Kolmistaan

Kotiäitirooliin totuttelua ja arkipäivärytmiä

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tytöt ovat tänään kolme kuukautta vanhoja. Keskosuudesta ei ole refluksioireita lukuun ottamatta tietoakaan. Kasvavat hyvin ja kehittyvät ikätasoisesti.

Kolme kuukautta on samalla pitkä ja lyhyt aika. Toisaalta ei enää osaa kuvitella elämää ilman heitä. Toisaalta tuntuu sille, että elämä on edelleen opettelua. Tai kaipa elämä aina on, mutta nyt on täytynyt totutella moneen uuteen asiaan.

Erikoista on ollut se, että minulla on ollut ihan oikeasti tekemistä uuden roolini kanssa. Vaikka olen ollut äiti yli 9 vuotta, en ole aikoihin ollut enää vauvan äiti. Saati koskaan vauvojen. Jännästi sitä oli unohtunut se, kuinka kovasti vauvat sitovat. Ja kuinka vähän jää aikaa millekään muulle kuin sellaisille perushoidollisille toimenpiteille, kuten pesuille, nukutuksille, ruokinnalle jne. Eniten olen kipuillut sen kanssa, että muut rakkaat – mies ja esikoinen – jäävät automaattisesti nyt pienemmälle ajalle ja energialle. Toki olemme yhdessä perheensä yhtä paljon (jopa enemmän?) kuin ennenkin, mutta sellaista rauhallista läsnäoloa on vähemmän. Joskus iltaisin mietin, muistinko kysyä, miten koulussa/töissä meni. Ja katsoinko heitä silmiin, kun kaiken keskustelunkin keskellä minä ja me hoidamme samalla lähes aina jotakin vauvojen käytännönpuuhaa. Joskus taas suren sitä, miten vähän yksittäistä vauvaa ehtii pitää ihan vaan hellitellen sylissä. Ilman, että on mikään erityinen syy. Usein kun hellittelyn katkaisee toisen vauvan todellinen tarve viedä äidin huomio. 

Yhtenä iltapäivänä toinen vauvoista nukkui, ja toinen pötkötteli tyytyväisenä viltillä. Ehdin jutella esikoisen kanssa samalla, kun valmistin meille iltaruokaa. Jutella, ihan oikeasti ja ilman tunnetta siitä, että minua kaivattaisiin jo toisaalla. Tilanne tuntui todella erikoiselle. Ei tarvinnut sinkoilla joka suuntaan ja huomioida kahta vauvelia yhtäaikaisesti. Mietin, että ei ihme, jos välillä tulee vähän sekopäinen olo, koska elämä on tällä hetkellä vähän sekopäistä.

Mä olen tavallaan vahingossa muodostanut meille sellaisen arkipäivärytmin. Osaksi se on vauvoja varten, jotta unta tulee tarpeeksi. Osaksi varmasti itseäni, jotta päivät lähtisivät aina kunnolla käyntiin ja uninen olo siirtyisi taka-alalle päivän ajaksi. Tytöt heräävät yleensä siinä 6-7 välillä, jonka jälkeen heidät ruokitaan, pestään ja puetaan päivävaatteisiin. Noin tunnin valvomisen jälkeen he ottavat 20-60 minuutin mittaiset pikatorkut. Sitten taas valvotaan ja syödään ja viimeistään 11 maissa lähdetään vaunulenkille. Perhana vieköön, kun olisin toivonut, että tytöt nukkuisivat pitkiä unia myös sisällä, mutta eihän kaikki toiveet toteudu. He kyllä nukahtavat sisälle, mutta harvoin nukkuvat 30-45 minuuttia kauempaa (muulloin kun yöllä). Siksi vaunulenkki on ikään kuin pakollinen. Tosin. Tekeehän se hyvää myös mulle, pakko myöntää. Liikunta ja happi vaan piristää aina mieltä ja kehoa. Yleensä yhdistän tähän jonkun pakollisen homman, kuten vaikka postissa tai apteekissa käynnin.

Hormonit tuntuvat välillä edelleen heittelevän mun mieltä, vaikka olo toki onkin huomattavasti tasaisempi kuin aluksi. Joskus on päiviä, kun ajattelen, ettei musta ole tähän kotona kökkimiseen sitten ollenkaan. Välillä taas tuntuu ihanalle, että elämän suurin tehtävä on tällä hetkellä vaan ruokkia, nukuttaa, silittää, suukottaa, sylittää ja pestä.

Sellaista tänään!

-Karoliina-

P.S. Kenelle muulle särähtää korvaan tuo otsikon termi, kotiäiti? Musta kotiäitiys on siis oikeasti kaikista kunnioitettavin duuni ikinä, koska musta se vaatii luonteelta niin paljon. Oma pääkoppani esimerkiksi hajoaisi aivan varmasti, jos olisin jonkun +3 vuotta kotosalla. Mietinkin, että olenkohan minä kotiäiti? Että onko kaikki äitiyslomalaiset? Onko silloinkin, kun tekee töitä vauva-aikana? Periaatteessahan tällä termistöllä ei ole mitään merkitystä, mutta tällaista nyt kuitenkin mietin. 

Lue myös

X