Kolmistaan

Ailahtelevan tuulen unikouluviikko

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tämä viikko on ollut pitkästä aikaa tosi rankka. Vauvojen unirytmi on ollut pitkään jo sellainen, että he heräävät siinä 4-5 välillä joka aamu. Me ollaan tehty miehen kanssa vuorottelua niin, että minä herään vauvoihin aina öisin, mutta mies ottaa heistä puolestaan kopin tuolloin neljän, viiden haminoissa. Sitten minä nukun taukoamatonta unta 7-8 asti ja jos (yleensä kyllä ei) mies saa vielä aamuvalvomisen jälkeen heti unenpäästä kiinni, hän menee petiin, kun minä nousen.

Vuorottelu on toiminut jotenkuten, koska koetaan, ettei molempien kannata valvoa kaikkia valvomisia. Haluttiin siihen kuitenkin muutos, koska tuo aamuherääminen on pitkässä juoksussa, varsinkin sitten kuin mies palaa fyysisestikin työpaikalle, tosi rankkaa. Tällä viikolla onkin sitten aloitettu unikoulu oikein kertarytinällä. Ja voin sanoa, että tuntuu. Varmasti aivan koko meidän perheessä.

Tarkoitus olisi että pienet saisivat silloin 4-5 aikaan unenpäästä vielä kiinni. No eivät ole saaneet vielä kertaakaan. Myös päiväunirytmiä on uudistettu juuri öitä ajatelleen, joka tekee sen, että vauvat ovat aivan kuolemanväsyneitä aina välissä, ja hyvin hämillään uusista unikuvioista. Päivällä hämmennystä heille eniten tuottaa se, ettei pitkiä unia aina lykitäkään vaunuissa. (Tai ehkä lykitään, jos tämä ei vaan kerta kaikkiaan onnistu). Myös yösyötöistä on luovuttu (ennen niitä on ollut kaksi), jotta ne eivät sotkisi tuota aamua.

Tällä hetkellä hyvin menee klo 19 nukahtaminen melkeinpä yksikseen (kuten ennenkin), sekä se, että kahteen asti yöllä he nukkuvat kuin tukit (kuten ennenkin). Ekan maidon aikaan he heräävät, mutta kaksi yötä on mennyt jo ilman raivoa. Heitä tulee kyllä hyssytellä vajaan tunnin verran, nostaa hetkeksi syliin (jep, ei oikein unikoulun mukaan) ja antaa tuttia. Mutta rauhoittuvat musta yllättävän hyvin ilman maitoa. Toinen herääminen tulee 4:n jälkeen, eli vanhan kakkosmaidon aikaan. Mutta siitäpä he eivät sitten nukahdakaan. Kalkattavat iloisesti ja herättelevät toinen toisiaan juuri, jos toinen olisikin saamassa uudelleen unenpäästä kiinni.

Näissä hetkissä mä koen eniten sen, että meillä on kaksi vauvaa. Lähes jokainen vauvanhoito-opas ja -vinkki on tehty yhtä vauvaa ajatellen, mutta kaksosille on tosi vähän täsmäohjeita. Ja sitten kun joku yksösvanhempi tulee kertomaan omia ohjeitaan, alkaa nousta savua korvista, vaikka tiedän heidän tarkoittavan vain ja ainoastaan hyvää. Jotenkin sen tämä seitsemän kuukautta on opettanut, että kaksi vauvaa on enemmän kuin lukujensa summa. Että mitään ei voi oikein vetää esimerkiksi samalla kaavalla, mikä yksikköesikoisen kanssa toimi. Monessa asiassa tuntuukin, että olo on kuin vauvat olisi esikoisia, kun mitään vanhaa kikkaa ei voi edes soveltaa. 

Mä koen, että meidän ongelma esimerkiksi unien kanssa on juurikin se, että vauvoja on kaksi. Joskus auttaisi syli, voisi viedä kiukun ihan minuuteissakin, mutta jos molemmat vanhemmat ei ole esimerkiksi kotona, voi tällaisista tilanteista kasvaa kauhea katastrofi. Toisekseen vauvat herättelevät toisiaan kevyen unen aikaan jatkuvasti. Vaikka syvässä unessa ei haittaa, vaikka sisko potkisi kirjaimellisesti päähän.

No. Koska meininki on ollut lähinnä tätä uniin keskittyvää säätöä, ei ajatus ole riittänyt paljon muuhun. Mun mieli on ollut välillä tosi maassa, mutta sitten yhtäkkiä taas ollut tosi ihanaa ja naurattanut kauheasti. Jotenkin A:n kanssa huomattu hihittävämme maha kippurassa jollekin aivan hölmölle jutulle. Sellainen musta huumori ja tilanteesta vitsailu on auttanut eniten tänä keväänä.

Olen huomaan, että tuo univaje tekee tosi ailahtelevaiseksi. Kävin viime viikolla hierojalla ja Aki sanoi, että mun kropassa tuntuu stressijumi. Se on kuulemma erilainen kuin peruslihasjumi. Allekirjoitan kyllä tuon. Kevät on ollut aikamoista taistelua henkisen puolen (=koronapelko) ja liian vähän levon kanssa.

Tällä hetkellä mä unelmoin ajatuksesta, jos päästään koulujen loputtua yhdeksi yöksi miehen kanssa kahdestaan mökille, kun mun vanhemmat voisivat tulla yöksi meille tyttöjen kanssa. Jotenkin säälittävää, että univajetta jaksaa jonkun yhden yön voimalla, mutta toisaalta ihanaa, että sellainen unelmointi antaa voimaa. Meidän tyttöjen kummit ottaa myös lapset ensi viikolla päivällä hoitoon. He tarjoutuivat aivan itse tyyllin ”nyt isketää se aika ja päivä kalenteriin”. Se tuntuu täysin utopistisen ihanalle tässä koronakeväässä, jossa ollaan oltu aivan keskenään – kuten toki lähes kaikki muutkin – jo kaksi kuukautta. Tässä tilanteessa kyllä huomaa, kuinka paljon ne parin tunnin breikitkin ennen korona auttoivatkaan meitä.

Koulujen alku oli niin ihanaa, kun kuviteltiinkin. Esikoinen sai päiviin rytmin ja myös leikkikaverin löytäminen iltapäivien ulkoiluihin oli helpompaa, kun lapset olivat varmuudella kotona (eikä mummoloissa tai mökeillään). Olisi ihanaa, jos hän pääsisi kesäksi jonnekin leirille, koska palo harrastamaan on kova pitkän tauon jälkeen. Tosin kesällä mummolla ja isällä käynti varmasti vievät sen verran aikaa, että ehkä mitään sovittua ei kannata nyt enää ottaa kaiken päälle. Enkä tiedä, järjestetäänkö päiväleirejäkään nyt edes.

Mun ja miehen ajatukset ovat olleet tosi vahvasti viime viikkoina jo syksyssä. Joka tuntuu kyllä hävettävälle sanoa näin toukokuussa. Mutta koska muutto, mun työt ja kaikki sellainen häämöttää kuitenkin syksyssä, joten niitä varten on tehty jo toimenpiteitä. Samoin toiveissa tietysti olisi, että syksyllä koko korona olisi jo taaksejäänyttä, ja mielikin sitä kautta valoisampi. (Älkää siis puhuko toisesta aallosta!).

Sellaista täällä tänään.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki // neule, Lindex 

Lue myös

X