Tässä ja nyt. Tarinan kohokohta.

Mä olen ihan lapsesta asti ajatellut, että elämä – tämä ihan oikea ja yksityisesti elettävä – on kuin tarina. Ehkä juuri siksi halusin myös myöhemmin lähteä opiskelemaan kirjallisuutta, koska mua kiinnosti juurikin tarinat, elämä. Joskus tylsinä keskitalvisina hetkinä keskellä Hankasalmen peltoja ajattelin, ettei tuosta elämänvaiheesta jäisi juuri mitään niihin oman elämäni kirjan kansiin kerrottavaksi, mutta niinpä vaan nekin ovat muokanneet elämää. Ovat nyt osa sitä omaa pohjakertomusta, juuria. Jonkinlaista henkistä kotia, josta ihan kaikki nykyelämän vaiheet ja ajatukset jollakin tavalla kumpuavat.

Kun sitten 20-vuotiaana muutin Helsinkiin, ajattelin, että nyt se todellinen tarina vasta alkaisi. Ja sillä tavalla olinkin oikeassa, että edelleenkin pidän Helsinkiin lähtöä suurimpana käännekohtana elämässäni. Siitä alkoi itsenäisyys, aikuisuus, oma elämä. Mutta myös kymmenet, jos ei sadat munailut. Ihan hullut seikkailut, joissa välillä rapatessa roiskui ja elämä oli hetkittäin yhtä kaaosta. Elämää, joka ei näyttänyt aina minulle. Elämää, jossa en tehnyt aina itselleni tyypillisiä juttuja. Mutta silti ja siksi juuri niin tärkeää, jotta löysin oman tapani olla ja elää.

Me eletään nyt ruuhkavuosia. Minä ja mies. Meidän tiimi. Sellaisia, jossa on koko ajan vähän kiire. Jossa asiat on koko ajan vähän sekaisin. Jossa iltaisin kaatuu kuolemanväsyneenä sänkyyn tietäen, ettei univelkaa saa kuitenkaan nukuttua pois. Jossa vessan kaappi on sekaisin, sukkien parit kateissa ja jääkaappin perukoilla jokin sinne unohtunut homeinen juustonkäntty.

Ihan se sama aika, ne samat vuodet, joissa eletään – tällä tiedolla – elämän parasta aikaa. Kun lapset ovat vielä pieniä. Kun ne kömpivät kainaloon tai painavat pienen päänsä sylissä rintaa vasten. Kun vauvan nauru on saa liikutuksen kyyneleet silmiin ja koululaisen höpsöt jutut naurattavat vatsalihakset kipeiksi. Kun puoliso on yhtä aikaa nuori ja sillä tavalla aikuinen, että kasvoista ja sydämestä näkyy jo karisma ja elämän tuoma viisaus. Kun jaksetaan vielä kömpiä illalla toistemme viereen ja olla vähän kuin silloin, kun tavattiin. Kun ei ollut vastuulla kolmea lasta ja yöheräilyjä.

Jännä ajatella, että juuri tämä hullunmylly on se tarina, jota varmasti vielä joskus muistellaan. Kun ollaan jo vanhoja ja kurttuisia ja kun mietitään, mitä kaikesta tästä jäi käteen. Siellä se on jo nyt. Pyykkikasojen ja puklurättien alla ja juurikin niiden lomassa. Tärkein tarina.

Kun vettä sataa vaakatasossa ja ärsyttää  tarpoa tuplarattaiden kanssa pitkin loskaisia katuja, mua hymyilyttää joka kerta takissani heiluva, esikoisen minulle ostama Minna Canth -heijastin, jossa lukee: ”Elämä on taistelua. Ihanaa taistelua.” Näinhän se  juuri on, vaikkei tässä aivan Kauppa-Lopoja ollakaan!

-Karoliina-