Kahdestaan olon kauneus ja kauheus
Viime viikko oli aika kauhea. Tytöt sairasti ja oma univelka kasvoi infernaalisiin mittoihin. Kyse ei oikeastaan kovan väsymyksen kohdalla ole edes enää siitä, että nukuttaisi. Liian vähän unet tuntuu kropassa krapulaisena olona, mielen synkkyytenä. Ei kiinnosta mikään: Ei kivat jutut, ei vitsit, ei terveellinen ruoka, ei mikään.
Me oltiin A:n kanssa odotettu oikeastaan tammikuusta asti (jolloin tehtiin ”varaus” lapsenlikoille) juurikin tuota kulunutta viikonloppua. Oltiin ladattu paljon toiveita ja odotuksia viikonlopulle, jolloin voisimme olla ensi kerran 10 kuukauteen kaksin kotona. Nukkua ja olla hetken huolettomina.
Tyttöjen viime viikon sairastelu oli kuitenkin muuttaa suunnitelmat. Ensin oli tosi kova huoli tytöistä ja kun päästiin sairaalasta kotiin, iski hirveä pähkäily viikonlopun suhteen. Ovatko tytöt tarpeeksi terveitä mummolaan menoon? Miten käy vierastamisen laita, kun taudin vuoksi ei päästykään mummolaan yhtä aikaisin, kun oli suunniteltu juuri pehmeän laskun vuoksi?
Mä tunsin, kuinka oman pään sisällä kamppaili kaksi mielipidettä. Toisaalta ajattelin, että me ihan oikeasti tarvitaan A:n kanssa tämä breikki, tai muuten ei jakseta pitkää syksyä. Tiedettiin, ettei tällaisia tilaisuuksia tuosta vaan enää tule. Ei ennen syyslomaa tai joulua. Toisaalta tuli pelko, tehdäänkö väärin. Entä jos tytöt vierastaakin nyt liikaa? Entä jos tauti tuleekin päälle uudelleen mummolassa?
Mä itkin ja kiukuttelin vielä lauantaiaamunakin, kun pakattiin tyttöjä ja itseämme automatkalle kohti mummolaa. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Meidän piti olla aivan innoissamme yhteisestä ajasta, mutta nyt yhtäkkiä mulle iski kauhea katumus.
Päänsisäisestä kamppailusta huolimatta me ajettiin mun vanhemmille. Ja koska tytöt eivät näyttäneet aivan järkyttyneille tilanteesta, lämpenivät nopeasti mummolalle, päätettiin, että uskalletaan lähteä A:n kanssa kohti Tamperetta. Oltiin tosin varauduttu pahempaankin niin, että mulla oli omat lääkkeet ja rillit mukana siltä varalta, ettei oltaisi uskallettua lähteä, vaan olisi itsekin jääty Hankasalmelle.
Koska tytöt jäi hyvällä mielellä mummolaan, oli matka takaisin Tampereelle ihana ja mäkin aloin rentoutua. Yksi tosi tärkeä juttu oli se, että kaikki tytöt oli nyt samassa paikassa. F:n turva isosiskona kun on pienille silminnähden niin tärkeä.
Lauantai me A:n kanssa vietettiin ystävien kanssa Kuumassa. Oltiin kutsuttu muutamia ystäviä meidän kanssa syömään ja drinkeille. Ja vaikka väsymys iskikin jo yhdentoista aikaan, oli ihan hurjan siistiä olla hetki ihan vain aikuisten kanssa. Ajettiin jopa edestakaiset matkat kaupunkisähköpotkulaudoilla aivan kuin nuorisolaiset konsanaan. Illalla mulle iski silti jostain syystä vielä pieni morkkis siitä, että tytöt oli hoidossa. Mä olen tähän asti aina ajatellut – siis liki 10 vuotta – että aikuisten oma loma on plussaa koko perhelle. Ja ajattelen edelleenkin, mutta koska Mesi ja Omppu ovat selvästi paljon ujompia kuin F oli vauvana, luo se näihin hoitokuvioihin ihan uuden twistinsä.
Sunnuntaiaamuna sain meidän äidiltä viestin, jossa kertoi tyttöjen nukkuneen tosi hyvin. Se sai mut vihdoin rentoutumaan kokonaan. Sunnuntai menikin A:n kanssa lötköillessä. Syötiin, syötiin ja syötiin vähän lisää. Maattiin sohvalla kainaloikkain, katsottiin leffoja ja oltiin vaan. Olipa muuten tosi vaikeaa pitää näpit erossa kaikista velvoitteista. Ensin A ehdotti kauppareissua ja minä yritin alkaa pestä pyykkiä. Sitten päätettiin, ettei tehdä MITÄÄN tuollaista. Jos pyöritetään arkea 364 päivää vuodessa, voidaan kyllä yksi päivä olla tekemättä mitään.
Vaikka kuinka arki yhdessä on tärkeintä, on mun pakko sanoa, että tällainen aika yhdessä tekee parisuhteellekin tosi hyvää. Miten ihanaa, kun miehen kainalopaikkaa ei jaa kolme muutakin tyttöä. Voi keskittyä vaan toiseen ja toisiimme.
Nyt ollaan ajelemassa kohti Hankasalmea. Takana on 12 (!!) tunnin unet. En ole nukkunut näin varmasti yli vuoteen, koska loppuraskaudesta (joka alkoi mulla varmasti jo viikolla 28, mikäli oloja katsoo) unet oli todella katkonaisia.
Ihana nähdä tyttöjä. Loma kaksin teki mielettömän hyvää ja olen niin iloinen, että uskallettiin tehdä tämä. Äsken F lähetti kuvat itsestään ja pikkusiskoista. Siellä he hymysuina meitä jo odottelivat.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Jaa oma kokemuksesi