Täydellinen päivä (jonka sanominen ääneen kostautuu aina)

Eilen loppui koulut ja samalla hetkellä tajusin, että esikoisen alakouluajasta oli vierähtänyt jo puolet. Toinen mokoma tähän päälle ja esikoinen on yläkoululainen. Aivan käsittämättömän hurjaa. Hänen kouluaikansa kun on tuntunut menneen niin nopeasti. Vastahan me muutettiin Tampereelle ja esikoinen oli eskarilaisen.

Kun olin opettaja, Suvivirsi oli selkeä kesän alkamisen merkki. Kun sitten  jäin pois opetöistä, mietin, miltä tuntuisi, kun siirtymäriitit – kevätjuhlat, joulujuhlat ja todistusseremoniat – lähtisi samalla elämästäni. Ja tottahan se on, ettei vuosi rytmity enää samalla tavalla kuin silloin. Vaikka oman koululaisen kautta sitä saakin kokea palasen siitä kaikesta. Välillä kaipaan niitä aikoja. Enimmäkseen taas nautin kaikenlaisesta vapaudesta, mitä yrittäjän elämä tarjoaa.

Me tultiin A:n kanssa iltapäivällä kotiin mökiltä. Oltiin yö kahdestaan, erossa lapsista. Lähtö tällä kertaa oli haastavampaa kuin koskaan ennen. Tytöt ovat alkaneet vierastaa välillä myös tuttuja kasvoja, joten jännitettiin, miten kävisi. Onneksi kaikki oli mennyt mummon ja papan kanssa hienosti ja me saimme hetken hengähdystaukoa. Nyt olo on käsittämättömän virkeä ja energinen. Mitä ihmeitä yksi vuorokausi voikin tehdä! Viimeisimmistä yönylitreffeistä oli aikaa kolme kuukautta. Se on liikaa.

Tämä, jo muutenkin ihana päivä huipentui siihen, kun saavuttiin kotiin ja saatiin kuulla, että Mesi oli oppinut menemään (ja pysymään) itse istuma-asentoon. Mun äiti oli nimittäin tullut huoneeseen ja sanonut mun isälle, että ”ei Mesiä voi jättää istumaan vielä ilman vahtia”. Iskä oli tokaissut siihen, että eihän hän olekaan jättänyt. Mesi oli mennyt siihen ihan itse, kun aikuisen silmä oli välttänyt. Mesi esitteli uutta taitoaan monta kertaa vielä illan aikana.

Tämän lisäksi Omppu oppi ensimmäisen sanansa. Se oli ÄITI. Hän on hokenut jo varmasti kaksi kuukautta mitääntarkoittamatonta ätätä-höpinää, mutta tänään hän huuteli monta kertaa ja eri yhteyksissä aivan kirkkaalla ja selkeällä äänellä,  ”äiti, äiti”. Oikeesti tuota kauniimpaa ääntä ei olekaan. Olen ihan kummissani. En muistanut, miten aikaisin vauvat oppivatkaan näitä taitoja. 

Saa nähdä, koska Mesin eka sana nyt sitten tuleekaan. Ja mikä se ylipäätään on. Hehän ovat menneet kehityksessä aivan rinnakkain. Kun Omppu kääntyi mahalleen, Mesi teki saman seuraavana päivänä. Kun Mesi sai ekan hampaansa, Ompulle puhkesi tismalleen sama hammas seuraavana päivänä. 

Iltaruoka syötiin tänään ystävillä, vauvojen kummeilla. Tarjolla oli herkkuja, naurua ja auttavia käsiä. Naputtelen tätä postausta hämärässä makuuhuoneessa, jossa kaksi maailman ihaninta vauvaa melkein nukkuvat. Eli kurkistelevat mua pinnasänkyjensä reunan yli innokkaina, hymy huulillaan. Olo on vähintäänkin onnellinen!  (Tähän voikin sitten iskeä joku noro tai muu palauttamaan mut taas maan pinnalle. Vitsivitsi) 

-Karoliina-