Kolmistaan

Terveisiä pers…eiku perheestä!

Teksti: Karoliina Pentikäinen

 

Ajattelin kirjoitella nyt niin rehellisen postauksen, kun vaan mitenkään osaan, tästä arjesta kahden vauvan ja yhden 9-vuotiaan kanssa.

Ensinnäkin ihania juttuja. Mun on pakko myöntää, että olen aivan hämmentynyt siitä, miten ihania hetkiä ja tunteita Mesin ja Ompun kanssa on aivan päivittäin. Esikoisen koliikista jäi mulle tietynlainen kuva vauva-ajasta ja siksi meinaan lentää joka kertaa pyllylleni hämmästyksestä, kun vauvat nauravat, ovat tyytyväisinä ilman jatkuvaa viihdykettä tai aloittavat aamun koko kasvot täyttävällä hymyllä.   Olen aina pitänyt ”kaiken jaksaa, kun näkee vauvan hymyn -mantraa” naurettavana. Nyt tiedän, mistä on kyse. Olen niin rakastunut heihin, etten meinaa uskoa todeksi.

Toisekseen olen super iloinen ja kummissani siitä, miten hyvin todella monet asiat meillä on sujunut. Tyttöjä ei tarvitse nukutella ensinnäkään yöunille. Vauvat viedään pusujen saattelemana sänkyihinsä ja sinne he myös itse nukahtavat. AIVAN KUMMALLISTA, etten sanoisi. Päiväunet ovat lyhentyneet raivostuttaviksi pätkiksi, mutta silti niissäkin on pari ilon aihetta. Ensinnäkin tytöt nukahtavat nykyisin myös parvekkeelle ilman vaunujen liikettä. Ja toisekseen tällöinkään ei tarvitse tuuditella. Vaatteet niskaan, Tutti suuhun, pussukkaan ja unille.

Kolmanneksi tytöt ovat maailman parhaita syömänaisia. Ei ole vielä löytynyt sosetta, jota he eivät vetäisi hyvällä ruokahalulla ekasta lusikallisesta lähtien. Toivottavasti tämä tietää hyvää jatkonkin ruokailulle.

No sitten niihin ei-niin-kivoihin juttuihin. Tai ei niitä ole montaa, itse asiassa yksi, mutta se vaikuttaa aivan kaikkeen. Ja nyt puhun siis väsymyksestä.

Ennen helmikuun sairastelukierteitä tytöt nukkuivat minusta aika hyvin. Söivät normaalisti 1-2 kertaa yössä. Nukkuivat periaatteessa 12h yöunet ja heräsivät aika harvoin muuten kuin syömään. Taudit ja/tai kasvu on kuitenkin muuttanut tätä hommaa negatiivisempaan suuntaan ainakin näin aikuisen näkökulmasta. Ensinnäkin tytöt heräävät liki 2,5 tunnin välein syömään. Ja jostain syystä varsinkin Omppu parahtelee tämän tästä tutin tipahteluun ja muuhunkin. Kaiken kukkuraksi tytöt ovat ottaneet tavaksi herätä viideltä – aivan väsyneinä – vaikka heidän nukkumaanmenoaikaansa on myöhästetty rutkasti. Nukkumaanmenoajalla ei kuitenkaan tunnu olevan mitään vaikutusta heräämisaikaan. Mä olenkin laskenut, että me nukutaan miehen kanssa keskimäärin sellaisia viiden tunnin yöunia koko ajan. Ja nekin heräillen. Se alkaa tuntua nyt jo oloissa ja naamassa.

Ja oloilla tarkoitan sitä, että ensinnäkin mun keskittymiskyky on aivan nollaluokkaa. Voin vielä hoitaa kaikki arkiset asiat, mutta heti jos mun pitää lukea joku työsähköposti tai vaikkapa kirjanpitäjän viesti, kaikki menee yli hilseen. En vaan kertakaikkisesti kykene omaksumaan mitään haastavahkoa.

Toisekseen mä huomaan, että väsymys vaikuttaa mun mielialaan. Välillä on päiviä, kun ei oikein huvittaisi mikään. On sellainen möllättävä oli. Ja kun mieliala on muutenkin enemmän ala- kuin ylävireinen, vastoinkäymiset – aivan pienetkin – tuntuu erityiskurjille. Omppu on esimerkiksi nyt viikon terveen jakson jälkeen taas flunssassa. Se syö nyt meikäläistä. Tulee kauhea olo, kun pieni on ollut lyhyttä taukoa lukuunottamatta koko ajan vähän puolikuntoinen.

Yritän kuitenkin ajatella, että tämäkin – sairastelu ja heräily – on vaan vaihe. Tytöt kasvavat, nenä röörit suurenevat ja heräily tasaantuu.

Siitä mä olen superiloinen, että A:n kanssa edelleenkin vedetään yhtä köyttä. Tämä paletti on sellainen, että molempia tarvitaan. Ihan jatkuvasti ja tasapuolisesti. Totta kai molemmat ollaan tyttöjen kanssa myös yksin, mutta toisaalta sekin on sitä yhteen hiileen puhaltamista. Molemmat tarvitsevat välillä omaa aikaa ja hengähdystilaa. Ilman toisen apua tämä olisi todella raskasta. 

Myös F isosiskon roolissa on mitä ihanin. Meille vanhemmille hän kyllä näyttää koko tunnekirjon, mutta pikkusiskot saavat vain pelkät parhaat puolet, hellät sanat ja pusut. Hänestä on tullut myös loistava syöttäjä, vaipanvaihtaja ja pukija. 

No. Että tällaista. Onneksi valoa enemmän kuin varjoja, mutta toden totta välillä on myös ei-niin-ihanaa. Onneksi myös ilo, onni, rakkaus ja hymyt tulevat tuplapaketissa.

Mitäs sinne kuuluu?

-Karoliina-

Lue myös

X