Kolmistaan

Epätrendikäs korona-ajan postaus

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mulla on ollut koronakevään aikana ikään kuin lukko tietokoneen näppiksen päällä. Olen tarttunut blogiin yhä harvemmin. Kerännyt apinaa selkään, ahdistunut koko touhusta.

Meidän perheen elämä, samalla myös mun rytmi työnteon ja kahden vauvan kanssa, oli juuri alkanut saada muotoaan, kun koronakeissit alkoi. Vaikka arki yrittäjuuden ja perhe-elämän kanssa oli ennen sitäkin jo taitelua, oli mulla sentään jonkinlainen runko päässä sen suhteen, mitä blogiin kirjoitan ja koska. Tuntui – hetken – sille, että asiat olivat hallinnassa. Oli sunnuntaityöt, kotipalvelu ja välillä myös koti, jossa oli hiljaisia hetkiä. Esikoinen koulussa ja harrastuksissa, mieskin joskus työpaikalla.

Mutta sitten eteen tuli uutta. Ihan samalla tavalla kuin muillekin suomalaisille ja koko maailmalle. Mutta koska olen äärimmäisen huono sietämään epävarmuutta ja kaaosta, iski karanteeni, kotikoulut, etätyöt ja lakkautetut siivoojat ja hoitoapu varmasti minuun meidän perheessä henkisesti kaikkein kovimmin. Mä olin suunnitellut meidän vauvavuoden miehen kanssa aika tarkkaan sen suhteen, miten meidän perhe voisi toimia hyvin ja kuinka me miehen kanssa jaksettaisiin kaikkien meidän velvollisuuksien keskellä pitää huolta meistä, itsestämme ja lapsistamme. Korona tuntui vetävän maton jalkojen alta yhdessä viikonlopussa.

Viime viikkoina onkin tuntunut välillä sille, että en oikein tiedä, missä mun paikka on. Ollaan miehen kanssa yritetty järjestää toinen toisillemme parhaamme mukaan työntekoaikaa ja -hiljaisuutta, mutta silti tiedän meidän molempien rämpivän samassa suossa, jossa tuntuu, ettei koskaan riitä mihinkään: Työpalaverizoomissa hätäilee, miten toinen pärjää kodin,lasten,kotiopetuksen,päiväunien ja omien töidensä ristipaineessa. Lasten kanssa miettii, miten helvetissä ehtii taas tehdä kaikki työt.

Korona teki ainakin sen, että elämästä katosi järjestys ja samalla mun kaltaiselta ihmiseltä rauha. Asiat kasaantuu, niitä kahlataan puolitehoilla läpi ja toivotaan, ettei tee mitään megasuuria munauksia. Että ehkä jengi ei huomaa, että olen ihan pihalla deadlineistä tai jos mulla on yöhousut jalassa skype-palaverissa, koska ehdin muuntautua ihmisen näköiseksi vain navasta ylöspäin.

Niin. Että sitten kun on vähän tällainen alakuloinen ja saamaton olo, on myös aika vaikea kirjoittaa. Olla mitenkään trendikäs ja mielenkiintoinen. Tiedän, että tässä ajassa meiltä vaikuttajilta odotetaan paljon. Toisaalta jengi haluaa kauhean pirtsakoita ja ihania blogipostauksia ja insta-sisältöä, joilla kohotetaan yhteisesti mielialaa. Nyt pitäisi tehdä insta-liveä ja kertoilla koronan ihanista puolista. Nyt on kuulkaas sauma iskeä ja kasvattaa jopa seuraajakuntaa, kun jengi on kotosalla ja ei muuta teekään, kuin pyöri netissä.

..niin…mutta jos ei ole mitään kivaa kerrottavaa ja insta-live on vika asia, mitä ikinä haluaisi tehdä…

Toisaalta vaikuttajilta halutaan täydellistä faktaa, esimerkkinä olemista. Kun sähköpostiin pärähtää kutsu Suomen hallitukselta, että nyt olet mukana tässä tehojengissä, joka pääsee kertomaan koronafaktaa, tulee yhtä aikaa ylpeä ja ahdistunut olo. ”Jes. Saanko minä olla infoa levittävä sanansaattaja?” Ja: ”Miten ikinä kykenen siihen, kun kokonaisen viikon ruokalistankin miettiminen yhdellä kertaa saa minut ahdistumaan?”

…niin…että siksi olen sulkenut kaikki #etävappufaktaakoronasta -sähköpostit ja ollut kiitollinen, että tiedän kollegoiden tekevän tämän homman nyt paljon paremmin. (Ja sekin vähän ketuttaa, että millä voimilla HE sen tekevät?)

Sellaista tänään sunnuntaina, kun on vähän synkkä sää ja synkkä mieli. Huomenna saatan herätä tarmoa täynnä. Iskeä kolme laatikkoa kamaa kirppikselle, reippailla hymyssä suin kolme tuntia, leipasta pellillisen mokkapalaa, pukea mekon ja saada loistavia työidiksiä.

Koska sellaista tämä korona-aika on. Tasapainottelua toivon ja epätoivon, (yli)touhukkuuden ja lamaantumisen välimaastossa.

Linjoilla muita samanmoisia fiiliksissä eläviä?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Lue myös

X