Kolmistaan

Miltä tuntuu nähdä oma naamansa lehdessä?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

”Miltä tuntuu nähdä oma naamansa lehdessä?” Näin multa kysyttiin pariinkin otteeseen (tosin kaikki vähän eri sanoin) viime viikolla, kun Me Naisten kansijuttu minusta ja A:sta ilmestyi lehtihyllyihin. Ja itse asiassa tuo on kysymys, johon olen vastannut vuosien saatossa aina, kun olen jollain erityisellä tavalla ollut esillä. Niiden omien normaalien vaikuttajakanavieni lisäksi siis. Vastauksen ovat halunneet kuulla ystävät, mutta myös moni teistä seuraajista. Nyt siis yritän selvittää vähän noita fiiliksiä ja kertoa, mitä ajattelen tämän työn julkisesta puolesta.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että KAIKKI näkyvyys, joka tuli muualta kuin omahallinnoimistani kanavista (= IG ja blogi), olisi automaattisesti negatiivista. Tämä johtui varmasti siitä, että näkyvyyteen ja työn julkiseen puoleen oli blogin ensimmäisinä isoina vuosina vaikea tottua. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselle, että kirjoittaa joka ikinen päivä suurelle yleisölle ihmisiä, mutta karsastaa silti työn julkista puolta. Mä olen kuitenkin pähkäillyt asian niin, että ainakin itse muistan bloggaamisen julkisen puolen aina vasta sitten, kun joku muukin media, kun omahallinnoimani, on kiinnostunut minusta, mun ajatuksista tai mun kirjoitusten sisällöstä. Kirjoittaessa bloggaaminen on tosi yksinäistä puuhaa. Silloin on todella helppo myös unohtaa se, että tekstejä ihan oikeasti lukee joku. Mulle ainakin kirjoittaminen on mun oman minuuden jatke, niin vahvasti osa minua, että itse kirjoittaessa en oikeastaan koskaan ajattele, että tekstit menevät eteenpäin. Sitten kun joku Iltasanomat tai Seiska jakaakin sitaatteja mun teksteistä, ottaa kuvakaappauksia mun kuvista ja luo otsikoita – mun mielestä tietysti aina aivan väärin – muistaa, että tekstit ja omat insta-höpöttelyt tosiaan ovat kaikkien saatavilla.

Ehkä oma negatiivinen suhtautumiseni kaikkiin lehtiin juontaakin juurensa siitä, että mun ensimmäiset kosketukset lehtiin vuosia sitten, oli jotenkin tosi negatiivisia. Kun mun elämästä kirjoitettiin vaikka ekoja kertoja juorulehtiin, olin jotenkin aivan pöyristynyt. Mulle tuli niistä todella halpa olo. Tilannetta ei ainakaan tuolloin helpottanut se, että todella moni luuli (ja luulee kai edelleenkin), että tuollaisiin lehtiin jotenkin ”ängetään”. Että olisin vaikkapa itse hakeutunut sinne. Todellisuus on kuitenkin se, että suurin osa kohautusjutuista kirjoitetaan niin, että asianosaiset ovat näistä täysin tietämättömiä. Ja ei niistä todellakaan ilmoitella tai kysellä lupaa. Joskus harvoin, kun olen saanut tämäntyyppisissä jutuissa soiton toimittajalta, ja kieltäytynyt kommentoimasta jotain asiaa, on minulle sanottu suoraan, että sittenpä juttu tehdään ilman minua ja he voivat kirjoittaa omilla johtopäätöksillään mitä haluavat. Sen tyyppisiin ei-mairitteleviin juttuihin siis osin myös painostetaan ihmisiä: Jos et anna haastattelua, kirjoitetaan jotain vielä kauheampaa.

No. Näistä syistä olen kokenut monet printti- ja nettilehdet lähinnä mun vihollisina. Tokihan kaikki huonokin julkisuus tuo julkisuutta, toisin sanoen klikkejä blogiin ja rahaa sitä kautta vaikuttajan tilille, mutta tällä 10 vuoden bloggaajakokemuksella voin sanoa, että voisin ilomielin jättää tuollaiset rahat ja klikit saamatta. Totta kai vaikuttajan työssä palkka ja työn arvo koostuu hyvin pitkälle seuraajamääristä, ja niiden parissa tulee pyörittyä joka viikko, kun keskustelen esimerkiksi uusista asiakaskontakteistani. Silti, tästäkin huolimatta, tuollaisten kohujuttujen arvo on ainakin itselleni negatiivinen. Se, että joku kuukausi lukijamääriin tulee piikki tai tilille pari tonnia lisää ei mitenkään korvaa kaikkea sitä henkistä painetta, mitä paskajutut aiheuttavat. Mä en myöskään usko siihen, että kukaan vaikuttaja voi luoda itselleen uraa kohuilla. Joko sulla on kuukaudesta tai vuodesta toiseen sen verran mielenkiintoiset jutut, että sua seurataan. Tai sitten ei ole. Ei kenenkään työ voi perustua mun mielestä kohuille, vaan perustekemisen on oltava sitä luokkaa, että seuraajia ja palkkaa on sen verran, mihin on itse tyytyväinen ja millä elää. Toisin sanoen en halua hurskastella ja väittää, etteikö seuraajamäärillä ja vaikka swipe-linkillä olisi väliä tässä ammatissa (koska on!), mutta se hinta ja tapa, millä sopiviin lukemiin päästään, merkitsee.

Pyöriteltyäni tällaisia ajatuksia monta vuotta päässäni, tajusin, että mulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko lopetan medialle kiukuttelun ja hyväksyn, että julkinen puoli – jota en voi itse hallita – on osa mun työtä. Tai sitten jos en voi tätä tehdä, täytyy mun lopettaa nämä työt. Päätin valita hyväksynnän. Tätä kautta oivalsin myös sen, että jos kieltäydyn itse kaikista kivoista haastatteluista, annan vaan enemmän ja enemmän sanavaltaa niille kohujutuille, joiden syntyyn ja muotoon en voi itse vaikuttaa mitenkään. Niinpä tein pari vuotta sitten selkeän suunnanvaihdon ja päätin suostua moniin sellaisiin lehtijuttuihin, joiden aihe kuulosti kivalle, joihin mulla oli aikaa mennä ja mihin mediaan luotin. Ja mitä siitä sitten seurasi? Enemmän kivoja lehtijuttuja. Enemmän sellaisia, joiden takana pystyin seisomaan. Kivoja kokemuksia ja ihania ihmisiä (kuten vaikkapa tämän viimeisimmän MeNaiset-jutun kuvaus- ja stailaustiimi).

Nykyisin nolottaa sitä paitsi työn julkinen osanen yhä vähemmän. En tiedä, mistä sellainenkin on joskus aikaisemmin päähäni juolahtanut, että julkista aspektia – joka tähän työhön nyt väkisinkin liittyy – tulee jotenkin nolostella. Se nyt vaan sattuu olemaan niin, että harvasta pöytälaatikosta kuukausipalkkaa maksetaan. Jos haluan tehdä rakastamaani työtä, eli kirjoittaa, kuuluu siihen tietty osanen työn muitakin puolia. 90% ajasta voin kuitenkin istua hiljaa koneen ääressä ja olla omassa elementissäni.

Jos et ole vielä hankkinut käsiisi uusinta MeNaisia, kipitä nopsasti lehtikaupoille. MeNaiset ilmestyvät nykyisin jo keskiviikkoisin, joten ”meidän” lehti on myynnissä enää tänään ja huomenna. Juttu oli musta tosi kivasti kirjoitettu. Se kertoi meidän parisuhteesta ja elämästä lapsikatraan kanssa.Tunnistettiin jutusta meidät niin hyvässä kuin pahassakin. Itse olisin valinnut tosin varsinkin kanteen ihan eri kuvat (tykkäsin tosi paljon yksistä toisista kuvista, joissa mulla oli aivan eri vaatekin), mutta näinhän se menee: Kun media ei ole sataprosenttisesti oma, ei kaikkea voi hallita. Ehkäpä siinä mulle kehityskohdekin – täytyykö kaikki puikot edes olla aina omissa käsissä.

-Karoliina-

Kuva: Liisa Valonen

Tyyli: Nina Nuorivaara

Meikki ja hiukset: Essi Kylmänen

Lue myös

X