kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 04.02.2020

Tässä ja nyt. Tarinan kohokohta.

Teksti
Karoliina Pentikäinen
6 kommenttia

Mä olen ihan lapsesta asti ajatellut, että elämä – tämä ihan oikea ja yksityisesti elettävä – on kuin tarina. Ehkä juuri siksi halusin myös myöhemmin lähteä opiskelemaan kirjallisuutta, koska mua kiinnosti juurikin tarinat, elämä. Joskus tylsinä keskitalvisina hetkinä keskellä Hankasalmen peltoja ajattelin, ettei tuosta elämänvaiheesta jäisi juuri mitään niihin oman elämäni kirjan kansiin kerrottavaksi, mutta niinpä vaan nekin ovat muokanneet elämää. Ovat nyt osa sitä omaa pohjakertomusta, juuria. Jonkinlaista henkistä kotia, josta ihan kaikki nykyelämän vaiheet ja ajatukset jollakin tavalla kumpuavat.

Kun sitten 20-vuotiaana muutin Helsinkiin, ajattelin, että nyt se todellinen tarina vasta alkaisi. Ja sillä tavalla olinkin oikeassa, että edelleenkin pidän Helsinkiin lähtöä suurimpana käännekohtana elämässäni. Siitä alkoi itsenäisyys, aikuisuus, oma elämä. Mutta myös kymmenet, jos ei sadat munailut. Ihan hullut seikkailut, joissa välillä rapatessa roiskui ja elämä oli hetkittäin yhtä kaaosta. Elämää, joka ei näyttänyt aina minulle. Elämää, jossa en tehnyt aina itselleni tyypillisiä juttuja. Mutta silti ja siksi juuri niin tärkeää, jotta löysin oman tapani olla ja elää.

Me eletään nyt ruuhkavuosia. Minä ja mies. Meidän tiimi. Sellaisia, jossa on koko ajan vähän kiire. Jossa asiat on koko ajan vähän sekaisin. Jossa iltaisin kaatuu kuolemanväsyneenä sänkyyn tietäen, ettei univelkaa saa kuitenkaan nukuttua pois. Jossa vessan kaappi on sekaisin, sukkien parit kateissa ja jääkaappin perukoilla jokin sinne unohtunut homeinen juustonkäntty.

Ihan se sama aika, ne samat vuodet, joissa eletään – tällä tiedolla – elämän parasta aikaa. Kun lapset ovat vielä pieniä. Kun ne kömpivät kainaloon tai painavat pienen päänsä sylissä rintaa vasten. Kun vauvan nauru on saa liikutuksen kyyneleet silmiin ja koululaisen höpsöt jutut naurattavat vatsalihakset kipeiksi. Kun puoliso on yhtä aikaa nuori ja sillä tavalla aikuinen, että kasvoista ja sydämestä näkyy jo karisma ja elämän tuoma viisaus. Kun jaksetaan vielä kömpiä illalla toistemme viereen ja olla vähän kuin silloin, kun tavattiin. Kun ei ollut vastuulla kolmea lasta ja yöheräilyjä.

Jännä ajatella, että juuri tämä hullunmylly on se tarina, jota varmasti vielä joskus muistellaan. Kun ollaan jo vanhoja ja kurttuisia ja kun mietitään, mitä kaikesta tästä jäi käteen. Siellä se on jo nyt. Pyykkikasojen ja puklurättien alla ja juurikin niiden lomassa. Tärkein tarina.

Kun vettä sataa vaakatasossa ja ärsyttää  tarpoa tuplarattaiden kanssa pitkin loskaisia katuja, mua hymyilyttää joka kerta takissani heiluva, esikoisen minulle ostama Minna Canth -heijastin, jossa lukee: ”Elämä on taistelua. Ihanaa taistelua.” Näinhän se  juuri on, vaikkei tässä aivan Kauppa-Lopoja ollakaan!

-Karoliina-

Kommentit (6)

Mä oon vielä kotona yksvuotiaan muksun kanssa ja ajattelen, että ruuhkavuodet alkaa vasta, kun menen takaisin töihin. Se, kun toinen vanhemmista on kaikki päivät kotona, ei musta mitenkään täytä ruuhkavuosien kriteeristöä. Siis mun mittapuulla. Toisella kun on mahis pyörittää pyykkisirkus, hoitaa kauppa- ja muut asiat päivän aikana ja kokata, noin muutamia mainitakseni 😀 Tilanne menee ihan vähän toisenlaiseksi, kun molemmat on päivät (vaativassa) työssä, josta juostaan kieli vyön alla  hakemaan muksu tarhasta jne. En uskalla edes ajatella, miten siitä selvitään. Mutta innolla odotan kuitenkin <3

Todella kivasti kirjoitettu, ja tunnistin kyllä oman elämäntilanteen tästä; jos nuoruudessa usein odotti jotain ja elämä oli vähän sellaista valmistautumista ja matkaa, niin nyt tuntuu, että tässä on se keskipiste. Varmasti tulee vielä mahtavia seikkailuja kun lapset kasvaa, mutta en usko että niin täyttä ja tunteellista arkea kuin pienten lasten kanssa – en koskaan tule varmaan olemaan näin tarpeellinen.

Ei ruushkavuosikaan pidä pelätä.
Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa osaltaan siihen, mitä elämäänsä taakakseen ottaa ja mitä ei. Jos on valmis luopumaan jostain, voi saada jossain toisaalla enemmän. Esimerkiksi lyhennetty työaika tai työviikko tuo pienemmät tulot, mutta enemmän vapaa-aikaa.
Lasten ei ole pakko harrastaa ”kaikkea”, eikä välttämättä yhtään mitään ohjattua. Jos ei halua kuljettaa, valitaan sellaisia harrastuksia, joihin lapsi voi kulkea itsekseen.
Jos on valmis asumaan pienemmässä kodissa tai on valmis tinkimään sijainnista, voi asua edullisemmin. Silloin ei ole niin kiire tehdä ”rahan takia” töitä samaan aikaan lasten ollessa pieniä. Kun lapset ovat kasvaneet, on aikaa työelämässä vielä vaikka millä mitalla toteuttaa kaikkia niitä omia unelmia taas.

Aika moneen asiaan voi vaikuttaa. Siksi itseään ei kannata ajatella ruuhkavuosien uhriksi. Ruuhkavuosissa on omat hienot hetkensä, jotka kyllä näkee viimeistään sitten, kun ne alkavat olla ohi. Kun pesä uhkaa tyhjentyä, eikä vanhempaa tarvitakaan enää samaan tapaan.

Ymmärrän 🙂 Mäkin ajattelin samalla tavalla, kun olin vain esikoisen kanssa kotona, enkä tehnyt töitä äippälomalla tuolloin. Itse asiassa ruuhka alkoi vasta esikoisen Ollessa sen ikäinen, että myös hällä oli iltaharrastuksia jne jne. Nykyisestä tilanteesta puhumattakaan 😅

Kyllä te selviätte sitten, kun aika töille on ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X