-vuotiaana. Itse asiassa todella harva kai asuu enää kotona 19-vuotiaana eli ”lukioiän” (jos lukiota käy) jälkeen? Mä täytän ”jo” kahden vuoden päästä 40 eikä ole kyllä mitään kiirettä takaisin työelämään vauva-arjesta 🙂 Vaikka kovasti työtäni rakastankin.

Mielestäni työnteko ja hyvinvointia tuova harrastus ei ole turhaa härdelliä. Useimpien meistä on tehtävä työtä, ehkä vähän vähemmän kun lapset ovat alle kolmevuotiaita, mutta näin on tehtävä, ellei ole syntyrikas tai halua elää tukien varassa. On myös ihmisiä,jotka tekevät töitä mielellään. Samoin on tutkitusti hyvinvointia tukevaa harrastaa jotain mielihyvää tuottavaa toimintaa muutama tunti viikossa. Älkää nyt vaan hyvät ihmiset alkako tässäkin syyllistämään tyyliin”pienten lasten äidin on unohdettava työnteko ja liikunta noin kymmeneksi vuodeksi ja sitten on taas hyvä unohtaa ne siihen saakka kun lapsi muuttaa opiskelija-asuntoon…”☝️😊

Olisi mielenkiintoisista lukea lisää ajatuksista tuosta uudesta kodista; mistä, minkälainen.. 🙂 Unelmointi, haaveilu, suunnittelu ja tarpeiden listaaminen on parasta uuden kodin hankinnassa/kodin vaihtamisessa.

Minä, omat lapseni  ja moni muu on lähtenyt kotoa jo 15-vuotiaana muualle lukioon. Vanhin lapsesi on todella vähän aikaa enää luonasi. Älä tuhlaa sitä aikaa turhaan härdelliin ja liikaan työntekoon. Minäkin kadun sitä nyt tyhjässä kodissa.

Fiilis Fitneksellä olevat äiti-vauva jumpat oli ihan superhyviä, erityisesti pilates. Ohjaajat ovat ammattitaitoisia ja osaavat myös tarkastaa erkauman tilanteen. En toki tiedä, että miten onnistuu kahden vauvan kanssa tunnille meno 🤔

Nyt heräsi mielenkiinto, mikä kumma on tuo flow ballet? Baletti muuten yleisesti on aivan huikea laji varsinkin keskivartalon kehittämiseen. Kävin nollakuntoisena aikuisten alkeistunneilla ja vaikka tunti oli hidastempoinen niin keskivartalolle se oli tosi kova treeni. Muista myös rakastaa raskaudenjälkeistä vartaloa, se on tehnyt niin ihmeellisen työn pienten kasvattamisessa. <3
Ihanaa uutta vuotta teille!

Jos tuntuu ettei keskivartalossa ole pitoa, kannattaa etsiytyä hyvän äitiysfysioterapeutin vastaanotolle. Vatsalihasten erkauma on yleinen vaiva, johon on olemassa toimivia kuntoutusmuotoja. Tilanne on hyvä tarkistuttaa, raskauden jälkeen tulee herkästi tehneeksi vahinkoa kropalleen mikäli erkaumaa on ja sitä ei huomioida harjoittelussa. Myös sektioarpi voi aiheuttaa monenlaista vaivaa ja sitäkin voidaan käsitellä ja hoitaa. On ihana tunne, kun alkaa pikkuhiljaa saada tuntumaa kroppaansa takaisin! Ihanaa vauvavuoden jatkoa koko perheelle.

Mielenkiintoinen ja hyvä kirjoitus (jälleen). Toivottavasti muistat listassasi tuon ”Elämä on nyt” ja lapset vain kerran pieniä 😊. Minä ajattelen niin, että vasta tuolloin 44-vuotiaana palaisit ns. täysillä töihin – ehdit tehdä töitä vielä mielin määrin. Ja jos et ehdi ja vaikka elämä loppuisikin tuolloin 44v. kieppeillä (esim. jonkin sairauden tai yllättävän käänteen myötä), on myös hyvä kysymys/ näkökulma pohtia: Mitä luulet, että siinä tapauksessa toivoisit tehneeksi ne edeltävät 10 vuotta? Enemmän töitä, aikaa perheen parissa, somenäkyvyttä vai jotain muuta? Joskus tuon kysymyksen vastaus kertoo itselle paljon, elämän rajallisuus vain kirkastaa tätä hetkeä. Antoisaa vuodenvaihteen pohdintojen aikaa sinulle ja kaikkea hyvää perheellesi.

Vielä viidenkympin puolella.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X